sunnuntai 2. elokuuta 2009

Viitasuden aivot ja minun ammattini

Löysin nimimerkki Viitasuden blogista laajan kuvauksen jonkinlaisen aivovaurion jälkeisistä oireista. Kerrassaan oivaa oli huomata moiset tutuiksi. Lähdenpä käymään läpi ajatuksiani, tässä kuitenkin lista oireista: impulsiivisuus, tarkkaavaisuuden jakaminen, keskittymisvaikeudet, ärtyvyys, vireystason heilahtelut, muisti (sekin on oire :D) ja hitaus. Lisään sosiaaliset ongelmat tähän listaan, koska moiset joko johtuvat edellisistä tai edelliset sosiaalisista seikoista tai... no, ovatpa saman asiavyyhdin osia.

Viitasusi aloittaa blogimerkintänsä kaavakuvalla, joka esittää välittäjäaineiden toiminnan ongelmia aivosoluissa. Ja sehän on - Tättärää! - joko masennuksen syy tai seuraus.

Impulsiivinen tosiaan olen. En jaksa enkä halua keskittyä asioihin liian pitkiksi ajoiksi. Hymyilen välillä itselleni, koska olen kuin koiranpentu. Siis sellainen, joka lähtee yhteen touhuun, mutta huomaakin toisaalla kiinnostavaa, ja äskeinen puuha jää siihen paikkaan. Jotenkin elämä on kuitenkin sellaistan rinnakkaisten puuhien jatkumoa: välillä hetki pienoismalleja, sitten toinen blogin kirjoittamista, seuraavaksi kitaransoittoa, sitten lentosimulaattorilla leikkimistä ja illansuussa tunniksi paatille puuhaamaan ja sitten chattiin. Ja välissä hiukan toki huushollihommiakin. Sikäli kuitenkin tilanne on hyvä, että näissä puuhissa pikku hiljaa asiat etenevät. Jotkut harvat jopa tulevat valmiiksi. Itse asiassa päivän kulku muistuttaa koulupäivää. Muutaman tunnin aikana ehdin puuhata monen moista.

Tässä istuskellessani nousee siis ajatus: minun kannattaa välttää töitä ja toimia, joissa tehdään yhtä ja samaa pitkiä aikoja, eikä juuri liikuta paikasta toiseen. Ja voi olla myös parempi, että työtä ei tehdä samojen ihmisten kanssa aamusta iltapäivään. En ihmettele, jos jollekin kasvaa kyrpä otsaan kanssani päivän kuluessa, jos kyrpä sattuu olemaan luonteeltaan tasaisen yksioikoinen.

Viitasusi puhuu tarkkaavaisuuden jakamisesta, vaikka tarkoittaa, että se häirytyy helpolla. Ehkä näin on minullakin. En sanottavasti ärsyynny häiriöistä, mutta toisinaan se tosiaan sotkee touhuni tyyten, ja muutenkin olen altis kaikenlaisille virikkeille ja ärsykkeille. Tämähän on suoraan kytköksissä impulsiivisuuteen: kaikkea kiinnostavaa ilmenee jatkuvalla syötöllä. Kurjaa tässä on se, että joskus pitäisi pystyä työntämään häiriötekijöitä mielestään etäämmälle, ja se jos joku on rankkaa. Ryhtiliikettä olen tässä asiassa kokeillut: "älä anna sivuseikkojen häiritä". Ikävä kyllä se ei ole kiinni siitä, annanko minä vai en. Ne vain häiritsevät ja sillä selvä.

Keskittymisvaikeudet ovat jatko tuohon. Samoin muisti, tai pikemmin hajamielisyys. Minulla ei ole suurempia ongelmia muistaa, mitä tein, luin, sanoin ja ajattelin. Mutta hajamielisyys painaa tosissaan. Se ilmenee esimerkiksi monille tuttuina tilanteina: lähdin kamarista keittiön puolelle jossain toimessa, mutta joudun palaamaan kamariin muistaakseni, miksi. Surkuhupaisaa toisinaan. Samoin se ilmenee siinä, että ajatuksissani lasken tavaroita käsistäni johonkin, enkä kohta löydä niitä. Erityisen kurjaa on silmälasien kadottaminen, koska niitähän ei silminklaseitta näe. Niinpä minulla on periaatteessa vain kaksi paikkaa, johon lasken rillini: yöpöydälle tai keittiönpöydän kulmalle. Ehkä minun siis kannattaa välttää asioita, jotka edellyttävät ehdotonta ja tarkkaa järjestelmällisyyttä. Luova touhuaminen on minua varten.

Vireystasoni tosiaan vaihtelee. En nyt ajattelisi että tämä mitään maanis-depressiivistä on, tämä elämäni. En touhua maanisena mitään, tauotta ja vailla harkintaa. Jostain juhannuksesta asti olen pääasiassa möllöttänyt kotona. Mikään ei juuri kiinnosta tai innosta, ei varsinkaan niin paljon, että viitsisin lähteä jonnekin. Tuossa aikaisemmin keväällä oli aktiivisempikin aika. Ehkä sellainen tulee taas. Toivoisin kuitenkin tasaisempaa vireyttä. Tämä saamattomuus tuntuu elämän heittämiseltä hukkaan. Hitaus taas liittyy vireystasoon. Ja hitaus tosiaan tarkoittaa kaikkea mahdollista. Järki juoksee hitaasti, on vaikea oivaltaa asioita ja ajatus pyöri ja takertuu mieleen pitkäksi aikaa ennen kuin etenee seuraavaan. Tuntuu epämääräistä päänsärkyä ja huomaa olevansa H. Moilanen. Samoin toiminta on hidasta, kaiken tekeminen kestää. Reaktiot ilmenevät viiveellä, mikä ei esimerkiksi liikenteessä ole hyväksi. Saatan myös keskustellessa jäädä miettimään, mitä oikeastaan haluan sanoa, mikä voi aiheuttaa hämmennystä juttukaverissa. Tai ehkä minulla vain ei ole vain niitä kolmea asennetta ja näkemystä maailmasta, johon kaikki ajatukset, puheet ja toimet perustuvat, ja joudun hiukan pohtimaan, mitä mihinkin sanoa. Ärsykkeitä ja ajatuksia on niin paljon, että pitää valita reaktio.

Esitänpä sosiaalisen ongelman kärjistymän ajalta jolloin vielä olin töissä. Työkaverini väitti, että kierrän pitkin työmaata ja saavan siellä raivokohtauksia ja rähjäävän milloin millekin satunnaiselle, ja että ehkä en vain itse muista sellaista. Läsnä oli talon johtoa, joka ei reagoinut väitteeseen mitenkään. On tietenkin kauhean vaikea esittää mitään vastaväitettä arvelulle, että en muista jotakin asiaa. Toisaalta on äärettömän helppo keksiä moinen väite: teet sitä ja tätä, ja koska olet päästäsi viallinen, et muista sitä. Heh. No, yhtä kaikki, työkaverit muualla talossa kohtelivat minua viimeisiin työpäiviini asti ystävällisesti, eikä kukaan kyllä vihjaissut mistään kohtuuttomasta käyttäytymisestä, saati sitten pyytänyt minuna lähtemään muualle häiritsemästä tms. No, homo homini penis. Tapahtui, kuten kaiketi toivoivat: saivat kiusattua minut ulos.

Mikä siis on työ, joka elättää, jossa ei tehdä yhtä asiaa iän kaiken, tapaa uusia ihmisiä jokseenkin jatkuvasti mutta on silti itsenäinen, on luova, ei edellytä ehdotonta järjestelmällisyyttä, ja jossa työpäivästä saattaa selvitä alhaisemman vireystason vallitessa? Lisäksi työssä pitää saada olla sosiaalisesti epäkelpo. Mieleen tulee tasan yksi vaihtoehto: rocktähti. Ja nimenomaan tähti, ei rockyhtyeen muusikko, koska sellaiselta edellytetään huomattavaa sosiaalista lahjakkuutta ja sietokykyä.

Ei kommentteja: