perjantai 2. tammikuuta 2009

Kuolema

Tämä on elämän puoliväli. Mitähän haluaisin vielä tehdä ja saada aikaan? Loistava tulevaisuus on auttamatta takana, enkä ole varmaan koskaan erityisesti halunnut valtaa tai rahaa. Ei sillä, ettenkö nauttisi hallinnantunteesta, joita nuo tarjoavat. Muut ovat vain halunneet niitä enemmän kuin minä. Olen myös joskus ollut vihainen osattomuudelleni, mutta se on ollut tilapäistä. Tällä hetkellä omistan oikeastaan kaiken mistä olen haaveillut. Hyvä polkupyörä nyt olisi sellainen tarpeellinen, mutta ilmankin olen pärjäillyt.

Haluaisin kirjoittaa kirjan. En pöytälaatikko- tai kovalevyromaania, vaan sellaisen kaunokirjallisen opuksen, jonka joku kustannusyhtiö kustantaa ja jonka ainakin suurimmat kirjastot ostavat kokoelmiinsa. Haluaisin saada Tu-114:n ja kaksi L-39:n pienoismallia valmiiksi. Haluaisin purjehtia Ruotsiin Höga kustenille. Haluaisin käydä ainakin muutamalla keikalla soittamassa rockyhtyeen kanssa.

En vieläkään tiedä, haluanko lapsia. Olisi syytä ruveta haluamaan, jos meinaa elämänsä aikana nähdä heidän aikuistuvan. Lapset edellyttäisivät säännöllistä töissäkäyntiä tai ainakin säännöllisiä tuloja. Työelämä on ollut minulle mahdottoman vaikeaa. Yrityksestä ei ole ollut puutetta, mutta kuten niin monta kertaa viime aikoina olen selittänyt, en oikein kuulu joukkoon.

Puhuvat siitä lamasta. Eilen olin ensimmäistä kertaa huolissani siitä. Minulla on haluamani omaisuuden lisäksi jonkin verran velkoja. Juuri sen verran, että ansioita pitäisi olla niiden hoitamiseksi, mutta palkkatyöläisen kannalta suhteellisen vähän. Ne olisi mukava saada maksettua.

Enemmän minua kuitenkiin mietityttää se, että olemme kenties lähestymässä jonkinlaista yhteiskunnallista murrosta. Historiassa sellaiseen on ruukannut kuulua inhimillistä hätää. Kukapa sellaista itselleen haluaisi, saati sitten läheisilleen? Olen myös mietiskellyt maapallon ilmasto-ongelmia. Kaikennäköisiä väitteitä on liikkeellä: jotkut odottavat perikatoa jo lähivuosina; toiset eivät edes suunnittele vähentävänsä kulutustaan, koska oma kulutus on vain mitätön sivuseikka, ja ilmastopuheet silkkaa öljykauppiaiden hintakeinottelua. Väittäisin, ettei tarvitse kuin katsoa ulos. Samalla kuitenkin muistan, että jotkut eivät usko vaikka näkevät. Ja aniharva näkee, ellei usko. Kiistelylle ilmaston ja länsimaisen elämäntavan tulevaisuudesta ei kuitenkaan taatusti ole tiedossa loppua ennen kuin tapahtuu jotakin todella järisyttävää.

En ole enää moneen vuoteen työntänyt ajatusta omasta kuolemastani tuonnemmaksi. Masennus voi aiheuttaa kuoleman, eikä itsemurha ole sen ainoa mekanismi. Olen useammin kuin kerran kuullut velvollisuudentuntoisista nuorehkoista miehistä, joiden sydän on pettänyt jatkuvan stressin ja ahdistuksen vuoksi. 12-20 prosenttia potilaista masennuspotilaista kroonistuu. Kuulunen heihin, tai riski ainakin on korkea, onhan tätä piisannut jo vuosia. Täsmälleen ottaen mielialani on verrattain hyvä useimpina hetkinä. Keskittymiskykyäkin löytyy taas, kuten tästä blogista käynee ilmi. Mutta mitään päätöksiä en tahdo saada tehtyä, enkä muutakaan varteenotettavaa aikaiseksi. Nukun puolet vuorokaudesta. Ulos en halua mennä, enkä kaipaa ihmisiä kummemmin. Chat on auki, mutta etupäässä riitelen ihmisten kanssa. Uusivuosi meni, ja ajattelin, että ehkä se oli viimeinen uudenvuodenjuhlani. En halua olla liian dramaattinen, enkä näin järjellä ajatellen pidä tuota ajatusta edes kovin todennäköisenä. Mutta kuten sanottu, masennukseen myös kuollaan.

Olen seuraillut kiihkoateistien touhuja. Änkeävät tuonne hengellisille keskustelusivuille sivistämään ja opettamaan. Monet vetoavat järkeen ja kutsuvat uskontoja saduiksi, koska eivät halventavampia nimityksiä löydä. Huvittavaa siinä paasaamisessa on se, ettei noilla paasaajilla oikein edes ole argumentteja, joitten perusteella keskustella. He vain haluavat ärsyttää. Reppanat.

Luin tässä hiljattain erään kirjoituksen, jota voisi kutsua vakaumukselliseksi teknokratiaksi. Kirjoittaja uskoi, että ennen pitkään aivot skannataan solun tarkkuudella ja sillä keinoin ihminen saa ikuisen tai ainakin monisatavuotisen elämän. Kaikki kunnioitus sille, että joku muukin on uskaltanut kirjoittaa oman uskontunnustuksensa. Se on toinen lukemani henkilökohtaisen maailmankatsomuksen esitys. Ensimmäinen on omani. Tietyllä tavalla tuo teknokratiamaailmankatsomuksen kuvaus oli hyvin looginen. Olisin saattanut jopa uskoa siihen, ellen uskoisi, että ihmisellä on taipumus sotkeutua omaan näppäryyteensä. Lisäksi kyseisessä maailmankatsomuksessa on tietyt lääketieteelliset ongelmat - gerontologit älköön vaivautuko.

Tässä nyt siis katselen maailman menoa oman elämäni rajallisuus mielessäni. Johdonmukaisella ajattelulla on saatu paljon hyvää aikaan: lääketiede on kehittynyt taikauskosta tavoitteelliseksi toiminnaksi, kulkupelit kulkevat, valot palavat ja vilkkuvat, kotona on lämmin (vaikkakin viileämpää kuin keskus- tai kaukolämmitteisissä taloissa), on tämä tietokone ja -verkot. Ja mitä kaikkea näitä teknisen kehityksen saavutuksiksi laskettavia seikkoja nyt onkaan. Tässä noin 40 neliömetrin asumuksessa on kuutisenkymmentä verkkovirralla toimivaa sähkölaitetta. Eikä meillä edes ole nenäkarvatrimmeriä tai erillistä dvd-soitinta. Se, että johdonmukaiseen ajatteluun ei mahdu mukaan kiusalliset perusteet, kuten ympäristöongelmat, on siis se seikka, joka nähdäkseni johtaa ojasta allikkoon. Saman taidan todeta joka toisessa kirjoitelmassani. Ovatko omatkin argumenttini niin vähissä? Sataisi edes lunta...

Itsekusetuksen ja oman kuoleman nousseen todennäköisyyden perusteella en voi kuin ihmetellä, mitä turvaa tuo teknoideologia kenellekään pystyy antamaan.

Ei kommentteja: