sunnuntai 21. joulukuuta 2008

Tavallisen ihmisen politiikka

Keskivertokansalaisen poliittinen ajattelu on lyhytnäköistä, kapeakatseista ja suorastaan lapsellista. Puheittensa mukaan ihmiset äänestävät henkilöä, ei puoluetta. Käsittämätöntä hölmöilyä, koska Suomessa noudatetaan vaalitapaa, jossa jokainen ääni menee ensisijaisesti puolueelle. Yksittäiset edustajat valitaan puolueensa saamista äänistä laskettavan vertailuluvun mukaan. Tämä kaikki piti oppia ja ymmärtää viimeistään peruskoulun yhdeksännen luokan yhteiskuntaopin tunnilla. Olen viime vuosina pitänyt tapanani seurata vaalivalvojaisia. Käsittämätöntä on se, että edes toimittajat eivät puhu vertailuluvuista, vaan nimenomaan ehdokkaiden henkilökohtaisista äänimääristä. Tokihan nämä henkilökohtaiset äänimäärät sanelevat sitä, ketkä valituiksi tulevat. Suhteellinen vaalitapa mahdollistaa kuitenkin sen, että yksi ainoa edustaja saa kaikki puolueelleen tulleet äänet, ja siitä huolimatta kyseinen puolue saa ehdokkaitaan eduskuntaan tai kunnanvaltuustoon kannatustaan vastaavan määrän. Noniin. Olen puhunut suuni ääntenlaskutavasta lähes puhtaaksi. Joka vielä kaipaa vahvistusta, perehtyköön perustuslakiin ja Suomen hallitusmuotoon. Tai edes peruskoulun yhteiskuntaopin oppimäärään, taikka mikä kyseisen oppiaineen nimi nykyään onkin. Toivottavasti vaalitapaan tosiaan perehdytään edelleen peruskouluissa.

Peruskoulussa on myös eräs toinen Suomen politiikkaan liittyvä oppiaine. Kutsumme sitä historiaksi. Lisäksi valtiomme lähihistoriaa, sanotaan nyt 1900-lukua, koskien en laadittu massoittain erilaisia fiktiivisiä teoksia, jotka sijoittuvat vallinneisiin historiallisiin tositapahtumiin. Mainittakoon nyt Väinö Linnan ja Kalle Päätalon tuotanto. Käsittääkseni Suomen historian ja siihen liittyvän poliittisen toiminnan EI pitäisi olla vierasta. Vaan eivätpä näytä ihmiset näkevän metsää puilta.

Vaan loikataampa hetkeksi siihen, millaisia näkemyksiä olen kuullut tavallisina pitämiltäni ihmisiltä. Kannanotoissa syytetään oman poliittisen kannan vastaisia puolueita milloin nuorten huonosta käytöksestä, milloin teitten huonosta kunnosta. Onkohan puolueiden ohjelmat niin abstrakteja, ettei tavallisen Reiska Duunarin, Maija Lehtorin tai Pertti Insinöörin ajatuskyky riitä ymmärtämään niitä? Vai ovatko ne tosiaan niin yleisluontoisia, että puolue voi ajaa mitä tahansa asiaa ja tulkita omaa ohjelmaansa niin, että se tukee tänään yhtä asiaa ja vastustaa sitä jo huomenna? Se kuulu ruohonjuuritaso, eli kunkin puolueen yksittäisten kannattajien muodostama yhteisö, ajattelee asioita käsittämättömän lyhyellä jänteellä. Osin tämä lyhytjänteisyys näkyy jo siinä, ettei ymmärretä edes vaalitavan periaatteita. Lisäksi se näkyy siinä, että puolueista muodostetaan käsityksiä yksittäisten asioiden perusteella, olkoon se nyt vaikka teiden päällystäminen. Suoraan sanoen, yksittäisen ihmisen näkemys politiikasta vaikuttaa siltä, että eduskunnan pitäisi johonkin valtakunnan mittakaavassa pieneen asiaan puuttumalla tehdä kaikki onnellisiksi. Kaikki suomalaisten murheet tulisivat hoidettua, kun rakennettaisiin vielä vähän lisää moottoriteitä, tai jotakin muuta sellaista. Omat päivittäisiet pikkuharmit, kuten vaikka se että Kehä III on taas ruuhkautunut, johtuu siitä että on sosiaalidemokraatteja. Ja kevyen liikenteen alikulkutunneleita ei ole tarpeeksi, kun on olemassa kokoomuslaiset.

Edelleen olen taipuvainen ajattelemaan, että tavallinen ja keskivertaisesti yhteiskunnan toimintaan perehtynyt ihminen ajattelee, että jos hänen kannattamallaan puolueella olisi kaikki valta, asiat olisivat hyvin. Silloin käytettäisiin rahat vanhusten huoltoon, eikä turhiin moottoriteihin. Toisaalta joku voi ajatella, että kun vedetään moottoritie Turusta Pietariin, matkalaiset syytävät rahaa Suomeen loputtomasti. Rahat moottoritiehen vain, kyllä niistä sitten mummoille ja vaareillekin lohkeaa. Nuoremman veljeni kanssa ideoimme vuosia sitten Epoksipuolueen. Epoksi on niin vahvaa, että siitä voi vaivatta tehdä mitä vain. Kaikenlaisen tuotannon tarvitsema työväestön määrä vähenee murto-osaansa, joten käyttämällä paljon epoksia jää voimavaroja mummojen ja taatojen hoivaamiseen, viulunsoittoon ja urheilukenttien rakenteluun. Yksinkertaista, eikö? Epoksi tuo taivaan maan päälle! Tai SDP. Tai Kokoomus. Tai Vihreät, ja Suomen Keskusta nyt ainakin!

Nyt palaamme historian ja yhteiskuntaopin tunnille ja siihen olettamukseeni, että lähihistorian ei pitäisi olla kenellekään vierasta. Miesten kaupasta kertovassa aikaisemmassa blogitekstissäni totesin, että joillakin pienoismalliharrastajilla on käsittämättömän tarkat tiedot jonkin erityisalan historiasta. Sen sijaan kaikkein suurimpia kehityslinjoja poliittinen ruohonjuuritaso ei näytä paljon ajattelevan. Ja ehkä tosiaan on niin, että koulun historiantunneilla keskitytään näpertelemään pikkuasioilla, kuten Mainilan laukausten päivämäärillä tai muulla sellaisella. Kaikki ne ovat tietenkin merkittäviä asioita, mutta kaikkein suurimmat historian kehityksen päälinjat jäävät satojen pikkuseikkojen varjoon. No, lehtoreiden on tietenkin helpompi arvostella kokeet, jossa pitää luetella oikein 30 pikkuasiaa, kuin esittää suurimpien asialinjojen hallintaa esseemuodossa. Koska pikkuasioilla näpertelyyn on totuttu, ja koska jotkut tuntuvat suhtautuvan Linnan teoksiin historiallisina dokumentteina, niin lähestytäänpä suuria linjoja pikkuasioista käsin. Sanotaan nyt asioista, jotka ovat yhdelle ihmiselle suuria, mutta valtion ja vuosisadan mittakaavassa pieniä.

Täydennä: Alussa oli ____, ____ ja ____. Tämä ____ oli ____:n reunassa ____:nsa kanssa joskus 1800-luvun loppupuolella. Koska ____:lla oli poikia kun alkoi 1900-luku, niin sovitaan että ____ ahkeroi ____:lla noin vuonna 1880. Väinö Linna esittää ____ Koskelan reippaana nuorena miehenä, jolla on vaimo, unelma ja määrätietoista kunnianhimoa. Linnalla, toisin kuin peruskoulun oppikirjantekijöillä, oli näkemys suurista linjoista. Ja hän osasi mestarillisesti sijoittaa romaanihenkilönsä noihin linjoihinsa. Hän kirjoitti niin uskottavasti, että ihmiset pitävät hänen henkilöhahmojaan todellisina. Ja kenties Linnan hahmoilla on esikuvansa, todellisuushan on tarujen isä tai äiti. En tiedä, kun en ole kirjallisuustieteilijä, vaan musiikki-.

Seuraavan tekstinpätkän lukeminen edellyttää kykyä tarkastella asioita takertumatta liikaa omiin poliittisiin näkemyksiin. Tiedän, että tämän blogin lukijoista moni pystyy siihen, mutta arvelisin kokemusteni perusteella, että monet muut eivät siihen kykenisi. Surullista.

1800-luvun lopulla maattomien - ja käytännössä lähes omaisuudettomien - osuus väestöstä oli noussut rajusti. Tuonaikainen politiikka, jos niin voi sanoa, suosi omistamista. Työväestön palkat olivat pieniä ja riittivät vain kaikkein välttämättömimpään. Maaseudulla omaisuudeton väestö oli jokseenkin suoraan talonpoikaisväestön ja pappien armoilla. Mäkitupalaisen ja muonamiehen vaikutusmahdollisuudet omaan elämäänsä olivat jokseenkin mitättömät. Hiukan parempi tilanne saattoi olla torppareilla. Oletan, että varsinkaan nuoremmat eivät nykyään tiedä, keitä olivat torpparit. Siis selitän: torppari oli vuokraviljelijä. Hän asui jonkin maatalon maille rakennetussa mökissä ja viljeli saman talon mailla olevia peltoja omiin tarpeisiinsa. Vuokra talosta ja pelloista maksettiin isäntätalolle työpanoksena. Ymmärtääkseni mitään virallista taksajärjestelmää ei ollut, joten torpankontrahti eli isännän ja torpparin välinen vuokrasopimus sovittiin tapauskohtaisesti. Niinpä vuokran suuruus saattoi vaihdella, ja ymmärtääkseni kontrahtien vaatimukset nousivat melkoisesti 1800-luvun loppua kohden.

1800-luvun loppupuolella Suomeen muodostui laajahko alaluokka. Vastaavaa kehitystä esiintyi ympäri eurooppaa. Peruskoulujen oppikirjoissa mainittiin ainakin aikanaan erityisesti Englannin kaivos- ja teollisuuskaupunkien suuret alaluokat sekä Irlannin nälänhädät. Suurissa alaluokissa alkoi saada kannatusta sosialismi. (Nyt, arvoisa oikeistolukija, turpa kiinni hetken aikaa!) Sosialismin ideologia kansantajuisella tasolla on hyvin helposti ymmärrettävissä. Kun yksityisomaisuus kielletään tai sitä rajoitetaan, ei pääse muodostumaan sellaista yläluokkaa, jolla olisi valta riistää alaluokkia. Sen aikainen yläluokkahan perusteli asemaansa Jumalan säätämänä tai omiin ansioihin perustuvana. Aate, joka tarjosi mahdollisuutta päästä materiaalisesta kurjuudesta, kelpasi työväenluokalle paremmin kuin hyvin. Sekin on nähdäkseni kovin ymmärrettävää, että työväenaate sai nopeasti väkivaltaisia piirteitä. Suomessahan kansannousu, sisällissota, veljessota, vapaussota, punakapina ja mitä nimeä kukakin haluaa käyttää, tapahtui keväällä 1918, oikeastaan vain muutamia viikkoja valtion itsenäiseksijulistautumisen jälkeen. Vuonna 1918 väkivaltaisiksi käyneet joukot edustivat vähintään toista, mutta ehkä jo kolmatta tai neljättä materiaalisen eriarvoisuuden polvea. Sodan kulkuun on turha tässä puuttua, valkoiset eli vanha valta, voittivat sodan. Välittömästi sodan jälkeen vasemmisto oli ahtaalla, mutta viimeistään siinä vaiheessa oli selvää, että suomessa oli vahvaa kannatusta nauttiva vasemmisto sekä yksikamarinen parlamentti, jossa sillä oli sanansa sanottavana. Epäilemättä oikeistossa oli liikkeitä, jotka ajoivat vasemmiston tukahduttamisen asiaa, ja punaisten kapina oli siinä erinomaisena pontena. Kapinahan oli vallitsevien lakien vastainen väkivaltainen vallankaappausyritys. Sitä ei voi kieltää.

Mielestäni Talvisodan torjuntavoitto on melkoisen kumma seikka Suomen historiassa. Talvisodanhan sanotaan yhdistäneen kansan. Puhutaan myös talvisodan ihmeestä, jolla tarkoitetaan pienen ja köyhän kansakunnan menestystä sodassa suurvaltaa vastaan. Se, että vasemmistokaan ei ollut taipuvainen Neuvostoliiton vaatimuksiin, on vähintäänkin väitöskirjatasoista tarkastelua vaativa aihe. Oletan toki sellaisen väitöskirjan olevan olemassakin, mutten katso aiheelliseksi tässä nyt selvittää asiaa. Ehkäpä torpparivapautus eli torppien maiden siirtyminen torpparien omaisuudeksi kohtuullisin ehdoin sai myös vasemmistolaiset mukaan torjuntataisteluun. Nythän heillä oli jotakin hävittävää, mitä Neuvostoliiton sodanjohto ei ehkä osannut huomioida. Talvisodan ja vuoteen 1945 ylipäätään kestäneen sota-ajan suurin ongelma oli tietenkin itse sota ja sen seuraukset jokaiselle ihmiselle. Vallitseva tilanne ei antanut mahdollisuuksia laajoihin sisäpoliittisiin konflikteihin. Lisäksi pitää vielä muistaa, että sotaa seurasi vuosia kestänyt korvausten maksaminen ja Neuvostoliiton asettaman valvontakomission painostus.

Jotta nyt EN sortuisi siihen historiankirjojen nippelitieteilyyn, esitän pääasian omana kappaleenaan. Edellä mainitsemani seikat johtivat siihen, että Suomessa oli kahtia jakautunut poliittinen kenttä. Oli maltillisia ja radikaaleja oikeisto- ja vasemmistopuolueita. Sotaa seuranneina vuosikymmeninä maassamme on ollut toimiva monipuoluejärjestelmä. Hallituksen kokoonpano on vaihtunut vuosien saatossa, mutta kaiken kaikkiaan Suomen hallinto sotien jälkeen on ollut maltillista. Näkisin tämän olevan mahdollista siksi, että aina on ollut olemassa verrattain laaja ja vahva oppositio ja sillä keinot puuttua hallituksen työhön. Ns. välikysymysmenettelyhän voi johtaa hallituksen kaatumiseen, joten hallituksen pitää pystyä perustelemaan ratkaisunsa.

Poliittisen vasemmiston ajama reaalisosialistinen hallintomalli kaatui noin 20 vuotta sitten. Hulinat alkoivat Puolan Solidaarisuus-liikkeestä, ja ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että tuo Itä-Euroopan mullistus toteutui käsittämättömän vähällä väkivallalla. Tätä kirjoittaessani vaikuttaa siltä, että myös radikaaliin markkinatalouteen perustuva hallintomalli on, jos ei vaakalaudalla, niin ainakin kyseenalaistumassa. Johtava markkinatalousvalta on rahoittanut kulutusjuhliaan velaksi, joka on lankeamassa maksettavaksi. Voi jopa olla, että Yhdysvaltain luottokelpoisuus perustuu vastaisuudessa sen sotilasmahtiin. Sivumennen sanottuna, myös sosialistinen talous ja hallinto pysyi pystyssä sotilasmahdin turvin. Sosialistisissa maissa oli pääsääntöisesti yksipuoluejärjestelmä. Yhdysvalloissa on kaksi varteenotettavaa puoluetta, jotka kuitenkaan eivät vaikuta olevan kovin etäällä toisistaan. Siellä siis ei ole oikeistodiktatuuria sanan radikaalissa merkityksessä. Varteenotettavat vaihtoehdot vain ovat vähissä. En usko puhuvani pehmeitä, jos väitän, että jonkun entisen sosialistisen valtion yhden puolueen sisällä saattoi olla tarjolla enemmän vaihtoehtoja kuin Yhdysvaltain kahdella puolueella.

Näin eväin etenen sellaiseen johtopäätökseen, että liian kapeakatseinen poliittinen ajattelu ei edistä valtion hyvinvointia. Ajattelen, ettei yhden yksittäisen ihmisen tai puolueen kapasiteetti riitä kaikkien valtion hallinnan kannalta vältämättömien seikkojen huomioimiseen. Liian kapeakatseinen valtion johtaminen johtaa näemmä siihen, että monia tärkeitä asioita ei ymmärretä ja huomioida. Mahdolliset ongelmat yksinkertaisesti torjutaan näemmä väkivalloin. Voisi ajatella, että reaalisosialismi kaatui liikaan tasapäistämiseen. Arvelisin reaalikonservatismin tai -liberalismin kaatuvan liikaan individualismiin.

Tässä kohdin on pakko todeta, että Suomi näyttää menestyvän erittäin hyvin. Useimmilla Suomalaisilla on asiat hyvin, vaikka lähes jokaisessa yksittäisessä asiassa jostakin muusta maasta löytyy parempi esimerkki. Infrastruktuuri on parempaa jossakin muussa maassa. Koulutus on tehokkaampaa jossain muualla, miten koulutuksen tehokkuus mitataankin. Sairaanhoito on parempaa jälleen jossakin muussa valtiossa ja niin edelleen. Se, että Suomalaisilla on noin keskimäärin verrattain hyvä olla, johtuu minun mielestän juuri riittävän monien kantojen huomioinnista. Tarpeen vaatiessa oppositio voi ainakin uhata kaataa hallituksen. Olen kuullut monien haukkuvan Suomea paskaksi maaksi. Jos haukkuja on ollut sen verran kesy ihminen, että hänelle viitsii sanoa vastaan, olen ehdottanut muuttoa Venäjälle... Saapa nähdä, voiko pian suositella suurisuille liberalisteille muuttoa Jenkkilään.

Tämän tekstin alussa esitin tarkoituksella ärsyttävän suorasukaisen kuvan tavallisen ihmisen poliittisesta ajattelusta. Asia on siis niin, että monenlaisten mielipiteiden vapaus ja varteenotettavuus pitävät Suomen verrattain vakaana maana. Ja jos nyt osuin oikeaan tuossa tavallisen ihmisen politiikassani, niin on hyvä, että jokaisella puolueella on juuri sen puolueen diktatuurin kannattajansa. Äärimmäisetkin mielipiteet ovat hyväksi niin kauan kuin vastamielipiteitä ei tukahduteta väkivalloin. Laajahko hyvinvointi näyttää tässä mielessä rakentuvan erilaisten näkökulmien herkälle tasapainolle. Suomessa näyttää siltä, että oikeisto kantaa huolta rahan tulosta maahan ja vasemmisto siitä, että se jaetaan edes jotenkin oikeudenmukaisesti. Jos ei tuloista huolehdita, ei ole mitä jakaa. Jos ei jaosta huolehdita, jotkut vaurastuvat kohtuuttomasti, mikä johtaa ennen pitkää ongelmiin.

Kuten totesin, epäilen yksittäisen ihmisen kykyä ja halua tarkastella politiikkaa riittävän laajasti. Se ei mielestäni kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi pidättäytyä kannattamiensa asioiden ajamisesta. Päin vastoin. Mielipiteitä on turvallista muodostaa ja ajaa niin kauan kuin tietää, että on olemassa muita näkemyksiä, jotka asettavat tarvittavat rajat. Voisin tässä soveltaa globalistion slogania: Think globally, act locally. Ajattele laajasti, niin laajasti kuin voit; toimi paikallisesti voimiesi mukaan.

Ei kommentteja: