sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Kuka ampuisi säveltäjän?

Silloin kun olin nuori ja kiltti mies - nyt olen vanhempi ja vihainen - pyrin yliopistoon opiskelemaan musiikkitiedettä. Jostakin virheestä johtuen myös pääsin, vaikka pääsykokeen edellä odotellessani en kuulunut siihen kerhoon, joka pauhasi soittoleireistään ja kolmevuotiaana aloitetuista säveltapailutunneistaan. Musiikinopiskeluun perehtymättömille kerrottakoon, että säveltapailussa on kyse siitä, että opetellaan lukemaan musiikkia suoraan nuoteista, ilman että tarvitaan mitään soitinta.

Yksi ensimmäisistä opinkappaleista, jonka tuossa korkeassa opinsaunassa muistan oppineeni, oli se, että duurisävellajit eivät ole iloisia tai mollisävellajit surullisia. Siitä sitten alettiin opiskella musiikinteoriaa urakalla. Verrattain pitkälle sitä tulikin luettua, osaan edelleen tehdä barokkifuugan ja väkästellä erimoisia sointukulkuja, jotka joskus jopa vaikuttavat tyylilajinsa edustajilta. Lisäksi perehdyin verrattain laajalti musiikin asemaan yhteiskunnassa ylipäätään. Koko sen viisi ja puoli vuotta yritin uskotella itselleni, että musiikki ei ilmennä tunteita, tai oikeastaan mitään muutakaan, paitsi itseään.

Olisi silloin opintojen alkuvaiheessa pitänyt sanoa suoraan, että leikitään nyt sitten että musiikki ei vaikuta tunteisiin. Tai tunteet musiikkiin. Ja olisi pitänyt jatkaa, että pidän käsitykseni armollisesti tarjotusta näkemyksestä huolimatta.

Tarkastellaanpa musiikin asemaa historiassa hiukan. Vuosisatoja sitten oli reipasotteista kansanmusiikkia, vähemmän reipasotteista kirkkomusiikkia ja niin edelleen. Kansanmusiikkia monimutkaisempaa maallista musiikkia opinnoissa tutkailtiin ainakin 1300-luvulta eteenpäin. Yleisesti ottaen musiikilla näyttää olleen seuraavia tehtäviä: välittää tietoa, tarjota viihdettä, tahdittaa tanssia, tahdittaa marssia, lohduttaa surussa, nostattaa iloa, ivata ja pilkata, ylistää, nostattaa vihaa, kuvailla luontoa ja ihmisiä, ja ties mitä kaikkea. Jumalanpalveluksissa ja muissa riiteissäkin musiikkia on käytetty vähintäänkin iät ja ajat, vaikka sen tehtävä niissä on vaikeampi määritellä. Sovitaan nyt vaikka niin, että musiikin uskonnollinen tehtävä uskonnosta riippumatta on ollut välittää pyhyyttä. Ainoa uskonto, josta tiedän, ettei se käytä musiikkia tai ilmene minään musiikiksi miellettävänä, on vakaumuksellinen ateismi. Käsittääkseni se ilmenee vain ja ainoastaan muodollis-loogisena kuivakkuutena, vailla muuta kykyä kuin tarjota ihastumisen mahdollisuutta muutamaan argumenttiin, ja siten tarjota jollekulle neropatille mahdollisuuden luulla itseään Einsteinin kaveriksi.

Joskus 1900-luvun alun tietämillä musiikki ja säveltäjät saavuttivat aseman, jossa alkoivat ajatella, että musiikki on "soiden liikkuvia muotoja", eli äänellinen abstraktio, joka oikeuttaa oman olemassaolonsa. Musiikki on olemassa kenties soivana ilmiönä, nuotteina paperilla, äänitteenä, ulkoaopeteltuna soittajan päässä ja ehkä jonkin platonilaisen, täydellisen ideamaailman edustajana. Mutta yhtä kaikki: musiikin alettiin olettaa olevan olemassa vain musiikkia varten. Ihmisten tehtävä musiikin ja säveltäjien lähellä on vain nöyrtyä kuuntelemaan ja ihailemaan, vaikka selkäpiitä karmisi.

Hiukan sen jälkeen kun järjetön tappaminen länsimaissa suurmittakaavassa laantui vuonna 1945, saavutti abstraktin musiikin ihannointi jonkinlaisen huippunsa. Samoina vuosina kun ihmisen järjetön tekninen hurmos työnsi ilmoille atomipommin, keksi säveltäjät musiikillisen ajattelun abstraktiuden huipun: sarjallisuuden. Sarjallisuuden idea on se, että musiikin parametrit: säveltasot ja kestot järjestetään jonkin matemaattisen lausekkeen mukaan. Syntyvä musiikki esimerkiksi pianolla soitettuna muistuttaa sitä, kun päästää 3-vuotiaan kilkuttamaan pianolla. Herttaista, eikö totta. Pienen lapsen pianonkilkutukseen voi suhtautua suopeasti, mutta että aikuiset ihmiset pitkän ja kalliin sävellystyön päätteeksi syytää jotakin vastaavaa arvostamisemme kohteeksi...

Kuten fysiikka on edennyt kohti pienemmillä ja pienemmillä hiukkasilla askartelua, musiikkikin on edennyt kohti yhä vähäisempien soivien ilmiöiden osasten järjestelyä. Tässä ei liene tarpeen puuttua äänenfysiikan perusteisiin kovin tarkasti. Musiikin abstraktikot riistivät fysikaaliselta värähtelyltä, joka äänenä tunnetaan, sen merkitykset. (Mainittakoon jo nyt, että pidän heitä ääliöinä) Ja koska tuo sarjallisuuden jälkeinen kakofonia vaatii absurdit rahamäärät voidakseen ilmetä, piti keksiä musiikkisemiotiikka. Se on akateemista merkkienliimailua musiikkiteosten poskeen. Voi hitto mitä puuhaa! Ajatelkaa nyt! Ensin riisutaan valmiit, yleisesti hyväksytyt merkitykset musiikilta ja tuotetaan jotakin kissankiusaamiskiljuntaa. Sitten, kun kukaan ei "ymmärrä" sitä soivaa rääkkäystä, pitää oikein tohtoristasolla ruveta keksimään merkityksiä. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi musiikkia pitäisi erityisesti ymmärtää. Ehkä olen liian epämusikaalinen. Mutta minusta musiikki on ymmärretty, kun sitä on kuunnellut mielikseen, ärsyttääkseen naapuria, marssiakseen, tanssiakseen tai vaikka tahdittaakseen naimista. Mainittakoon, että Nightwishin albumi "Oceanborn" on oikein mainiota panomusiikkia. Oceanporn. Väittäisin Shönberg tai hänen oppilapsensa eivät saaneet aikaan edes hyvää panomusiikkia. Saati sitten jotakin ylevämpää, saati sitten moraalisesti kohottavampaa - jos katsoo panomusiikin olevan moraalisesti kehnoa. Näin puhui ted.

Tältä kannalta katsoen populaarimusiikin mikä tahansa tyylisuunta on arvokkaampaa kuin tuo merkityksistä tieten tahtoen riisuttu äänisaaste. Useimpia voi tanssia, monet teokset ovat iloisia tai surullisia ja jotkut ovat ääliömäisen tylsiä, mutta merkitys se on sekin. Musiikkitieteisiin kajahtaneet voivat tietenkin olla oikeassa siinä, että abstraktina rakenteena duurisävellajilla ei ole sellaisia ominaisuuksia kuin ilo tai suru. Mutta ne näyttävät aiheuttavan meissä sellaisia. Huvittavaa on se, että musiikki ei voisi olla tunnetiloja välittävä merkitysjärjestelmä kaiken muun ohessa. Kuitenkin jokainen suomenkielinen musiikkitieteilijä ja säveltäjä saa osapuilleen samanlaisen mielleyhtymän seuraavasta merkkijonosta: "kissa."

Koska olen lahjakkaampi kirjallisesti kuin musiikillisesti, voisin seuraavaksi esittää arvovallallani väitteen, että merkki, tai pikemminkin merkkijono "kissa", ei tarkoita mitään. Niinpä esitän teille tämän esseen lopun abstraktina kirjaintaiteena:

!!!!!!!!ääääimmmhhhyyyyyyyyyyyyyyyyttttt nnnnnanaattaaasss ttttttttaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaassssssssshshshshshshshshshhhshshshsh ooovvvaattttthhhht ttttttttttttttaaaeaaaaaaaraaaaaaavvvvveeelllululuuuuuuuuuullll iiiiikskssssssssssssssskkkkkkkkkkkkkkkkiiiiiuuuuuuuuuuussssssssskkkifff nnnnnnnnnnnnäääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääeeeeeeeeeeststststttiiiiiiii ttttttäääääääääääääääääääääääääääääääärrrrrrreeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeäeäeäe

Ei kommentteja: