maanantai 1. joulukuuta 2008

Anteeksi, antaisitko anteeksi?




















Riitelin taannoin erään ystäväni kanssa. Sellaista sattuu minulle tämän tästä, koska en ole erityisen maltillinen ihminen. Samoin tämä ystäväni on vähintään kulmikas persoona. Tosin minusta on välillä mielenkiintoista seurata hänen edesottamuksiaan. Hän on erittäin älykäs ja siitä syystä välillä uskomattoman hauska, välillä käsittämättömän raivostuttava. Myönnän auliisti, että tölväisin häntä melko ikävin sanakääntein. Toisaalta hän on myös aika haka tietämään, millä minut ärsytetään.

Taisi vuorokausi kulua, ennen kuin olin kypsä pyytämään anteeksi. Se on minulle verrattain pitkä aika, ja osoittaa että nälväistessäni häntä olin jo erittäin kyllästynyt hänen touhuiluunsa. Anteeksipyyntööni hän vastasi vaatimalla, että polvistuisin hänen eteensä. En suostunut. Minusta se olisi ollut nöyristelyä. Nähdäkseni anteeksipyytämisen ja -antamisen pitää olla tasapuolinen tilanne, jossa yhdessä katsotaan, mikä meni vikaan. Nähdäkseni mikään muu kuin tasavertaisuus ei voi johtaa todelliseen sovintoon. Ja ainakaan minä en koe nöyristelyn tuovan sovintoa, enintään jonkinmoisen aselevon. Vahinkojen hyvittäminen on sitten toinen asia.

Anteeksi pyytämisellä ja antamisella sekä sovinnonteolla ihmiset näyttävät tarkoittavat hiukan erilaisia asioita. Tai ehkä sovinnonteon olemus muuttuu myös tapauskohtaisesti. Lisäksi on tilanteita, joissa ihmisen on hyvä aivan yksipuolisesti antaa anteeksi. Joskus voi ajatella yksipuolisesti asia loppuunkäsitellyksi, ja tantaa itselleen anteeksi omat hölmöilynsä. Joskus tai joillekin sovinto näyttää tarkoittavan, että asia on käsitelty loppuun ja siihen ei tarvitse puuttua enää. Toisinaan se tarkoittaa sitä, että riidan osapuolet ovat valmiit aloittamaan sovinnonteon.

Isäni ja hänen yrityksensä tekivät edellisen laman alkupuolella konkurssin. Siinä meni rakkaaksi käynyt asuinpaikka, isäni kauan haaveilema ja hiljattain hankkima tietynlainen henkilöauto ja paljon muutakin. Hän joutui muuttamaan murjuun, josta nyt on vuosien saatossa kunnostanut persoonallisen kodin. Kunnostustyö on ollut samalla vuokranmaksua rakennuksesta. Konkurssiin johtanut velka oli takausvelka. Päävelallinen katosi kuin pieru Floridaan. Joitakin vuosia tapahtumien jälkeen isäni totesi että on mielessään antanut anteeksi päävelallisen kommervenkit. Isäni on uskovainen mies, mikä ilmenee joskus aivan käsittämättöminä näkemyksinä, joskus suorastaan ristiriitana käytöksen ja puheiden välillä. Nyttemmin tosin tällaiset ristiriidat ovat kovin vähentyneet. Ristiriitaisuudesta päätellen mietin, että oliko tuo anteeksiantaminen taas jotakin hurskastelua. Ei ollut.

Anteeksi antamisen vaikeus johtuu nähdäkseni kaunasta, kuten loukatusta ylpeydestä tai menetyksien aiheuttamasta vihasta. Vihantunne sillään kertoo, että on joutunut nielemään kohtuuttomia. Nykyään toitotetaan joka paikassa, että viha sillään ei ole paha asia. Yleensä jatketaan sanomalla, että viha pitää vain kanavoida oikein. Minusta tällainen puhe on huuhaata. Noin sanoo ne ihmiset, jotka tosiasiassa vihastuvat hyvin harvoin tai jotka pyrkivät ylläpitämään pätevää julkisivua. Raivoisa vihantunne, joka joskus syntyy, ei taatusti etsi sievästi hillittyä purkautumistietä, kuten nyt vaikka otsan kurtistamista tai ääritapauksessa nyrkkeilysäkin paukuttamista. Raivoisa vihantunne vaatii särkemään ja tuhoamaan. Se ei laannu ennen kuin on saanut aikaan jotakin mikä konkreettisesti kuvastaa sitä rikkinäisyyttä, jonka koettu loukkaus tai pettymys tuottaa. Raivokas, jopa johonkin asti tuhoisa raivo on merkki siitä, että vihaa ei ole tukahdutettu. Väkivalloin, siis fyysisin tai sosiaalis-psyykkisin pakkokeinoin tukahdutettu viha ja raivo on kuitenkin erittäin tuhoisaa. Se, jos mikä, synnyttää kaunaa ja katkeruutta. Vaatimalla toisia purkamaan vihansa pitsinnypläykseen tai lattianlakaisemiseen on toisen tunteiden sivuuttaminen olankohautuksella ja jopa halveksumista. Lisäksi se on oman egon pönkittämistä. Aggressiivinen särkeminen on kuitenkin myös kostoa, ja koston kierre puolestaan voi johtaa vihan aiheuttajaan nähden täysin suhteettomiin tekoihin.

En keksi mitään muuta keinoa päästä kaunasta kuin anteeksi antamisen. Vilpittömän anteeksipyynnön jälkeen vastuu sovinnosta on sillä, jolta pyydetään anteeksi. Hän joutuu miettimään, onko valmis sovintoon, ja onko saanut riittävän hyvityksen. Väitän, että jos ei halua antaa anteeksi, mikään hyvitys ei riitä. Ja kuitenkin hyvityksen pitää olla myös hyvittäjän kannalta kohtuullinen. Loukkaus ei voi olla perusteena jatkuville vaatimuksille. Otan kärkevän esimerkin: lapsen pahoinpitelemistä pidetään nykyään yhtenä törkeimmistä teoista, mitä ihminen voi tehdä. Useimmiten ruumiillista kuritustakin pidetään pahoinpitelynä, ja hyvä niin. Uhrin viha, pettymys ja katkeruus ovat täysin ymmärrettäviä. Väkivallalle ei ole mitään puolustusta. Kokemus seuraa uhria koko loppuelämän. Edellä mainitun perusteella EN ehdota, että pahoinpidelty antaa anteeksi ja yrittää pistää kaiken mielestään, kun joku sitä hänelle ehdottaa. Niin jaloa kuin se olisikin, se on mahdotonta. Vakava kaltoinkohtelu loukkaa hyvin syvältä. Voi kestää vuosia tai vuosikymmeniä ennen kuin sellaisen jälkeen on valmis ja halukas luopumaan vihastaan. Tekijä saattaa olla jo kuollut, mutta uhrin viha vain jatkuu. Voi olla, ettei viha ja kauna kerta kaikkiaan lopu. Vakavien loukkausten nostattama katkeruus ei nähdäkseni ole yksin vapaan tahdon asia. Ja viime kädessä anteeksianto, joka on muodollinen, eikä tule sydämestä, on yhtä vilpillinen kuin vilpillinen anteeksipyyntö.

Näkisin anteeksiantamisen olevan jonkinlainen keino silloinkin, kun viha ei tunnu loppuvan. Kannan itse kaunaa eräistä lapsuuden- ja nuoruudenkokemuksista, ja haluaisin päästä niistä jo eroon, mutten pysty. Anteeksianto saattaisi tällaisessa tapauksessa kuitenkin olla merkki siitä, että haluaisi jo luopua kaunasta. Tosin tämä vaihtoehto on jotensakin etäinen. En halua tavata niitä ihmisiä enää ikinä. Ja jos voisin sanoa heille, että haluaisin antaa anteeksi, he todennäköisesti suhtautuisivat asiaan samoin kuin 25 vuotta sitten, eli eivät myöntäisi tai edes ymmärtäisi tehneensä mitään erityistä pahaa.

Anteeksisaaminen tässä tekstissä on jäänyt vähemmälle huomiolle. Johtuneeko sitten siitä, että itse tunnen eräissä seikoissa olevani saamamiehenä, vai mistä? Jotenkin anteeksisaaminen tuntuu yksinkertaisemmalta asialta. Kun saa anteeksi, voi todeta tilanteesta riippuen, että asia on käsitelty loppuun, tai ainakin että sovinnontekeminen on aloitettu - jos tätä nyt pitikään toistaa. Nähdäkseni sen, joka on saanut anteeksi, pitää toimia jälleen saman luottamuksen mukaan, kuin ennen tekemäänsä loukkausta. Nöyristely ei ole näinkään päin ajateltuna sama kuin sovinto, sillä nöyristelemällä jatkaa anteeksiantoa edeltänyttä selvitystilaa. Kai tähän voi kuitenkin lisätä, että joskus on sovinnonteon yhteydessä tai sen jälkeenkin hyvä antaa toiselle mahdollisuus hyvittää. Aina joskus tuntee tarvetta tehdä loukatun puolesta jotakin, että saisi omantunnon rauhan. Onneksi.

Ei kommentteja: