tiistai 2. lokakuuta 2018

Sig

Itsenäinen musiikkimakuni alkoi muodostua siinä viidennellä luokalla. Olin varmaan sitten 11 tai 12. Löysin velipoikani laatikosta pari Sigin kasettia. Yhtye on tunnettu kepeistä, jopa imelän romanttisista popralleistaan ja nautti suurinta suosiotaan 80-luvun alkupuolella. Sen historiasta löytää paljon tietoa, jos haluaa Googlella hakea, joten en takerru yksityiskohtiin. Ensimmäinen albumi, Matkalla maineeseen, ilmestyi 1980. Varsinainen aktiivivaihe päättyi laulaja, säveltäjä ja sanoittaja Matti Inkisen kuolemaan vuonna 2009. Välillä yhtyeen toiminnassa oli hiljaiseloa vuosikausia. Tuohon kuolemaan liittyviä ajatuksia tuleepi myöhemmin tässä tekstissä.

Alunperin huomioni kiinnittyi radiosta ja telkkarista tuttuihin pop-ralleihin. Hyvin pian kuitenkin löysin mahtipontiset ja pateettiset sävelmät, joista ei julkisuudessa puhuttu. Ei niitä moni taida tunteakaan. Toinen huomattavan kiinnostava seikka oli Jussi Oksasen taidokas syntynsoitto. Oksanen lienee musiikillinen poikkeuslahjakkuus. Sitä en tiedä, paljonko hän on vaikuttanut kappaleiden sovituksiin, mutta Inkinen on julkaissut myös musiikkia, jossa Oksanen ei ole ollut mukana, ja tulos on kyllä ollut kauniisti sanoen latteaa. Joka tapauksessa edelleen sellaiset teokset kuin Lapsuus & lapsellisuus, Purppura, Niin kauan kuin maailma on, Tähtiin ja vielä vaikka Marie Under saavat minut hämmentyneen kunnioituksen valtaan. Kehtaan verrata näitä vaikka Yön Joutsenlauluun, joskaan en suorastaan rinnastaa. Tyyli on kuitenkin erilainen.

Minun on helppo osoittaa joitakin tapoja, kuinka Juice Leskisen musiikki on vaikuttanut mielipiteisiini ja ajatteluuni. Siitä olen kirjoittanut aikaisemmin tässä blogissa. Sigin kohdalla tällainen on vaikeampaa. Inkisen tekstit eivät ole samalla tavalla kantaaottavia. Useimmat noista pateettisen mahtipontisistakin teoksista ovat romanttisia. Ehkä vaikutus on ollut enemmän musiikillinen kuin propositionaalisten ajatusten kaltainen. En ainakaan kiellä, etteivätkö omat sävellykseni olisi Sig-vaikutteisia. Tästä on paha kirjoittaa enempää, koska biisejäni ei ole kuultavissa netissä. Jos joku niitä haluaa kuulla, voin lähettää mp3-tiedostoja. Sähköpostiosoitteeni löytyy aikaisemman tekstin kommenteista.


Lapsuus & lapsellisuus

Jos jotenkin onnistuisin tematisoimaan noita ihailemiani kappaleita, niin ehkä niille tyypillistä on sellainen asennoituminen, että ihminen on pieni ja elämä eri ilmiöineen suurta ja ihmeellistä. Kaikkein vaikuttavin näistä jo mainituista biiseistä on Lapsuus & lapsellisuus. Toden sanoakseni en vieläkään ole rakennellut sen tekstille mitään nasevaa tulkintaa. Eikä niin näytä tehneen kukaan muukaan ainakaan huomattavan julkisesti. Pistin Sigin nettisivujen vieraskirjaan pienen kysymyksen aiheesta. Valitettavasti kyseinen sivusto on aika hiljainen. Voisiko olla niin, että joskus on viisainta olla tekemättä liian pitkällisiä tulkintoja ja tyydyttävä assosiaatioiden tasoon ja uskoa sen puhuttelevuuteen? Tai ehkä yritän kuitenkin. Anteeksi, jos jo ihastuit ajatukseen assosiaatioiden tasosta.

Laulun miljöö on pelottava. Siinä eletään raunioiden keskellä. Profeettojen keskustelupalstana toimivat palatsien seinät. Sitä en tiedä, ovatko palatsitkin raunioina, vai onko kyse jostakin Huxleyn tai Orwellin maailmasta, jossa tavalliset, lapselliset ihmiset elävät raunioissa ja etuoikeutetut palatseissa. Tuuli kuiskuttaa kesäheinän makua, mutta kirjaston ryösti taas sata väärää profeettaa.

Kertosäkeessä minä kertoo itsestään. Se menee näin:

Lapsuus, lapsellisuus, ethän karkaa!
Tule puristamaan köyhää sydänparkaa!
Pidän rammoista, sokeista ja eksyneistä
ja hulluista, sillä olenhan yksi heistä.

Valoa maailmaan tuo joku ystävä, jonka helkkyvä nauru vie muistoihin. Viimeisessä säkeistössä ystävät kokoontuvat sydämeen, vaikka aallot, joihin laulun minä-kertoja juoksee, syleilevät rautaa. Hukuttautuuko laulaja, koska ihminen on yhtä monta vuotta onneton, kuin maailmassa on hiekanjyviä? Samaa teemaa sivuaa myös Niin kauan kuin maailma on -laulun kohta:

Virran juoksu edessäin
se virtaa väärinpäin.
Itseni suvannossa 
hukkuneena näin.

Ihminen on siis pieni, hukkuva, virran juoksun edessä. Ja onhan virta myös Lapsuus & lapsellisuudessa. Sen alussa joet virtaavat ristiin - miten sekin sitten lienee mahdollista. Ja mikä vielä kiintoisampaa: miten moinen absurdi mutta kaunis säe on pätkähtänyt Inkisen mieleen?

Ketkä asuvat tai asuivat palatseissa? Onko pienen, maailmaa lapsen tavoin katselevan ihmisen turva ystävissä? Minä on eksynyt sätkynuken lankoihin ja hän on eksynyt tiedon sokkeloihin - vaikka kirjasto on siis ryöstetty. Pelastaako lapsellisuus korruptoidun tiedon ansoilta?

Ovatkohan omat mitättömyyden kokemukseni peräisin tästä ja muista Sigin biiseistä? Ehkä minusta ei tullut insinööriä siksi, etten edes esimurrosikäisenä enää uskonut voivani vaikuttaa maailmaan edes matemaattisen ajattelun keinoin? Olen vain tyytynyt ihailemaan kuten taiteilija.


Nuoruus

Yksi Sigin varhaisemman tuotannon keskeinen teema on nuoruus. Lauluissa pohditaan nuoruuden ongelmia, angstia, romantiikkaa ja sen nälkää ja viattomuutta. Kyllä se minuun vetosi, kun olin 11 - 14-vuotias. Käsittely on joissain kappaleissa hyvin traagista, toisissa koomista. Rakastan sua vain: 

Rakastan sua vain
sydänunelmissa.
Rakastan sua vain
teidän kellarissa.

Itseltäni meni teinisuhteet sivu suun. Nuorena minua kovasti nauratti tuo rakastaminen teidän kellarissa. Mieleeni tuli teinitytön vihainen isä, jolta piilossa lempeä pitää harjoittaa, miten sitä sitten harjoitettiinkin. Vaan eihän sellainen ole huumoria, jossa ei ole totuutta edes vähän siteeksi. Sinällään merkityksettömät asiat eivät naurata. Mänty ei saa minua nauramaan. Se on puu ja sillä selvä.

Olinhan minäkin kovin ihastunut naapurin Päiviin. Se oli arka juttu, vaikka kehtasin sen ajan mittaan pihakavereille myöntää. En minä edes haaveillut siitä, että olisin joskus päässyt Päivin huoneeseen.  Kerran nojasin päätäni hänen päähänsä. Se tapahtui erään rivitalorakennustyömaan avoimessa varastokopissa. Kerran kävin myös heillä kotona. Hänen isänsä huusi minulle, koska olin mönkinyt hänen puskissaan ja joitakin oksia oli katkennut. Taisi olla krapula äijäparalla. Ei parin oksan takia ole syytä syytä raivota sillä tavalla 12- tai 13-vuotiaalle. Mutta takaisin asiaan:

Kun nuori rakkaus on niin tavattoman herkkä asia, niin ei sitä ainakaan ensi töikseen keskellä pihaa harjoiteta. Lähiökerrostalon kellari on siinä mielessä ihan varteenotettava paikka. Siellä on useimmiten rauhallista eikä se ole kaukana tai vaikeasti saavutettavissa. Huumoria tuossa kellarissa lienee paikan epäromanttisuus. Ankeitahan ne kellarikäytävät ja -kopit ovat ja haisevat vanhoilta, kosteilta matoilta.

Mahtipontinen "Niin kauan kuin maailma on" kertoo tuskatkin ylittävästä elämänhalusta ja siitä, että elämä on katoavainen. Tämä teksti ei vaadi samanlaista aprikointia kuin "Lapsuus & lapsellisuus".  Muuan säenivaska siinä on tällainen:

Jyrkänteeltä huudan
kaiku ei vastaa.
Aika kulkee ohitsein
kohta nuoruuskin katoaa.

Nouruus sinällään on siis arvo, tässä tapauksessa siis elämän katoamisen vastainen. Ajattelen, ettei Inkinen tai laulun minä sinällään vastusta vanhenemista tai aikuistumista. Tai ehkä sittenkin. Tai ehkä ei. Tai... En minä tiedä. Tässä laulussa halutaan elää ja rakastaa niin kauan kuin maailma on, vaikka nuoruus näyttää katoavan. Nuoruuden vastakohdiksi tulevat siis ei-eläminen ja ei-rakastaminen. Niillä ei kai tarkoiteta kuolemaa ja vihaa, vaan vaikka apatiaa ja saamattomuutta. Nyt kun ajattelen sanoja "Niin kauan kuin maailma on", en voi olla muistamatta, millaista aikaa 80-luvun alussa elettiin. Helsingin henki oli loppunut ja ydinsotaa pelättiin yleisesti. Elettiin kauhun tasapainon vuosia, jolloin ihmisten olemassaolo perustui siihen, että kukaan ei uskaltanut painaa punaista nappulaa ensimmäisenä. Maailman olemassaolon loppuminen oli monille konkreettinen uhkakuva. Inkisen näkemystä asiasta en tiedä, mutta "Maailman myrskyt" ehkä valaisee asiaa. Se on suoraa kertomusta ydinsodan pelosta ja myös yksi näistä mahtipontis-pateettisista teoksista, joihin ihastuin aikanaan.

On pakko vähän tutkistella myös "Vuosisadan rakkaustarinaa". Vaikka olen nyt tutkistellut noita raskashenkisempiä teoksia, pidän keveästi myös Sigin kepeämmistä ralleista. Niin kauan kuin -biisin tavoin tämä teksti on aika helposti lähestyttävä. Koulun käytävässä rakastutaan ja loppumatonta rakkauden yötä vietä laitakaupungilla ja autiolla hiekkarannalla.

"Vuosisadan rakkaustarinassa" rakkauden uskotaan jatkuvan päiviin tuleviin ja täältä ikuisuuteen. Ah! Romanttista! Edes väkisin tulkitsemalla en löydä tekstistä mitään kyynistä. Mikään inhorealismi ei kyseenalaista ikuista onnea. Tekstihän on suorastaan naiivi. Olin taipuvainen synkkämielisyyteen jo lapsena, joten miksihän tämä biisi ei ärsyttänyt minua? Miksei se ärsytä vieläkään?

Tekaistaanpa selitys. Sen tarkoitus ei ole olla perimmäinen totuus, vaan yksi tulkinta monista mahdollisista - enkä väitä sen olevan edes paras mahdollinen. Ensinnäkin sävellys toimii. Se on kerta kaikkiaan valoisa! Mutta olikohan Inkinen lukenut Märta Tikkasen runoteoksen, jonka nimi niin ikään on "Vuosisadan rakkaustarina". Se ilmestyi 1979, siis muutaman vuoden ennen Sigin teosta. En ole lukenut, mutta esittelyjen mukaan Tikkasen teos kertoo rakkaudesta ja avioliitosta huomattavan paljon realistisemmin kuin Sigin biisi. Käsittääkseni Tikkasen teos on jopa inhorealistinen, kenties synkkä. 

Romantiikalle on paikkansa, ja ehkä moniin vetoaa lapsellinen ja kyseenalaistamaton romantiikka kuvana paremmasta elämästä. En muista, ajattelinko naapurin saavuttamatonta Päiviä, kun kuuntelin "Vuosisadan rakkaustarinaa". Väittäisin että kyllä. Kuuntelin sen varovaisestikin arvioiden satoja kertoja, ja Päivi asui muutaman kymmenen metrin päässä. Kyllä hän oli osa arkeani. Mutta onko myös niin, että joidenkin on hyvä altistua naivismille toisinaan? Tai ehkä kaikkien? Jos joskus on vain hyvä olla, kun laulu on soipa ja sen teksti esittää kyselemättä hyviä asioita?

Ehkä sittenkin esitän pienen realistisen näkökulman: useimmat alkavat parisuhteet myös päättyvät, ja useimmat verrattain pian. Jotkut päättyvät jo ennen kuin osapuolet ovat edes puhuneet mitään rakkaudesta tai seurustelusta tai parisuhteesta. Ehkä iän myötä kehittyvä realismi saa aikuisen tajuamaan, että tämä alkava suhde ei varmaankaan tule kestämään kovin kauan. Harva kai kuitenkaan toivoo suhteeseen ryhtyessään, että toivottavasti tämä on pian ohi. "Vuosisadan rakkaustarina" on minusta ihan realistinen kuva vastarakastuneen nuoren mielenliikkeistä ja sellaisena arvokas. 

Kaiketi voi todeta, että rakkaus on Inkiselle nouruuden olennainen osa. Toki muitakin näkökulmia Sigin biiseissä ilmenee. "Unelmia" kertoo nuoren tytön särkyneistä unelmista ja surusta - tai ehkä tyttö suree juuri tyhjiin rauennutta ihastumistaan, en tiedä. Pidän mahdollisena muitakin tulkintoja, tekstiä ei juuri nyt ole luettavissani eikä biisiä kuunneltavissani. "Raskaan metallin sirkuksen" aiheena on kotoa karkaaminen. "Nukkeihmistä" en ole koskaan oikein tajunnut, paitsi että kaiketi siinä viitataan jonkun nuoren tytön pinnallisuuteen. Biisi ei ole samassa mielessä naiivi kuin "Vuosisadan rakkaustarina". Pinnallisuus ei ole yksin nuoduuden ilmiö, mutta tässä tapauksessa niin kuitenkin on. Ja tämäkin on hieno biisi, jossa on iloinen loppu: nukketyttö löytää nukkepojan ja elää hänen kanssa elämänsä loppuun asti onnellisena. Sävellyksessä ja/tai sovituksessa on jälleen mahtipontisuutta.


Lolita

Jo tuolloin ala-asteiässä minua kummastutti biisi nimeltään Lolita. En tiennyt, että se on alun perin Veltto Virtasen. En myöskään tuntenut Vladimir Nabokovin Lolita-romaania. Laulu alkaa näin:

Kaksi vuotta vasta olet päälle kymmenen
Yhteiskunnan silmissä siis olen rikollinen
Mutta minulle sä olet nainen.

Minusta oli täysin kummallista, että joku aikuinen voisi ihastua 12-vuotiaaseen tyttöön. Mikään kokemukseni tai lukemani ei mitenkään valaissut tällaista mahdollisuutta. Namusedistä olin kuullut puhuttavan, mutta en todellakaan tajunnut, mistä on kyse. Lapsuus ja lapsellisuus eivät olleet vielä minusta karanneet. Pidin biisistä, Sigin versio siitä on ihan toimiva rockjuttu. Sinällään teksti menee niin, että Lolita viedään laulun minältä ja aikuistuu, mutta jää kuitenkin minän kupeiden tuleksi - sitaatteja suoraan Lolita-romaanista. Lolita-biisin minän kohtaloa ei kerrota. Romaanin hyväksikäyttäjän, Humbert Humbertin, käy huonosti.

Minä en tiedä, miksi Sig levytti Lolitan. Enkä sen puoleen ymmärrä sitäkään, miksi Virtanen sen teki. Enkä minä tiedä sitäkään, miksi Nabokov kirjoitti romaaninsa. Olen lukenut sen kauan, kauan sitten, enkä enää muista sen synnyttämiä ajatuksia. Inkinen kirjoitti paljon rakkaudesta. Vetosiko Lolita Sigiin, koska se käsittelee yhtä romanttisen rakkauden äärimmäistä ilmiötä, huomattavaa ikäeroa? Entä Nabokov? Halusiko hän kiinnittää huomion pedofiliaan? Vai tunsiko hän jotakin viehtymystä aiheeseen? Oliko Humbertin kuolema kirjailijalle välttämätön keino saadakseen teoksensa julkisuuteen? Jos nyt oikein muistan, kirja ei ole moraalisesti kovin osoitteleva, vaikka Lolita sanookin jossain kohtaa Humbertin raiskanneen hänet. Lolita-biisi on ehkä vielä vähemmän osoitteleva, mutta tekstissä kuitenkin kerrotaan, kuinka suhteen käy. On siinä jokin realismin hippunen mukana. Kuten edellä sanoin, etenkin varhaisen Sigin yksi keskeinen teema on nuoruus. Siitä Lolitassakin on kyse - totisesti.


Inkisen kuolema

Matti Inkistä epäiltiin keväällä 2009 lapsipornon hallussapidosta. Asiasta uutisoi ainakin Seiska-lehti. Inkinen katosi ja hänen ruumiinsa löytyi sittemmin hukkuneena Raisionlahdesta. En suoranaisesti usko enteisiin, mutta Lolitan, Lapsuus & lapsellisuuden ja Niin kauan kuin maailma on -biisin tekstit jotenkin yhdessä muodostavat pelottavan nasevan tulevaisuudenkuvan. Ehkä sen voi arvailla niin, että Inkinen nyt tunsi vetoa vesiä kohtaan.

Siitä on taitettu paljon peistä, että oliko Inkinen syyllinen. Tunteet kävivät kuumina silloin lähes kymmenen vuotta sitten. En minäkään haluaisi, että varhaisen nouruuden idolini paljastuisi pedofiiliksi, vieläpä jollain tapaa aktiiviseksi sellaiseksi. Totuus ei tule koskaan ratkeamaan, koska asian tutkiminen kai lopetettiin Inkisen kuolemaan. Poliisilla on kuitenkin ollut aihetta kuulla häntä. Sitä kai voidaan pitää tietona.

Tällaisen asian uutisointi keskeneräisenä on törkeää. Vaikka myöhemmin olisi paljastunut, että Inkinen olisi ollut syytön, monet eivät olisi sitä halunneet enää kuulla. Lasten hyväksikäyttö on karmea ilmiö, ja karmeutensa takia se näyttää saavan monet reagoimaan tunteillaan jo ennen kuin järki sanoo mitään. Jos Inkinen aikanaan olisi tuomittu, tuomion olisi saanut julkistaa siinä kuin muutkin rikosuutiset. Seiskan toimittajat olivat kuitenkin sensaationhakuisia ja heidän toimintansa ääliömäistä. Vaikka Inkinen olisi myöhemmin todettu syyttömäksi, kohu olisi jäänyt elämään ja aiheuttanut hänelle huomattavia vaikeuksia. Toimittajien olisi pitänyt tajuta omien juttujensa kohtuuton haitallisuus, mutta eipä järki liikahtanut niissä päissä.

En tuntenut Inkistä henkilökohtaisesti. Tapasin hänet hyvin lyhyesti kerran erään keikan jälkeen. En tiedä, kuinka herkkä ihminen hän oli. Jos hän oli hyvin herkkä, ymmärrän, että hän saattoi päätyä hukuttautumiseen riippumatta siitä, oliko hän syyllinen vai ei. Pelkkä epäilys ja sen retosteleminen julkisuudessa saattoi aiheuttaa ylipääsemättömän taakan mieleen. Minä en ota kantaa hänen syyllisyyteensä. Minulla ei ole mitään perusteita, joita julkisuudessa ei olisi tuhannesti esitetty. Minusta hänen kuolemansa oli turha ja olisi ollut, vaikka hän olisi ollutkin syyllinen. Näen näissä pedofiliaan liittyvissä rikoksissa aste-eroja. Laittoman materiaalin hallussapito on toki tuomittavaa ja minulta riittää myötätuntoa niitä alaikäisiä kohtaan, joita tuollaisessa materiaalissa kuvataan. Materiaalin hallussapito ei kuitenkaan ole yhtä vakavaa kuin henkilökohtainen kajoaminen lapseen tai alaikäiseen nuoreen. Toki asia on niin, että jos Inkinen olisi elänyt ja tuomittu, hänen muusikonuransa varmaankin olisi päättynyt. Asia jää jossittelun varaan. Jos tämän tekstin jostain syystä lukee joku Inkisen henkilökohtaisesti tuntenut, toivon hartaasti, etten aiheuta pohdiskelullani enää enempää pahaa mieltä. Läheiset ovat varmasti joutuneet käymään läpi nämä ajatukset erinäiset kerrat. Tämän tekstin tarkoitus on pohtia omaa suhdettani Sigin musiikkiin, ei julistaa tuomiota. Jos se yhtään auttaa, niin hänen kuolemansa kosketti minuakin.

Mitä ikinä tapahtuikin, se ei vähennä Sigin musiikin arvoa. Meinasin kirjoittaa, että se ei vähennä Sigin musiikin arvoa mielessäni, mutta enpäs vesitä ajatustani tuolla mielessäni-sanalla. Suosionsa huipullakaan Sig ei yltänyt aivan kotimaisten yhtyeiden ykköskaartiin. Musiikissa tuskin oli vikaa, mutta suosion syyt ovat niin mutkikkaat, etten minä ainakaan kehtaa väittää niitä perin pohjin tuntevani. Sigin edellä olivat mm. Juice Leskinen, Yö, Dingo ja Eppu Normaali. Näistä Yön ja Dingon musiikki on minulle vieraampaa, vaikka tunnenkin hittibiisit. Sigin biiseissä ei ole Leskisen räväkkää kantaaottavuutta yhteiskunnallisiin asioihin, mutta selittääkö sekään suosion järjestystä? Eppu Normaalin tuotanto on jotenkin tyyliltään tasaisempaa kuin Sig. Sigin levyiltää löytyy humppaa (Metsurin koira) ja metallia - tai ainakin synttyheviä (Raskaan metallin sirkus). Muutamaa vuotta Sigiin tykästymisen jälkeen kuuntelin paljon Eppu Normaalia. Erityisesti rippikouluaikana Eput oli kova sana. Aikuisena se yhtye on jäänyt vähemmälle huomiolle. Syynä pidän tähän erityisesti sitä, että Sigin biisien soundit ja sävellykset ovat monipuolisemmat kuin Eppujen. Tekstejä en osaa pistää paremmuusjärjestykseen. Ehkä minussa on naiivin romantikon vikaa, ja Eppujen romantiikka on usein vähemmän lapsellista.

Sigin historiaa käsittelevä kirja "Portaat purppurasumuun" (Viittaus Leijalen-biisiin) ilmestyy tulevana perjantaina, 5.10. Julkkarikekkerit ja Sigin keikka ovat ehtoolla Dynamo-nimisessä juottolassa. Olen oleva paikalla, jos en joudu jonottamaan kohtuuttomasti.

EDIT: Aku-Tuomas Mattilan laaja Sig-historiikki ilmestyi viikko sitten. Inkisen kuolemasta se antaa pari tietoa, joita ei tätä tekstiä kirjoittaessani ollut saatavillani. Laiton materiaali oli päätynyt Inkisen koneelle vertaisverkon kautta. En tunne niiden toimintaa, mutta jos ne antavat yhdelle henkilölle mahdollisuuden tallentaa toisen koneelle materiaalia, niin on kovin mahdollista, että Inkinen on syytön rikokseen, josta häntä epäillään. Sama kirja kertoo myös raisiolaisesta poliisimiehestä, joka tärveli paikallisen kansanedustajaehdokkuuden uhkaamalla paljastaa ehdokkaan ammoisen näpistysrikkomuksen. Sittemmin kyseinen väkivallan virkamies päätti päivänsä ihan itse. Olisiko hän vuotanut keskeneräiset ja arkaluontoiset tiedot roskalehdille? Joka tapauksessa pysyn kannassani, että nämä lehdet eivät olisi saaneet julkaista uutista. Toisen ihmisen elämän tahallinen tärveleminen ei ole mitään sananvapautta. Uutisten aika olisi ollut mahdollisen tuomion jälkeen - ja todennäköisestihän mitään tuomiota ei olisi edes langetettu.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos! Oli mielenkiintoista lukea tämä.