maanantai 18. joulukuuta 2017

Häpeällistä mielenfilosofiaa

Joka ainoa ilta, kun pitäisi ruveta nukkumaan, ilmenee mielikuva päähäni tunkeutuvasta luodista. Se puhkaisee kallon ohimolla, korvan takana tai niskassa ja kääntyy sen jälkeen välittömästi kulkusuuntaansa nähden poikittain. Isku murjoo aivot ja katkoo verisuonet. Luoti jatkaa matkaansa läpi pääkallon vastakkaisen puolen ja neljännes kallosta lentää luunpaloina seinään.

Toisessa mielikuvassani minut niitataan seinään tai lattiaan isoilla niiteillä, siis samanlaisilla, joilla papereita nidotaan toisiinsa, mutta paljon suuremmilla. Tarkoituksena on, etten enää pääse tekemään mitään, millä häpäisisin itseäni entistä pahemmin.

Nämä eivät siis ole painajaisia, vaan ajatuksia, jotka tulevat mieleeni ennen nukahtamista. Itse asiassa en ole taas nähnyt painajaisia kovinkaan usein, en ainakaan sellaisia, jotka muistaisin tai joihin heräisin.

Häpeä ja itsetuhoajatukset varmaan nousevat pintaan, kun aivoille (mielelle, sielulle, miten vain...) ei enää päivän puuhien tauottua ole muuta tehtävää. Onkohan kaikilla tällaisia, vai nouseeko muiden mieleen iltaisin suloisia ajatuksia kissanpennuista, kukkakedoista ja kesäpäivistä hienoilla hiekkarannoilla? Voiko joku psykoterapeutti tehdä tällaistan pakkoajatusten perusteella kovinkin kantavai ajatuksia mielenterveydestä?

Päivisin mieleeni tulee muistoja, joita häpeän. Tilanteita, joissa olen toiminut mielestäni nolosti.  Itse asiassa useat niistä lienevät merkityksettömiä, mutta jostain syystä ne ovat jääneet muistiini nimenomaan häpeällisinä. Tähän asti olen jotenkin torjunut ne ajatukset, kun ne ovat tulleet mieleeni. Tilannehan on kummallinen: miten voi torjua ajatuksen, jota jo ajattelee. Jos mieli on jotenkin kerrostunut, niin lähempänä tietoisuutta ja valintoja tekevää minää oleva kerros häviää joka kerta, koska se ei pysty sanelemaan, mitä jostakin sielun syvyyksistä tajuntaan milloinkin pullahtaa.

Kuinka paljon tunnetilat ohjaavat ajatteluamme? Tai miten ajatukset ja tunteet oikeastaan poikkeavat toisistaan. Olemme tottuneet siihen, että tunteita ovat esimerkiksi ilo, suru, viha, katkeruus. Ajatuksia taas ovat sellaiset mielenliikkeet, joilla on jokin semanttinen merkitys. Tässä on yksi ajatus: "Tässä on yksi ajatus." Humanistit taitavat ylipäätään edelleen ajatella, että ajattelu on ensisijaisesti kielellistä. Ajatukset ovat siis sanoja lauseita. Ainakaan he eivät tutkaile juuri muunlaisia ajatuksia. Tosin minä pitäisin myös visuaalisia mielteitä ajatuksina. Itse asiassa aistimuksen ja ajatuksen erottaminen toisistaan lienee yhtä vaikeaa kuin tunteen ja ajatuksen. 

Ehkä se, kerrommeko itsestämme kuvailemalla tunteitamme, aistimuksiamme tai ajatuksiamme, kertoo meistä jotakin. Tunteelliset ihmiset puhuvat tunteistaan ja ajattelevaiset mietteistään. Harva taitaa erityisesti selittää aistimuksiaan: "Havaitsen jotakin vaaleanrusehtavaa, nelijalkaista ja selkänojallista. Taidanpa tulkita havaintoni tuoliksi." Kuitenkin, jotta tunteistaan voi kertoa, ne pitää muuttaa ajatuksiksi. "Tunnen mustasukkaisuutta, kun näen entisen tyttöystäväni toisen miehen kanssa." Lauseen muotoisia ajatuksia taas on hankalampi tulkita tunteiksi, mutta oiva ajatus saattaa aiheuttaa tunteen. Minäkin tunnen itseni fiksuksi, kun kirjoitan tekstejä, joiden ajatuskulkuja en aina itsekään jälkikäteen pysty hahmottamaan. Omaan nilkkaan pakkaa siis kolahtamaan tämä blogijaarittelu toisinaan.

Ja entä, jos kuvittelemme ihmistä, joka ei olisi tunne- tai ajatusihminen! Olisi siis myös havaintoihminen. Havaintopsykologia sinällään tarjoaa kiintoisia näkökulmia havainnon ja muodostuvan ajatuksen tulkintaan. Jos näemmä punaisenruskean tuolin, jossa on mustia viiruja, ajattelemme, että näemmä tiikerinraidallisen tuolin. Niinhän minä oikeastaan jo sanoinkin, kun määrittelin, että näemme tuolin. Jos pitäisin väriä tai pintakuviota havaintokohteen olemuksen ensisijaisena asiana, havaitsisin tuolin muotoisen tiikerin.

Miksi häpeän tunne aiheuttaa minussa juuri sellaisia ajatuksia, että saan luodin päähäni tai että minut niitataan kiinni johonkin? Ehkä tunne, häpeä, itsessään ei vaikuta ajatusten sisältöön. Ajatus on ehkä syntynyt jostakin vallan muusta virikkeestä, mutta tunne kaivaa sen esiin tietoisuuden märehdittäväksi. Toisaalta ajatus on saanut merkityksensä siksi, että pystymme yhdistämään sanallisessa muodossa olevaan ajatukseen tunteen tai aistimuksen: tässä tapauksessa vihan ja kivun. Tosin aivojen ampumisen aiheuttama aistimus taitaa olla kovin lyhytaikainen. Tai mistä minä tiedän.

Takavuosina puhuttiin kovasti tunneälystä. Aiheen suosion olen ilkeimmilläni tulkinnut johtuvan siitä, että kun kaikkien pitää saada olla älykkäitä, mutta kaikki eivät menesty mensan testeissä, puolustusvoimien P-kokeessa tai vaativissa koulutuksissa, pitää olla jokin älykkyyden laji, jota kokea tunteakseen itsensä hyväksi. Tunne ja järki (tai äly, olkoot ne nyt synonyymit) ovat myös joissain ajatusmalleissa toistensa vastakohtia. Itse olen joskus lähtenyt siitä, että järki on keino, jolla selitetään omat tunnereaktiot sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla. Esimerkiksi ison, kalliin ja epätaloudellisen auton ostoa järkeistetään sanomalla, että mahdollisessa onnettomuustilanteessa se on turvallinen. (Ja kuitenkin tämä järkeilijä ajelee joka kesä tuhansia kilometrejä moottoripyörällä...) Ehkä matematiikassa päästään eroon järjen ja tunteen tiukasta kytköksestä. Matematiikka ei anna sinällään anna aihetta iloon tai suruun, vaikka matematiikan kokeessa menestyminen tai epäonnistuminen antaakin. Mutta matemaattisten lausekkeiden ratkomiseen ei tarvita tunteita - ellei sitten intuitio ole tunne. Intuitiota, aavistusta, tarvitaan kyllä, kun ratkotaan omaan matematiikan taitoon nähden vaativaa tehtävää. Jääköön aavistuksen olemus nyt kuitenkin laajemmatta käsittelyttä, tästä tekstistä tulee muutoin liian pitkä.

En tiennyt, mihin tämä teksti päättyy, kun aloin kirjoittaa. Olen pahoillani siitä, arvoisa mahdollinen lukija. Joudut lukemaan jaaritteluani ja sitä, kun yritän saada jotakin järkeä toimintaani, joka on tunteen motivoimaa. Aivoihin tunkeutuva luoti on merkki tunneälystä: kyvystä nitoa tunteet, ajatukset ja aistimukset mielekkääksi kokonaisuudeksi. Sangen surullista kuitenkin, että ajatukseni on niin kovin karmea. Järkimies tietenkin sanoisi, että se nyt vain on ajatus, ei sen takia kannata yöuniaan menettää. Ja enhän minä menetäkään. Päin vastoin, nukun yleensä hyvin. Sen sijaan törmään mielen kummallisuuteen. Se ei pysty hallitsemaan itseään täysin, ja jos sen tietoinen taso yrittää tukahduttaa jonkin vähemmän tietoisen tason toimintaa, seurauksena on sitten painajaismaiset (tai muunlaista tunnetta viestivät) ajatukset. Itse asiassa olen lukenut, että naisten raiskausfantasiat johtuvat siitä, että he pyrkivät tukahduttamaan omaa seksuaalisuuttaan. Seksuaalisuus taas on syvällinen tarve, johon liittyy voimakkaita tunteita. Tällaisessa fantasiassa nainen antaa moraalisen vastuun omasta seksuaalisuudestaan jollekin toiselle.

Viime aikoina olen kehittänyt uuden toimintamallin. En vielä tiedä, toimiiko se. Aina, kun muistan häpeämäni tilanteen, annan se ajatuksen olla mielessäni, mutta ajattelen jyrkästi, että jo riittää. Mennyt on mennyttä ja häpeäkin on vain omaa reaktiotani. Joku muu ei näkisi noissa tilanteissa mitään hävettävää. Saas nähdä, kuinka äijän käy.

Ei kommentteja: