lauantai 4. maaliskuuta 2017

Naikkostelua

Viime yönä keskustelin vuosien takaisesta naistenpäivää kritisoineesta tekstistäni. Ylipäätään minun on tapana pohtia miesten ja naisten välisiä seurustelusuhteita, koska niistä puhutaan paljon erilaisissa nettikeskusteluista, johin osallistun.

Naistenpäivä-tekstistä kummunnut ajatteluni on johtanut provokaativiseen näkemykseen, jonka mukaan feministien on vaikea päättää, haluaisivatko he sukupuolensa perusteella rusinat pullasta vai kermat kakun päältä. Ja kun elämä on siitä kurjaa, että aina ei vain voi saada kaikkea hyvää kerralla, on kai pakko vähän rajoittaa vapauksia. Jonkun pitää näyttää kaapin paikka, jos ei kerran itse osaa. Valitettavasti se tarkoittaa valinnanvapauden rajoittamista, mutta asian voi nähdä toisinkin päin: jos aikansa jahkailee, sekä kermat että rusinat menevät parempiin suihin.

Keskustelin aikuisessa iässä olevan naisen kanssa seurustelusta ja siitä, miten ei ole aikaa tavata kumppania, ja aina väsyttää. Ensinnäkin ihmettelin, että mitä seurustelua on sellainen, joka väsyttää. Eikö sen pitäisi virkistää? Ja mitä se tarkoittaa, että ei ole aikaa? Vallitseva asiaintila oli siis se, että heillä työajat sattuivat ristikkäin ja yhteistä aikaa oli tarjolla vähän. Jäin ihmettelemään, että miksi sitä vähää aikaa ei kannata käyttää. Minusta seurusteluun kuuluu se, että halutaan olla yhdessä. Mutta kun sillä yhdessäololla näyttää olenvan jotkut huimat laatutavoitteet. Määrä nyt kuitenkin on laatuseikka mitä suurimmassa määrin! Vähätkin tilaisuudet kannattaisi käyttää hyväkseen, eikä odotella täydellisiä hetkiä. Niitä ei kuitenkaan tule kuin harvoin.

Tein siis oletuksen: naineset usein kuvittelevat, että kaiken pitäisi olla laadukasta eli täydellistä, jotta tapaaminen maksaisi vaivan. Pitäisi ehtiä meikata, siivota, syödä ja ja ja... Eivätköhän ainakin tämän tekstin mahdolliset naislukijat osaa täydentää tuota ja ja ja -listaa vaikka loputtomiin. Jo pelkkä listan loputtomuus saattaa hyvinkin aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta, mikä tuskin motivoi seurustelemaan ylipäätään.

Itse olen huomannut, että pidän mutkattomista naisista. Tai ehkä minun korrektiuduen vuoksi pitäisi sanoa, että pidin silloin kun seurustelu oli elämässäni ajankohtaista. Siis sellaisista, jotka eivät oikuttele ja puhuvat suunsa puhtaaksi, jos asiaa on. Jonkinmoisena minivaatimuksena esittäisin, että jos ei ole kanttia puhua suuta puhtaaksi, koska pitää saada olla nainen ja tyytyä vihjailuun, niin pitäisi hyväksyä, että kukaan ei osaa lukea ajatuksia. Jotkut ehkä ovat toisia lahjakkaampia  tulkitsemaan vihjauksia ja pitkällinen tunteminen ja samalla aaltopituudella oleminenkin helpottaa kummasti. Mutta viime kädessä kukin on itse vastuussa siitä, että saa kerrottua haluistaan ja tarpeistaan.

En voi kuin ihmetellä, että mitä monet naiset oikeastaan saavuttavat naikkostelullaan eli tavallaan vihjailla, oikutella ja rakennelma romanttisiin unelmiinsa perustuvia perusteettomia vaatimuksia, joilla kuitenkin vain tekee hallaa itselleen. Jotenkin tuollaisesta tulee mieleen epävarmuus: nainen ei oikein tiedä, mitä haluaa.

Osalle naisista suhteen alkaminen näyttää olevan jopa jonkinlainen itsenäisyyden menetyksestä johtuva tappio. Jaaritellaan, että eihän tässä nyt vielä mikään suhde ole, mehän vain tapailemme. He siis oikeastaan lankeavat miehiin vaikka ovat täynnä romanttisia odotuksia. Tämä on ristiriitaista. Johtuuko epävarmuus siis siitä, että mies ei olekaan unelmaprinssi? Sitlä ainakin näyttää, kun niin usein saa lukea kuinka rumasti ja vähättelevästi naiset puhuvat miehistä.

Missä siis on naisten itseluottamus - se, josta niin kovasti puhutaan? Mitä miesten pitäisi tehdä, että naiset tuntisivat kelpaavansa arkisinakin? Tulkitsenko väärin, jos oletan, että nämä oikuttelijat ja vihjailijat tuntevatkin itsensä kovin heikoiksi, eivätkä siksi saa sanottua reilusti mitä haluavat tai kehtaa mennä treffeille arkisessa asussaan kun muuhun ei ole aikaa?

Kaikkineen näyttää siltä, että parisuhteiden aloittamisesta on tullut peliä, joissa osapuolet pelaavat eri säännöillä, eivätkä saa edes kerrottua, mitä sääntöjä itse soveltavat. Nuorempi polvi taitaa mielummin kärsiä yksinäisyyttä kuin olla reilu ja avoin. Ja AINAHAN on se mahdollisuus, että jostakin ilmenee jotakin vielä kiinnostavampaa kuin nykyinen... parempi olla panostamatta liikaa, ettei toinen vain kiinny ja sitoudu eli ala roikkua takiaisena. Tätä tosin en laske yksin naisten ongelmaksi ja koko tiivistelmäni on vain tulkintaa siitä, mitä minulle on kerrottu. Ehkä tämä on jopa kärjistys.

Myöhempi lisäys: koko hiton valituksen olisi voinut tiivistää siihen, että erityisesti naisilla on mielestäni kohtuuttomat odotukset parisuhteista ja niihin nähden minimaalinen halu panostaa. Päässä taitaa pöhistä vain romanttiset ajatukset, että jostain tulee mies, joka sekoittaa pään ja sen lisäksi vielä hoitaa seurusteluun liittyvät käytännönasiat, kuten ajankäytön.

Ei kommentteja: