lauantai 5. lokakuuta 2013

Hetken taju

En tajua tätä hetkeä. Siis juuri tätä hetkeä, joka juuri nyt on käsillä. Sen hetken tajua, joka äsken oli. Ja siitäkin osaan aavistaa jotakin, mikä kohta on tuleva. Kuuntelen Aranjuez-konserttoa, joka on minulle tuttu. En odota tapahtuvan kummoisiakaan yllätyksiä, vaikken tunne juuri tätä tallennusta, jossa solistina on muuan John Williams.

Olen itsekin jonkin sortin kitaransoittajapoika. Yleensä yritän soittaa itselleni aivan liian vaikeita sävellyksiä, koska ne, joita osaan soittaa, ovat tylsiä, eikä minulla ole koskaan kanttia ottaa niistä irti sitä, mitä joku ehkä voisi. Soittaessani, soittoa teeskennellessäni, pyrin keskittämään mieleni siihen, mitä musiikissa seuraavaksi tapahtuu. Jos en tiedä, mitä tuleman pitää, soitan vuoren varmasti väärin. En kerta kaikkiaan voi keskittyä tähän hetkeen. Tämä hetki tapahtuu soittaessani automaattisesti. Sormet toistavat vaihtelevalla menestyksellä sen, mitä aivot puoli sekuntia sitten ajattelivat. Joskus elän soittaessani myös menneessä hetkessä. Aivoni ajattelivat, mutta sormeni eivät toimineet ja kuulen jotakin muuta, kuin äsken halusin. Mennyt mikä mennyt. Musiikkiesitys on kertakäyttöinen. Minkä ilmoille päästi, sitä ei voi enää korjata. Sen sijaan siihen voi reagoida: soittamalla voi laskea leikkiä äskeisestä virheestään, kommentoida sitä tai jatkaa saman virheen toistamista ikään kuin kyse olisi jonkinlaisesta karskista tulkinnasta.

Purjehtiessa on usein sama juttu. Olen ehkä laskenut purjeet rantautuakseni ja vene lipuu silkan jäljellä olevan liikenergian voimin. Tavoitteenani on sivuutta peräpoiju aivan vierestä, kilauttaa peräköyden haka kiinni siihen ja jatkaa kelluntaani kohti laituria. Yleensä homma muuten onnistuu ainakin omalla veneellä. Joskus toki menee pieleen, ja joudun ottamaan melan esiin tai korjaamaan syntyneitä pieniä vaurioita. Yhtä kaikki: kun lähestyn poijua, mieleni suuntautuu veneen kulkusuunnan hallintaan ja ennakointiin, joka poijun sivuuttamiseen tarvitaan. Sitten tulee auvoisa tyydyksen hetki, kun kilautan haan kiinni poijuun. Se on ainoa hetki koko operaatiossa, jossa mieleni suuntautuu sekunnin murto-osan täsmälleen siihen hetkeen, joka on menossa. "Klik!" Siinä ei kuitenkaan ole aikaa keskittää huomiotaan äskeiseen hetkeen. Vene jatkaa vääjäämättä matkaansa, enkä yleensä ohjaa enää tässä vaiheessa, vaan matka jatkuu sillä radalla, joka veneellä on. Suuntaan ajatukseni muutaman sekunnin päähän, jolloin minun pitää siirtyä noin kuuden metrin päähän keulaan ja valmistautua laituriin tuloon ja keulan kiinnittymiseen. Tänä kesänä olen ottanut tavakseni järjestää peräköyden niin, että se vuoren varmasti juoksee veneen lipuessa. Minulla ei ole vähäistäkään tarvetta ajatella haan kilausta edeltäneitä sekunteja.

Siirryn laskettujen purjeiden päälle astumista väistellen keulaan ja odotan jännityksellä, että riittääkö vauhtini, painaako sivutuuli veneen johonkin mihin en suunnitellut vai ilmeneekö, että minulla sittenkin oli liikaa vauhtia. Menneiden murehtiminen ei auta. Jos olisi tarve jarruttaa veneen vauhtia, minun pitäisi siirtyä lähes kymmenen metriä veneen perään, mihin ei ole mahdollisuutta. Matka kestää aivan liian kauan, eikä juoksentelu käy päinsä, koska se todennäköisesti päätyy kylmään kylpyyn. Kun keula on sopivalla etäisyydellä laiturista, astun veneestä. Enkä todellakaan harppaa. Minulla ei ole varaa pudota, jos mielin välttää kolhujen korjailun. Laiturilla napsautan tuulenpuoleisen keulaköyden haan lenkkiin, mutta kun haka kilahtaa, mieleni on jo suuntautunut veneeseen palaamiseen. Keulaköysi pitää säätää sieltä oikeaan mittaansa. Tingin tästä järjestyksestä vain jos sivutuuli on kova. Silloin on pakko pitää köysi jatkuvasti kireänä ja jättää löysät laiturille, kunnes on aikaa askarrella sen kanssa rauhassa. Koko ajan mieli on kiintyneenä siihen, mitä tapahtuu kohta: sekunnin päästä tai viiden sekunnin päästä.

Täsmälleen sama juttu valokuvatessa: seison kameran kanssa radan varressa ja seuraan junan lähestymistä. Kohina ja kolke yltyy, veturi kasvaa silmissä. Katson etsimen läpi ja tarkoitukseni on jättää pikkuisen tilaa veturin nokan ja kuvan reunan väliin. Sekunnin murto-osaa ennen suunnittelemaani sommittelua laukaisen kameran. Itse kuvan otto kestää häviävän hetken, ehkä viidessadasosa sekunnin, mutta itse asiassa mieleni suuntautuu menneeseen jo siinä vaiheessa, kun painan nappulaa. Kaikki korjaileminen on myöhäistä. Valmistautuminen kuvan ottoon on myöhäistä. Etsin pimenee ja tilanne on ohi. Veturi humahtaa muutaman metrin päästä ohi, hengitän ulos ja ehkä siinä vaiheessa mieleni suuntautuu hetkeksi juuri kuluvaan hetkeen. Sen jälkeen saatan kuitenkin jo jäädä odottamaan viimeistä vaunua. Se siitä.

Joskus, aivan joskus olen mielestäni läsnä juuri kuluvassa hetkessä, en sekuntin edellä, en jäljessä. Tylsinä hetkinä, joina tuijotan junan ikkunan takana lipuvaa syksyistä maisemaa ja ajatukseni harhailevat sinne tänne, en ajattele mitään, mikä kohta lankeaa osakseni tai juuri meni. Näinä pitkinä hetkinä olotila on seisahtunut. Yleensä ne ovat vähän tylsiä. Lopulta maiseman tutut yksityiskohdat suuntaavat mieleni tulevaan. Lempäälä on jo jäänyt ja odotan, että juna tulee Lakalaivaan ja Rouva VR aloittaa kuulutuksen. Jonakin hetkenä joko ennen tai jälkeen Toijalan on mieleeni saattanut jäädä jokin ajatuksenraakile, jonka muistan pikemminkin tuntemuksena tai aistielämyksenä kuin valmiina virkkeenä. En paina sitä mieleeni, mutta joskus piakkoin se palajaa, kuten tämänkin kirjoitelman aihe. Kun se palaa, mieli ei enää suuntaudu hetkeen, vaan tulevaan: "Sitten kun istun koneen äärellä, kirjoitan tämän ajatuksen. Ja tämähän liittyy selvästi ajantajuun yleisemmin, ja se taas on kiinnostava, koska mitä vanhemmaksi elää, sitä nopeammin aika kuluu."

Niin. Lapsena bussissa ja junassa oli tylsää. Matka kesti ja kesti ja kesti. Nykyään vaipuu johonkin kummaan horteeseen. Tampere, Orivesi, Jämsä, Jew-Ass-Kew-La, Lieveshärski, Hankalasalmi, Pieksämäki (Blues!), jaloittelu toiseen junaan, jossa käryää pakokaasu, Varkaus, Stöld, Heinävesi, Vihtari (Kuka vittu siellä jää junasta? Paitsi minä kerran!), Viinijärvi (Jos Suomen kaikki järvet Wii-nix muuttuis!) ja Joe's Mouth. Se siitä. Sitten pitää palata tämän maailman osallisuuteen, suoriutua lipastolle ja siinähän se ajatus taas suuntautuu tulevaan. Aseman edessä liikennevalot, sitten sillat ja Siltakatu. Kumma horre poistaa tarpeen kurottaa ajatuksen tulevaan. Se myös poistaa lähimenneisyyden mielestä. Joko sivuutimme Huutokosken? Ikkunan takana on silkkaa metsää. Ajantaju. Oliko lapsena enemmän läsnä, ja kun läsnäolosta huolimatta ikkunan takana oli vain vilisevää metsää, oli tylsää. Hetken välein piti kysyä äitiltä tai isoveljeltä, että koska tullaan perille. Mikään vastaus ei auttanut, koska ajantaju ei pukenut mihinkään järkevään muotoon sellaista asiaa kuin "tunnin päästä". "Kohta" oli myös huono vastaus, koska "kohta" oli käsillä jo pian, ja yhä vain liikenneväline halkoi metsiä ja peltoja. Väliäkö sillä, oltiinko Kauttualla vai Kiukaisissa, määränpää oli yksiselitteisesti kaukana. Kun pitkästymisen valmius on vaihtunut armolliseen turtumisen kykyyn, aika on alkanut valua sormien välistä. Lapsena ajan rakeet olivat suuria, eivätkä valuneet sormien välistä. Aikuisena se on kuin Yyterin hiekkaa: valuu kyllä sormista, mutta samat jyvät kulkevat sukissa ja kengissä vielä viikon. Ja aikaisempaan tekstiini viitaten: koska ajan pätkät olivat suurempia, lähtökiihtyvyydet tuntuivat suuremmilta. Ilmankos nykyään tarvitsee voimakkaampia ärsykkeitä. Ei riitä enää possujunan kyyti.

Surullista on, että silloin ani harvoin, kun tuleva ja mennyt hetki eivät vaivaa ja on tavallisesti parempi olla, läsnäolon katkaisee julma tietoisuus hetken rajallisuudesta. Ajattelen, että kuolisinpa juuri nyt, niin tämä jäisi viimeiseksi elämyksekseni. Vaan mahtaneeko kuollut pohtia elämänsä viimeistä elämystä? Joskus toivon, etä syöksyisipä koko maailma juuri niinä hetkinä jättimäiseen mustaan aukkoon, jotta kaikki, myös aika. pysähtyisi. Vaan niinhän ei käy, ehkä niiden onneksi, joiden mieli parhaillaan suuntautuu juuri seuraavaan hetkeen. Vaan mikäpä väli silläkään on? Eivät he kuitenkaan ikinä turhautuisi, koska aika olisi ohi.

Aika. Se... joskus ajattelen, että ihmisen elämän pituus on kokemuksellinen vakio. Kauan, kauan sitten 15-vuotias tyttö, ongelmanuori, sanoi minulle, että on jo kokenut tarpeeksi kuollakseen. Hänen tarinansa - jos se oli edes puoliksi totta - oli niin karmea, ettei tarina siitä olisi uskottava. Ja ehkäpä hän on jo kuollut. Enteet olivat näkyvissä jo silloin. Kun kokemukset seuraavat toisiaan tiiviinä ja katkeamattomana jonona, ehtii 15 vuodessa kokea sen, mihin toisiltaa menee 80 vuotta. Minun pitää vain miettiä, kumpi on vakio: kokemuksellinen ajankulu vai kellon käynti ja maapallon taival radallaan. Jokainen meistä tietää, ettei maapallo juuri kiihdyttele tai hidastele, mutta... niin. Mikä oikeastaan kuluttaa elämää ajassa? Tapahtumattomuus ja turhat toiveet vai kiihkeä takertuminen siihen, mitä juuri nyt tulevan hetken pelossa? Filosofinen leikittely omakohtaisella ajan kokemuksella tuntui vielä olevan kirjoitettavissa. Kokonaisen elämän ja ajan suhteen tavoittelu ei minulta onnistu. 15-kesäinen tyttölapsi kuitenkin oli tajunnut aikansa olevan lopuillaan. En tiedä, päätyikö hän itsemurhaan vai kuoliko muutoin väkivaltaisesti vai elääkö kenties yhä. Mahdollisuudet viimeiseen eivät olleet häävit. Itse asiassa hänen itseymmärryksensä voisi pysäyttää monet suhteellisen tavallista ja turvallista elämää elävät, mutta se ei mahdu tähän kirjoitelmaan. Minä voin vain todeta, että hän puhui elämästään kuin vanha nainen. Minä uskoin kyselemättä, kun hän sanoi, että kaikki on mennyt hyvin nopeasti, on vähän jäljellä ja taakka painaa jo kovasti. Minun ei tehnyt vähääkään mieli hyssytellä, saati moralisoida sanomalla, että sinähän et ole juuri lasta kummempi vielä. Kun hän puhui, olin hetken kiinni tässä hetkessä. Hän ei ehkä niinkään.

2 kommenttia:

Miia kirjoitti...

Pahin yksinäisyys on tyhjyyttä sydämessä. Pakko nukkua vaikka väkisin jottei muistais tahi tiedostais...

Miia kirjoitti...

Pahinta on yksinäisyys sydämessä, sitä pistää itsensä juoksemaan tai nukkumaan tai mitä vain jottei joutuis elämään elämää...