maanantai 13. toukokuuta 2013

Pitkäjänteinen laatutyö

Sanna valmistui uuteen ammattiin 35-vuotiaana. Kymmenkunta vuotta aikaisemmin hän oli valmistunut ensimmäiseen ammattiinsa, mutta hän ei ikinä saanut alalta kuin pätkätöitä, ja niin hän päätti vaihtaa alaa. Uusi ala liittyi osittain hänen ensimmäiseen ammattiinsa ja opintojensa aikana hän teki satunnaisia keikkahommia vanhassa amatissaan. Sannan opiskellessa perheen talous oli hänen aviomiehensä ansioiden varassa. Sannan opinnot sujuivat, sillä hän on lahjakas, innokas ja tarmokas.

Suhteellisen pian uuteen ammattiinsa valmistumisen jälkeen Sanna sai koulutustaan vastaavan työpaikan kaksikielisestä kaupungista. Se oli tosin määräaikainen, mutta hän oli tyytyväinen, koska pysyviä työpaikkoja ei nykyään edes ole. Työ lähti sujumaan hyvin. Sanna oli paitsi tehokas, myös aikaansaapa. Hänen asiakkaansa olivat vaikeuksiin joutuneita nuoria, jotka pitivät hänestä. Joillekin heistä hän oli oikeastaan ainoa aikuinen, joka pystyi tarjoamaan edes jonkinlaista huolehpitoa tai kuuntelemaan murheita tuomitsematta ja syyttämättä. Hänen aloitteidensa vuoksi nuoret alkoivat löytää opiskelupaikkoja ja tehdä sovitteluratkaisuja tekemistään rikkeistä. Niissä töissä tulokset syntyvät vasta vuosien mittaan, joten jo työsuhteen alussa syntyneet saavutukset olivat osoitus lahjakkuudesta ja paneutumisesta.

Työpaikalla tehtävät olivat jaettu tekijöiden kesken niin, että suomenkieliset työntekijät hoitivat suomenkielisten asiakkaisen asioita ja ruotsinkieliset ne vähät ruotsinkieliset ja tietenkin osan suomenkielisistä. Hommat sujuivat niin vähin vaikeuksin kuin ne voivat vaikeuksiin joutuneiden nuorten parissa sujua. Välillä toimistoissa tunteet kuumenivat, välillä koettiin onnistumisen iloa.

Samaan aikaan samaan kaupunkiin palkattiin kehitysjohtaja, jolla oli yleviä päämääriä. Häntä innoitti kaupungin kaksikielisyys, vaikka hän itse olikin umpisavolaista sukua ja kotoisin jostakin Kuopion ja  Nurmeksen väliseltä syrjäkylältä. Uudessa virassaan hän halusi välttää eri kieliryhmien välisiä ristiriitoja varmistaakseen oman asemansa organisaatiossa. Niinpä hän painotti kaikessa kaksikielisyyttä. 

Paikkakunnan ruotsinkieliset oivalsivat hänen toiminnastaan koituvia mahdollisuuksia. Kaupungin johdon kehityskeskusteluissa puhuttiin paljon laadusta. Laatua ei kukaan kyseenalaistanut, mutta ei myöskään määritellyt. Nuori, innokas kehitysjohtaja oli käytännön toimillaan tullut määritelleeksi laadun kaksikielisyydeksi. Kaupungin kaikkien työntekijöiden, jotka olivat tekemisissä asiakkaiden kanssa, tuli osata sujuvasti kumpaakin kotimaista kieltä. Hänen mielestään sen piti olla rannikkokaupungissa itsestään selvyys ja täysin kohtuullinen vaatimus, olihan hän itsekin savolaisuudestaan huolimatta suorittanut virkamiesruotsin tutkinnon. Sitä hän ei tosin juuri missään sanonut, että lähes kaiken työnsä hän itse hoiti suomeksi eikä hän oikeastaan edes osannut kommunikoida ruotsiksi. Hän oli saanut työnsä vallan muin avuin.

Sannan työsuhteen loppu alkoi lähestyä. Kaupungin ruotsinkieliset työntekijät muistuttivat laatupäällikköä kaksikielisyydestä, josta hän itse oli ollut tohkeissaan. Niinpä laatupäällikkö lähetti Sannan esimiehille laatumuistion, jossa painotti kaksikielisyyden tärkeyttä. Jokaisen pitää saada sujuvaa palvelua omalla äidinkielellään keneltä tahansa työntekijältä. Se ei ole riittävä ratkaisu, että on olemassa pari työntekijää, jotka voivat palvella kaupungin ruotsinkielistä vähemmistöä. Sattuneesta syystä Sannan esimies alkoi saada kyselyitä vapautuvasta työpaikasta paikallista ruotsin murretta puhuvilta henkilöiltä, jopa joiltain sellaisilta, jotka olivat aikaisemmin omasta tahdostaan eronneet samasta tehtävästä.

Sanna ilmoitti asiakkailleen, joiden luottamuksen hän oli saavuttanut, että joutuu jäämään pois työstä. Hänen työsuhdettaan ei jatketa, koska hänellä ei ole ruotsinkielen taidosta vaadittua todistusta. Asiakkaat kysyivät, että miksi sellainen todistus pitää olla, jos hän ei kerran tarvitse ruotsia työssään. Syrjäytyneillä teineillä ei ollut pientäkään mahdollisuutta ymmärtää aikuisten ajatuksia, virkojen vaatimuksia tai maailman nopeita muutoksia. He olivat uskoneet mitä heille oli sanottu: että työnteko johtaa menestykseen ja että jos joku ei menesty, hän on laiska. He olivat myös uskoneet, että pitkäjänteisyys perustuu siihen, että tavoitellaan jotakin arvokasta pitkällä työnteolla ilman, että joku sivullinen tulee esittämään jatkuvasti uusia, tarpeettomia vaatimuksia. Heidän itsetuntonsa oli murrettu jo lapsena. He olivat omasta mielestäänkin laiskoja ja saamattomia, eivätkä he juuri enää viitsineet edes yrittää. Tyhjän saa pyytämättäkin, he olivat oppineet. Sanna ei siis voinut kuin sanoa, että kielitaitopaperi on kaupungin johtoportaasta tullut määräys. Edes sitä hän ei uskaltanut sanoa, että kaikki työntekijät ja johtajatkin tiesivät, ettei sillä paperilla ollut mitään todellista merkitystä.

Jotkut nuoret lähtivät takaisin kadulle saman tien. He olivat väsyneitä kertomaan lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheista uudelleen ja uudelleen kaikenlaisten virkojen haltijoille, joista vain harvalla oli todellista hyvää tahtoa heitä kohtaan. Jotkut tytöt alkoivat itkeä. He olivat vielä jakseneet toivoa saavansa apua murheisiinsa. Turha oli sekin toivo. Sanna taas oli toivonut, että menestys työssä johtaisi työsuhteen jatkamiseen. Lopulta Sanna ei voinut muuta kuin sanoa viimeisille tapaamilleen nuorille, että tämä yhteiskunta vaatii eniten sen vähäosaisimmilta. Pitkäjänteisyys ja kärsivällisyys olivat sanoja, joita nykyään sovellettiin vain kärsiviin – niihin, jotka olisivat nopeimmin tarvinneet apua ja turvaa. 

Ei kommentteja: