perjantai 12. lokakuuta 2012

Byssan koukku

Seinässä on koukku. Se on aivan tavallinen teräskoukku, varmaankin valamalla valmistettu. Koukku puolestaan erottaa museolaivan keittiötä, byssaa, ja miehistön tiloja, skanssia. Oletan, että koukku on siinä kattilan tai pannun ripustamista varten, koska se on valurautaisen hellan läheisyydessä. Byssa tosin on kokin valtakunta, ja kokkihan ripustaa koukkuihinsa mitä haluaa. Koska hella on lähellä, mitään helposti syttyvää siihen ei varmastikaan ole ripusteltu.

Koukku on siis osa byssaa, joka taas on osa keulakajuuttaa, ja molemmat ovat osa museolaivaa. Museolaiva Sigyn on kyllä vähitellen muuttumassa itsensä kopioksi, kun lahoja osia korvataan uusilla. Koska kunnossapito tehdään mahdollisimman täsmällisesti alkuperäisten rakenteiden mukaan, laiva säilyttää historiallisen arvonsa ja merkityksensä - tai ainakin huomattavan osan niistä.

Laiva ei ole seilannut vuosikymmeniin, mutta yhdestä byssan koukustakin kokenut purjehtija osaa ruveta hahmottamaan äänitapahtumaa. Meren aallokossa Sigynin kokoiset laivat keinuvat, kuten tekevät paljon suuremmatkin alukset. Keinuntaa ilmenee monenmoista. Vaikka purjeet tasaavat sivuttaista keinuntaa, laiva voi sopivissa sääoloissa kallistella puolelta toiselle tai ainakin olla vuoroin enemmän, vuoroin vähemmän kallellaan jommalle kummalle puolelle. Lisäksi laiva keinuu pitkittäin, sillä aallot tulevat harvoin suoraan sivusta. Vuoroin siis laivan perä nousee ja laskee. Ja näiden lisäksi koko laiva voi nousta ja laskea suurimpien aaltojen ja maininkien mukana, ja jos myötäaallokko on vaikea tai ruorimies kokematon, sen kulkureitti on kiemurteleva. Vielä pitää muistaa, että aallokon myötä veden aiheuttama noste vaihtelee. Se kohdistuu kuhinki rungon kohtaan vaihtelevasti ja saa laivan taipumaan eri tavoin. Kaikki nämä liikkeet aiheuttavat erisuuntaisia kiihtyvyyksiä.

Koukkuun on ripustettu raskas paistinpannu, jolla kokki voi paistaa lihaa tai kalaa koko miehistölle. Laiva kallistelee ja keinuu, ja paistinpannuun vaikuttaa mutkikas erisuuntaisten kiihtyvyyksien järjestelmä. Tätä järjestelmää mutkistaa entisestään se, että aallokko ei juuri koskaan ole säännöllinen. Sen voi havaita aallokkoa katselemalla, ja toisaalta jokainen merta kulkenut tietää, että joidenkin aaltojen kohdalla laiva keinahtelee rajummin kuin toisten. Tästä kaikesta seuraa se, että koukkuun ripustettu pannu heilahtelee puolelta toiselle ja välillä sen laita koskettaa seinää, toisinaan taas irtautuu siihen. Aina, kun pannun reuna törmää seinään, syntyy ääni, jonkinlainen kolaus. Ja kun pannu hankautuu seinää vasten, syntyy jonkinlainen rahina.

Seinä on vajaan tuuman, siis parin sentin vahvuista, lautaa. Välittömästi sen toisella puolen, juuri koukun kohdalla, on yksi koija, siis merimiehen makuupaikka. Koija on korkealaitainen, kapea vuode, jonka voi erottaa verholla muusta skanssista. Se, mikä on merimiehen koijassa, on hänen yksityisyytensä suojissa. Se, minkä hän unohtaa skanssin pöydälle, on koko miehistön käytettävissä. Koija on siis se paikka, johon uupunut merimies pyrkii mahdollisimman nopeasti merivahdin tai työpäivän päätyttyä. Nyt pitää muistaa, että kun Sigyn seilasi, merimiehen elämä oli kovaa. Vahtivuorot seurasivat toisiaan pääosin tasaisessa rytmissä. Neljän tunnin työvuoroa seurasi neljän tunnin lepovuoro.  Miehistö oli kuitenkin pieni laivan kokoon nähden, joten toisinaan myös vapaavahdin aikana joutui töihin. Merivahti ei yksin suoriutunut purjeiden käsittelystä tai laivan kääntämisestä. Etenkin myrskyssä tällaiset toimenpiteet saattoivat katkoa lepoaikoja tavan takaa. Lisäksi pitää muistaa, että koija, tuo yksityisyyden tyyssija, saattoi kallistella puolelta toiselle useita kymmeniä asteita ja nousta tai laskea metritolkulla. Lisäksi se saattoi olla kylmä ja märkä.

Ihmisen kuulo on valikoiva. Kun jokin ääni jatkuu ja jatkuu, sitä ei enää huomaa, jos se ei ole erityisen voimakas. Sama koskee tasaisesti toistuvia ääniä. Sen sijaan epäsäännöllinen toistuminen on huomiotaherättävää. Kun huomaa, että pannu kolahtelee ja raapii pään takana olevaa seinää, jää odottamaan äänelle jatkoa. Tämä lienee jonkinlainen psykologinen taipumus. Esimerkiksi liikennetutkijat puhuvat paljon siitä, että tien odotetaan jatkuvan mutkan takana sellaisena kuin se on ollutkin, ellei mitään vihjettä muusta ilmene. Kaikki olisi suhteellisen hyvin, jos kattilan kolahtelu olisi jotensakin tasaista – vaan kun se ei ole. Juuri, kun kolaus tai napaus on toistunut muutaman kerran säännöllisesti, rytmi katkeaa. Voi mennä joltinenkin tovi, ennen kuin se jälleen kuuluu. Merimies, joka yrittää levätä, alkaa odottaa seuraavaa kolausta. Laivan liikkeet antavat jonkinlaisen vihjeen siitä, milloin se voisi kuulua, mutta koska liikekään ei ole säännöllistä, odotus on usein turha. Satunnainen kolahtelu häiritsee tehokkaasti unta.

Seinässä on siis koukku ihan hyvästä syystä. Pannu pysyy kuivana ja on helposti saatavilla. Nykyään pannut tosin on kannettu museon varastoon, joten koukulla on vähän yksinäistä. Perin valitettavaa on se, että monikin museolaivan vieras tajuaa kyllä sen käytännöllisen merkityksen keittiön varusteena. Harvempi tulee ajatelleeksi näitä sivuvaikutuksia. Olisikohan Göteborgin vanhan laivatelakan ollut syytä palkata edes osa-aikainen äänimaisematutkija?

Ei kommentteja: