keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Oikeassaolo

Minä olen oikeassa! Tämä juttu on fakta, turha väittää vastaan! Ei noin saa tehdä, se on väärin! Sinä olet väärässä! Jumalaa ei ole olemassa! Jumala on olemassa! Esko Valtaoja on oikeassa. Minun totuuteni on toinen kuin sinun totuutesi, joten kumpikin olemme oikeassa. Mistä puhumme, kun kiistelemme tai peräti riitelemme oikeassaolosta?

Väärässäolo vähentää ihmisarvoa tai ainakin tuntuu pahalta. Erehtyminen on inhimillistä - ainakin muille: he nimittäin ovat vähän tyhmiä. Oikeassaolo on tietoa, arvoa ja statusta. Tieto on valtaa - muistamatta lainkaan, että valta on tietoa. Vallankahvan ääreltä voi toisinaan määritellä totuuksia.



Totuuden korrespondenssiteoria ja rinnakkaiset totuudet

Aina esittäessämme väitteen esitämme vaivihkaa myös olevamme oikeassa. Edellinen virke on esimerkki juuri tarkoittamastani asiasta. Paitsi että se sanoo väittämisen olevan oikeassaoloa, se se sanoo vastakkaisen näkökulman olevan väärän. Väitteeni siis vaivihkaa tarkoittaa, että on väärin sanoa väitteiden esittämisen olevan väärässäoloa. Tahallista väärässäoloakin harjoitetaan. Jos se on tietoista, puhutaan valehtelemisesta, jos taas tiedostamatonta, kyseessä on erehtyminen. Huumorin varjolla tahi tekosyyllä esitettyjä vääriä väitteitä kutsutaan narraamiseksi.

Totuus, oikeassaolon perusta, on laaja filosofisen keskustelun aihe. Vallitseva näkemys totuudesta näyttää olevan, että se on hyvin perusteltu tosi uskomus. Määritelmässä on kolme avainsanaa: perusteltu, tosi ja uskomus. Perusteltu tarkoittaa, että väitteelle on perusteita; väite on puolustettavissa menestyksekkääksi muita näkemyksiä vastaan ja perusteet osoittavat muut näkemykset vääriksi. Tosi-sanan määrittely tässä yhteydessä saattaa vaikuttaa kehämäiseltä, mutta sillä kuitenkin tarkoitetaan, että väitettä vastaava asiantila on olemassa. Sekään ei ole mikään itsestäänselvyys. On mahdollista todistella menestyksekkäästi epätotta. Tähän perustuu esimerkiksi poliittinen propaganda, jossa tarkoituksena on saada joku uskomaan valhe tai kyseenalainen näkemys. Uskomus tässä ei tarkoita uskonkappaletta, vaan sitä, että totuutta osoittava väite on omaksuttu. Jos väite on hyvin perusteltu ja se vastaa jotakin asiantilaa, mutta sitä ei uskota, niin tieto ei muodostu. Näin asia aikanaan filosofian perusopinnoissa opetettiin.

On myös muita näkemyksiä siitä, mikä on oikeaa ja totta tietoa. Epistomologiaksi kutsuttu filosofian haara esittelee koko joukon erilaisia teorioita. Ne voivat olla vivahteiltaan keskenään ristiriitaisia, mutta kuitenkin pääajatus on sama: on olemassa esineitä, ilmiöitä, väitteitä, taitoja, ajatuksia tai oikeastaan mitä tahansa, mistä voimme lausua väitteitä, ja jotkut väitteet todellakin kuvaavat kohdettaan täsmällisemmin ja uskollisemmin. Sellaisen väitteen omaksumisesta todennäköisesti seuraa myös myöhempää oikeassaoloa tai muuta hyödyksi katsottavaa.

On myös mahdollista muodostaa käsityksiä rinnakkaisista totuuksista. Se ei ehkä sovi akateemiseen keskusteluun, mutta arkipuheessa aika ajoin sanotaan, että tämä on minun totuuteni. Kyse tällöin on kai siitä, mihin seikkoihin suhtaudutaan kuin totuuteen ja mitä pidetään oikeana. Väitteet jumalan olemassaolosta tai -olemattomuudesta ovat esimerkkejä tästä. Aiheesta voidaan käydä kovakin kiista ja sosiaalisista syistä päätyä hyväksymään kahden rinnakkaisen näkemyksen mahdollisuus. Yhtäältä kyse on siitä, että halutaan säilyttää hyvät välit ja tarjota toiselle mahdollisuus säilyttää kasvonsa, toisaalta myös siitä, että kumpikaan osapuoli ei esittänyt mitään kiistatta ylivertaista perustetta. Jumalan olemassaolon kysymys on tällä hetkellä kuuma, ja valitettavasti ihmiset eivät malta käyttäytyä asiallisesti. Vastakkaisen näkemyksen kannattajia väheksytään siekailematta. Tällaisen asenteen kaiketi mahdollistaa myöhemminkin tässä tekstissä ilmenevä oman porukan tarjoama sosiaalinen tuki - ellei peräti täydellisen moukkamaisuuden tarjoama rautakangenjäykkä selkäranka. Myös poliittiset poliittiset periaatteet tarjoavat toisinaan mahdollisuuden rinnakkaisina ilmeneville totuuksille. Erityisesti tämä käy ilmi, kun tehdään päivänpoliittisia päätöksiä. Ne kun taitavat toisinaan olla melko etäisiä suurista periaatteista. 


Moraalinen ja esteettinen oikeus

Tieteellisen tai sen kaltaisen oikeassaolon lisäksi arkielämässä on myös esimerkiksi moraalista ja joskus jopa esteettistä oikeassaoloa. Ihmiset voivat riidellä siitä, saavatko alakouluikäiset lapset olla ulkona enää iltakymmeneltä tai siitä, onko 80-lukulainen sävy sävyyn -pukeutuminen kaunista vai ei. Kummastakaan ei voi esittää ylläesitetyn näkemyksen mukaan totuuslauselmaa. Yleensä alakouluikäiset eivät saa olla ulkona iltakymmeneltä, ainakaan arkena. Näkemys on on hyvin perusteltu: sen ikäiset tarvitsevat paljon unta ja seuraavana aamuna on herättävä aikaisin, että ehtii kahdeksaksi kouluun. Mikään lopullinen ja perimmäinen totuus väite ei kuitenkaan ole. Loman aikana ja etenkin joissain poikkeustapauksissa lapset saavat olla ulkona myöhään. Joissakin perheissä tällaisia ovat esimerkiksi juhannus, uusivuosi, perheen yhteinen matka tai muu sellainen.
   
Moraalisen oikeassaolon erityistapaus on oikeuslaitos. Oikeus voi lainsäädännön ja ennakkotapausten perusteella esittää merkityksiltään kauaskantoisia väitteitä siitä, mikä on oikeaa ja mikä väärää. Aina oikeuden päätökset eivät noudata yleistä oikeustajua ja muutoinkin oikeuden päätöksistä voidaan kiistellä ylemmissä oikeuslaitoksen asteissa tai julkisessa sanassa. Oikeuslaitoksen päätökset yksittäisissä tapauksissa perustuvat väitteiden korrespondenssin tavoitteluun. Oikeudenkäynnissä kysytään, onko tapahtunut kuten syyttäjä väittää, vai onko syytetyn vastakkainen väite sittenkin oikea. Rikokset ovat kuitenkin mutkikkaita tapahtumaketjuja ja oikeuden päätöksessä voidaan antaa saman tapahtuman käsittelyssä yhdistetty tuomio monesta eri teosta. Niinpä näyttää siltä, että oikeus voi katsoa jonkin väitteen olevan vähän tosi ja vähän epätosi. Tuomio voidaan siten määrätä siltä osin, kuin oikeus uskoo tapahtumista esitettyjen väitteiden olevan tosia. Otetaanpa esimerkki: oikeudessa tutkaillaan työpaikkakiusaamista. Syyttäjä tai asianomistaja on esittänyt niin vakuuttavia todisteita, että syytetty tahi vastaaja pelkää saavansa tuomion. Asian käsittelyssä on näytetty toteen, että kiusattua on nimitelty vuodesta toiseen törkein sanakääntein ja häneltä on salattu työnteon kannalta olennaisia asioita, jonka seurauksena hänen työskentelynsä on ollut tehotonta. Vastaaja tai syytetty voi esittää, että nimittely on osa työpaikan karskin humoristista kulttuuria, eikä asioita ole salattu, vaan syytetty ei ole muistanut, mitä on sovittu. Väitteet ovat tulkinnanvaraisia. Voidaan toki pyrkiä selvittämään, millainen ilmapiiri ja tapakulttuuri työpaikalla on. Siitä huolimatta kyseessä voi olla kunnianloukkaus, josta oikeus voi tuomita. Samoin väitteet tiedon salaamisesta tai unohtamisesta ovat tulkinnallisia, mutta todennäköisesti väärä käytännöllinen menettely on helpompi osoittaa todeksi, kuin järjestelmällinen unohtaminen, jos asianomistaja muutoin selvästi on aikaan, paikkaan ja tilanteeseen orientoitunut. Kun väitteet ja todisteet on esitetty, oikeuden on päätettävä, mitkä väitteet perusteltiin vakuuttavasti. Oikeus päätöksellään esittää väitteen siitä, mikä oli totta, ja mikä oli totuuden osien merkitys kokonaisuudessa.

Arkinen riitely ja politiikka

Riitely on epämuodollista oikeudenkäyntiä. Siinäkin tarkoitus on selvittää, kuka oli oikeassa, ja kenties myös päättää, kumpi osapuoli saa langettaa toisella rangaistuksen. Ero oikeuteen on siinä, että oikeassaolo voidaan käytännössä määrittää muutoinkin kuin esittämällä todistein perusteltuja väitteitä asiantiloista. Ääritapauksessa oikeassaolo ratkaistaan fyysisellä väkivallalla. Se sanelee asiain laidan, joka lyö nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin. Tällainen käytäntö tosin sivuuttaa täysin jalot ajatukset siitä, kuinka ihmiset saadaan hyväksymään väitteet tiedoiksi. Vastaväitteiden esittäminen vain tehdään vaaralliseksi. Muita mahdollisia riitelyn keinoja ovat kiristäminen, tunteisiin vetoaminen tai vaikka auktoriteetteihin vetoaminen. Joskus auktoriteetteihin vedotaan jopa pohtimatta, onko sellaisella mitään relevanttia sanottavaa kiistan aiheesta. Tyypillinen esimerkki on Raamattuun vetoaminen jossakin modernin arjen pikkuasiassa. Raamatusta voidaan kaivaa esiin väite vitsan säästämisestä ja lapsen vihaamisesta (Sananlaskut 13:24), kun puhe on kotiintulon kellon ajasta. Sananlasku kuitenkin esittää vetoomuksen aikuisen kasvatusvastuun puolesta ja siten perustelee aikuisen auktoriteettia ja oikeutta sanella kotiintuloaika. Itse kellonajasta se ei sano mitään.

Arkisessa riitelyssä voidaan käyttää myös erilaisia henkilöön käyviä keinoja. Vastapuolta pyritään useinkin halventamaan. Käytäntö perustunee siihen, että saamalla vastapuolen hermostumaan hän joko menettää tilanteen hallinnan tai sitten hermostuminen itsessään jo voidaan katsoa inhimilliseksi tappioksi ja huonommuuden osoitukseksi. Tässäkin vallitsevat asiantilat jäävät toisarvoisiksi. Oikeassa on se, jonka hermo kestää tai joka on törkeämpi.

Edelleen oikeassaolo voidaan hankkia tunteisiin vetoamalla. Nähdäkseni tämä on tavallista politiikassa, ainaki populistisessa päivänpolitiikassa. Jonkin puolueen edustaja voi luvata edistää määrättyjä asioita, jos häntä äänestetään. Populistipoliitikon on helppo valita vetoavat asiat. Viime vuosina sellaisia ovat olleet maahanmuutto ja kysymykset sosiaalietuuksista, EU:sta ja Naton jäsenyydestä. Milloin on vedottu lapsiin ja milloin taas vanhuksiin. Lasten etu ja vanhusten hyvinvointi ovat asioita, joita ei voi kiistää tai edes kyseenalaistaa. Olisi poliittinen ja sosiaalinen itsemurha väittää, että lapset eivät tarvitse erityiskohtelua tai että vanhuksia hyysätään jo tarpeeksi. Samaan kiistämättömien moraaliperusteiden sarjaan kuuluvat vielä ainakin turvallisuus ja taloudellinen kilpailukyky. Näiden seikkojen merkitystä ei ymmärretä tarkastella edes sen vertaa, että kysyttäisiin, mitä ne oikeastaan ovat. Siksi niitä voi hyödyntää ajaessaan etujaan. Oikeassaolo hankitaan siis sosiaalisella hyväksynnällä, jolla ei välttämättä ole mitään välitöntä tekemistä poliittisten kiistakysymysten kanssa. Yksittäisen poliitikon suoraselkäinen ja avoin kannanotto ei esimerkiksi mitenkään vaikuta Nato-jäsenyyden ongelmaan. Yhtäältä Suomi kriisitilanteessa voi hyvinkin tarvita ulkovaltojen etuja, toisaalta Nato-jäsenyys voi lisätä sotilaallista jännitettä Suomen ja Venäjän välisellä rajalla. Nämä osin ristiriitaiset seikat eivät riipu siitä, mitä joku suorapuheinen sanoo, ellei kyseinen suorasuu suorastaan provosoi jotakuta. Tunteisiin vetoava oikeassaolo voi siis perustua osittain täysin relevanttiin perusteluun, mutta niin ei ole välttämättä tai riittävästi.

Aivan samoin henkilöidenvälisissä erimielisyyksissä voidaan turvautua vallitseviin kyseenalaistamattomiin arvoihin. Esittämällä jonkin ihmisen toimet yleisesti hyväksyttyjen moraalinäkemysten vastaisena hänen toimintansa saadaan näyttämään hyvinkin arveluttavana. Tämä kaiketi toimii, vaikka käytettyjä moraaliperusteita ei mitenkään arvioitaisi tai ne olisivat peräti epäjohdonmukaisia. Otetaanpa tässä esimerkiksi transvestiitit. Pahimmillaan esitetään, että transvestiitit ovat sairaita, koska eivät toimi kuten terveet ja normaalit, ja terveet ja normaalit eivät taas ole sairaita, koska eivät toimi kuten transvestiitit, nuo naisten hepeneisiin verhoutuvat miehenteelmät. Samanaikaisesti vallitsee kuitenkin suhteellinen individualismi: kukin saa toimia, kuten haluaa, kunhan ei loukkaa muita. Miten transvestiitti loukkaa muita pukeutumalla vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin, ja kenties vain kotioloissaan? Eikö hänen tapansa kieltäminen ole hänen individualististen oikeuksiensa vastaista? Jos joku julkisesti loukkaa transvestiitteja – käytännössä erityisesti naistenvaatteisiin pukeutuvia miehiä – hän usein nojautuu tuohon normaaliuteen. Hän uskoo, että hänen näkemystään kannattaa niin suuri ihmisjoukko, että hän voi sen turvista huudella näkemyksiään vaivautumatta perustelemaan niitä muutoin kuin kehäpäätelmin ja joukkoonkuulumisella.

Riideltäessä ja kiisteltäessä monet väittävät näkökantansa olevan fakta. Se on yritys vedota totuuden korrespondenssiin, väitteen sisällön ja vallitsevan asiantilan yhdenmukaisuuteen. Kuitenkin taustalla voi olla tavoitteita saada toinen näyttämään väärässäolijalta. Laajoissa asiakokonaisuuksissa fakta-argumentin käyttö perustuu usein asioiden yksinkertaistamiseen. Siihen vedotaan, kun ei tunneta asiaa kokonaisuudessaan tai tahallaan jätetään huomioimatta keskeisiä seikkoja. Samoin siihen vetoavat paljastaa sivistymättömyytensä. Fakta on usein melko tulkinnallinen ja harvoin yksinkertainen seikka.


Oikeassaolo on siis tila, jopa tunne, joka voidaan saavuttaa eri tavoin. Se ei siis suinkaan ole oikeiden väitteiden esittämistä, vaan sosiaalinen status, joka on hankittavissa fyysisellä tai psyykkisellä väkivallalla tai kenties rahalla tai muulla vallan ja auktoriteetin välineellä. Oikeassaolo on arvostettavaa, mutta se voidaan hankkia myös kyseenalaisin keinoin.

Ei kommentteja: