tiistai 10. heinäkuuta 2012

Vallanhimo

Himoitsen valtaa. Haluan saada kursailemattoman oikeuden sanoa jossakin tilanteessa tai asiayhteydessä, mitä toisten ihmisten pitää tehdä ja kuinka heidän pitää käyttäytyä. Näen itseni jalona ja oikeamielisenä johtajana, joka pitää mielessään koko organisaation yhteisen tavoitteen ja ohjaa muiden ihmisten toimintaa tavoitteen saavuttamiseksi. Tuo suuri ja ihmeellinen tavoite oikeuttaisi valta-asemani, sillä minä ymmärtäisin sen merkityksen ja oikeat toimintatavat parhaiten ja tuntisin myös tavoitteen muita paremmin.

Nauttisin saadessani puuttua toisten työskentelyyn. Tekisin sen ensin lempeästi. Sanoisin, että on työskenneltävä ahkerasti, mutta  muistettava välillä pitää tauko ja huolehtia siitä, ettei rasita itseään kohtuuttomasti. Uupuneesta ei olisi mitään iloa. Käyttäisin määrätietoista ääntä. Olisin lyhytsanainen. Olisin varma, ettei sanoissani soisi ymmärrys vaan tavoite: vain sillä on merkitystä, mitä saatte aikaan. Ja vain aikaansaanti oikeuttaa oikaisemaan hetkeksi selkänsä tai käväisemään tupakalla, haukkaamassa happea tai WC:ssä.

Puuttuisin noiden alaisteni ulkonäköön. En sallisi persoonallisuutta. Muistuttaisin, että pitkät kynnet tai valtoimenaan hulmuavat hiukset vaikeuttavat työntekoa tai vaarantavat työturvallisuuden. Hoitamaton parta taas saa asiakkaat ja sivulliset luulemaan, että työntekijöitä pidetään ahtaalla. Pitää olla iloinen, huoliteltu ja reipas vaikka hampaat irvessä! Vapaa-aika on murheita varten. Työssä ja palveluksessa sellaisia ei käsitellä: työ on suorastaan loma henkilökohtaisista murheista. 

Tarpeen vaatiessa tekisin tarkastuksia. Kävisin tutkimassa työpisteet ja tietokoneet. Seuraisin työn sujumista ja pyytäisin vastaamaan viipymättä ja henkilökohtaisesti siihen, miksi työ ei etene. Tarpeen vaatiessa marssittaisin työntekijän toimistooni tarkastaakseni hänet. Hän ei saisi aikaa järjestellä itseään tai työpistettään, vaan siitä vain, käskystä suoraan toimistooni.

Kehityskeskustelun aluksi kehaisisin tekijää hänen ahkeruudestaan tai kehittymisestään. Sen jälkeen puhuisin pitkään, omasta äänestäni nauttien, yhteisen työmme merkityksestä. Ennen kuin tuo joutilas keskustelu päättyisi, vaatisin tekijää kertomaan ääneen, kuinka aikoo vielä kehittyä; kuinka aikoo hyödyttää organisaatiota vielä enemmän.

Kaiken tämän takana olisi henkilökohtainen vallanhimo. Organisaation tavoitteet voisivat minusta nähden olla mitkä tahansa, kunhan ne sopivat toimintani oikeuttamiseen. Minulle olisi oikeastaan yhden tekevää, saavutettaisiinko mitään tavoitetta, mutta ymmärrän, että jonkin tavoitteen saavuttaminen aika ajoin kohottaa yhteishenkeä. Niinpä laatisin nuo osatavoitteet niin, että organisaatio kuvittelisi niiden olevan jotakin tärkeää, vaikka ne lopulta olisivat täysin yhdentekeviä.

Kun mahtipontinen käytökseni alkaisi aiheuttaa mutinaa, kiristäisin ohjaksia. Laskisin liikkeelle huhuja organisaation uudelleenjärjestelyistä. Leikkausuhka kohdistuisi siihen ryhmään, josta arvelen kritiikin kumpuavan. Sillä ei ole väliä, kumpuaako se oikeasti sieltä, tärkeämpää on, että alaiset oppivat pitämään kritiikkinsä omana tietonaan. Jos saisin todellisen kritisoijan kiinni, kutsuisin hänet luokseni ja haastattelisin häntä määrätietoisin sanakääntein. Kaivaisin esiin hänen kansionsa ja tekisin papereihin merkintöjä - viis siitä, mitä, kunhan se näyttäisi siltä, että kiinnitän paljonkin huomiota tutkailemaani piruparkaan. Itse asiassa minusta olisi yhden tekevää, mitä tuo henkilö, jonka nimi minusta voisi olla myös järjestysnumero, sanoo tai ajattelee. Tärkeintä on, että hän toimii ja tottelee.

Aika ajoin kutsuisin jonkin konsultin luokseni. Hän saisi vaikka kertoa minulle, kuinka henkilöstöstä puristetaan paras mahdollinen teho. Antaisin hänen hölistä joutavia. Itse asiassa tarjoaisin hänelle lounaankin ja antaisin hänen haastatella työntekijöitä. Ei minua minkään konsultin lätinät kiinnosta. Heidän kirjoittamansa raportit ja suositukset ovat silkkaa A4-saastetta. Saisinpa vain näytellä pitkäjänteistä johtajaa. 

Todellisuudessa olen varsin selvillä siitä, että nöyrille ja osaaville tekijöille pitää antaa erikoistehtäviä, että he saisivat tuntea itsensä hiukan muita paremmiksi ja sen myötä pysyisivät motivoituneita. Sitten on alaisten keskikasti, nöyrät tekijät, jotka saavat aikaan, mutta jotka voidaan verrattain helposti korvata. Heidät voi pistää hiukan kovemmalle. Pienellä tarkkailulla tietäisin, kenen taakkaa pitäisi tilapäisesti keventää ja kenellä taas näytti olevan liikaa aikaa jutteluun. Voisin puhua henkilökohtaisista tavoitetasoista ja työnantajan tekemistä joustoista. Viime kädessä kyse olisi kuitenkin sen paineen etsimisestä, jonka tekijät juuri ja juuri sietävät sairastumatta tai pullikoimatta liikaa. Alimpana tasona hierarkiassa olisivat ne lähes orjan asemassa olevat tekijät, joiden edes usko pystyvän toimimaan rakentavasti kovin kauan. Hehän ovat saaneet paikan organisaatiossa, joten he ovat sitoutuneet siihen. Käytännössä heillä on vain vähän mahdollisuuksia lähteä organisaatiosta itsenäisesti. He jäisivät tukea vaille. Niinpä raadattaisin heitä niin kauan kuin itse kunkin terveys ja kantti kestää. Väläyttelisin aika ajoin mahdollisuutta päästä mukavampiin tehtäviin, mutta todellisuudessa vain lisäisi painetta siirtämällä toisiin tehtäviin jonkun muun kuin sen, joka sitä ilmeisimmin kärkkyy.

Kaikkeen tähän kuuluu pirullinen suopeus. En milloinkaan korottaisi ääntäni. Ohjaisin keskustelun niin, että alainen myöntelisi jatkuvasti. Useimmiten esittäisin vain retorisen kysymuksen: "Eikö niin?" Keskustelun päätyttyä alainen poistuisi luotani turhautuneena. Hän tuli luokseni omin ajatuksin ja toivein. Minä pistin hänen päähänsä omat ajatukseni, sillä asemassani olisin kuitenkin perehtynyt organisaation toimintaan ja tavoitteisiin paremmin kuin alaiseni. Jos muu ei auttaisi, paljastaisin aika ajoin jonkin organisaatiota vaanivan uhkakuvan, jonka voittamiseksi pitäisi lisätä panostusta. Vetoaisin organisaation ja ryhmien yhteenkuuluvuudentunteeseen, jota joskus ylläpidettäisiin koko yhteisön juhlin. Todellisuudessa harjoittaisin hajoittamiseen ja hallitsemiseen perustuvaa johtamista, jossa jotkut saisivat etuja ja toiset seuraamuksia mielivaltani mukaan. Voisin vaikka sälyttää jollekin lisätehtäviä vetoamalla hänen itsetuntoonsa työntekijänä: "Sinähän olet tällaisissa asioissa reipas ja aikaansaapa, joten voisit siirtää ennen ruokataukoa 300 laatikkoa varastosta osastolle 7."

En kaihtaisi myöskään yhteiskunnallisten jännitteiden käyttöä. Jokseenkin häikäilemättä suosisin nuoria ja kauniita naisia, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Antaisin sellaisen kuvan, että näyttämällä kauniilta voi saada etuja. Lopulta ne edut kuitenkin johtaisivat siihen, että voisin kontrolloida juuri heidän toimintaansa entistä tarkemmin. Samoin voisin toimia varttuneiden tekijöiden suhteen, jotka toivovat hartaasti, etteivät joudu työttömiksi ennen eläkkeelle siirtymistään. Aika ajoin jokin nuori, mielestään edistyneesti ajatteleva nainen voisi saada tahtonsa läpi vanhojen tekijöiden mielipiteen vastaisesti. Kyse olisi kuitenkin vain painostuksesta tuottaa vielä enemmän. Minulle on yhden tekevää, miten asioita tehdään, kunhan tulos tyydyttää. Ja jos jotakin asiaa tehdään kahdella kilpailevalla tavalla, niistä valitaan se, joka ennen pitkää osoittautuu tuottavammaksi. Niin tai näin, olennaista on se, että voin käyttää hyväkseni ihmisten ambitioita, tässä tapauksessa siis nuorten naisten idealismia ja varttuneiden tekijöiden kokemusta. Jos hallitsemisessa ja kilpailun ylläpidossa olisi jotakin ongelmaa, voisin taas pyytää jonkin joutilaan konsultin sössöttämään, ja sen jälkeen järjestää asioita uudelleen.

Pitäisikö minun pelätä jotakin? En oleta, että olisin mikään puolijumala. Pikemminkin esittäisin omille johtajilleni, olivatpa he sitten henkilöitä tai jokin hallitus tai valtuusto, nöyrää ja sitoutunutta esimiestä. Minun johdollani organisaatiossa vallitsee rauha ja järjestys. Tuottavuus paranee ja alaiset ovat sitoutuneita. Esitän asian siinä valossa, että kurinalaisuus on tuloksen avain. Luovuus on sallittu haihattelijoille, johtajille ja innovaatio-osaston osaajille. Itse asiassa olen hyvin perillä sanan "osaaja"  merkityksestä. Sillä ei tarkoiteta ammattitaitoa ja -kunniaa. Osaaminen on ihmiseen asennettua ohjelma, toimintatapa tai skeema, joka tekee hänestä organisaation kannalta hyödyllisen. Ymmärrän myös hierarkiassa itseni yläpuolella olevien ideologian. Heitä, kuten minuakaan, ei kiinnosta organisaation tavoitteiksi kutsutut ilmiöt. Heitä ei kiinnosta, tuottaako organisaatio laadultaan ylivertaista tavaraa tai palveluita. Heitä kiinnostaa varallisuus ja sosiaalinen asema. Organisaation tavoite on vain työkalu, jolla ylimmän johdon asemaa joko tavoitellaan tai pidetään yllä. Ja aseman menettämistä he pelkäävät, siksi heille on oikeastaan yhden tekevää, mitä organisaatio tekee. Mitä vähemmän heidän pitää puuttua sen toimintaan, sen vähemmällä he pääsevät. Mitä vähemmän he ovat tekemisissä organisaation itsensä kanssa ja mitä enemmän heillä on aikaa notkua golfradoilla tai purjehtimassa, sen vähemmän he haluavat puuttua mihinkään - kunhan rahaa tulee.

Minä taas en pelkää aseman menettämistä. Voin menettää sen tässä organisaatiossa, mutta olen yhteydessä kollegoihini eri organisaatioissa. Huolehdin, että minut nähdään myönteisessä valossa myös kilpailevissa organisaatioissa. Tilanteeni on suhteellisen turvallinen, kunhan alimpien portaiden tekijöitä riittää. Ja hehän eivät lopu, pikemmin heidän saatavuutensa on helpottunut ajan mittaan. En myöskään suurin surminkaan pyri tuohon etuoikeutetun ylimmän johdon asemaan. Ensinnäkään en halua luopua vallankäytöstä. Toisekseen, tiedän tasan tarkkaan, että kun minä päätän lopettaa organisaation toiminnan, se myös loppuu. Pystyn ohjailemaan asioita niin, että jos minun tahtoani vastustetaan, näyttää kuin muutoksen seuraukset olisivat negatiiviset. Ja jos joku ylemmystöstä tuntisi jotakin tarvetta puuttua likaisiin töihin, voisin järjestää hänelle aitiopaikan siksi, kunnes hän saisi tarpeekseen.

Lienen ilkeä väliportaan nilkki. Vitut siitä. Tärkeintä on johtaminen ja määräysvalta. Siis se, että muut ihmiset tekevät kuten minä haluan. Ja että muut ovat nöyriä ja tottelevaisia. Ja että minä saan kätkeä itsekkyyteni jalon johtajan valepukuun.

Ei kommentteja: