tiistai 3. tammikuuta 2012

Pohjois-Korea, osa 2: aivopesu

Yhdysvallat on julistanut Pohjois-Korean maailman pahikseksi jo kauan sitten, vaikka juuri tänään se kuuluu selvitelleen paremmuuttaan Iranin kanssa. Pohjois-Koreassa on paljon länsimaisittain pahaa. Diktatuuri, talous kuralla, ei sananvapautta eikä ilmeisesti juuri muitakaan vapauksia, ydinase, diktaattorin palvontaa, nälänhätää, työn alhainen tuottavuus ja mitä vielä...

Jos ymmärsin oikein, pohjoiskorealaisella automaattisella sementtitehtaan valvomossa työntekijät katsovat näyttöruudulta kalkkikivikokkareiden kulkua, vaikka mitään ei kaiketi tapahdu. Valtavilla valtateillä ei ole autoja. Asuintalot ovat valtavia kolosseja, mutta hissit eivät toimi: iän karttuessa ihmiset muuttavat alempiin kerroksiin. Vesijohdot on, mutta vettä ei tule koko päivää. Sähkö kulkee ainakin Pjongjangissa toisinaan. Kolmen miljoonan asukkaan kaupungin metroa käyttää jopa 50 000 ihmistä päivässä (!) Joka paikassa on Rakastetun Johtajan kuvia, jotka kaiketi pian vaihdetaan Loistavan Toverin tai Suuren Seuraajan kuviin. Kaduilla ämyrit mölisevät propagandalauluja. Liikenteenohjaajatyttö risteyksessä osoittaa pampullaan oikealle, vaikka kuvan taustalla Johtaja ilmi selvästi osoittaa vasemmalle. Toivottavasti ei joudu keskitysleiriin, tyttöparka.

Keskitysleirejäkin Pohjois-Koreassa näyttää länsimaisen propaganda mukaan olevan. Ja miksipä ei olisi. Ilman pelkoa ei ole diktatuuria. Ilman diktatuuria ei ole jumalan asemaan nostetun johtajan henkilökulttia. Ilman jumalan virkaa toimittajaa johtajaa ei ehkä myöskään olisi keskitysleirejä, aukotonta sensuuria eikä yhtä yhteistä vihollista.

Monet haluaisivat viedä vapauden Pohjois-Koreaan. Ja miksi en minäkin. Mutta ennen kuin lähden salakuljettamaan pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan ilosanomaa idän maille, selvitän näkemykseni siitä, miten Pohjois-Korean yhteiskunta on mahdollinen.

Itäaasialaiset eivät ole yksilöllisyyden ihailijoita. Kiinassa, Japanissa ja kaiketi myös Koreassa kuuluu olevan tärkeää kuulua joukkoon ja olla samanlainen. Muuan avustustyöntekijä kertoo vesijohtohankkeesta Pohjois-Koreassa. Kylä halusi vesijohdon, ja Rakastettu Johtaja antoi luvan sen hankkimiseen avustusjärjestön tuella. Järjestön edustaja kysyi, että mitä työkaluja olisi käytettävissä. No, eipä juuri mitään. Vaan kylän väki ilmestyi alkeellisine työkaluineen ja kolmen viikon päästä kylään tuli vesi putkea pitkin, ja kaikki olivat tyytyväisiä. Sekunnin ajan minun teki mieleni väheksyä, että olisipa ollut kunnon kaivuri, olisi viikossa vesi virrannut. Koko kylän väki koki vesiputkiasian omakseen ja työ tehtiin yhdessä. Kaikki olivat tyytyväisiä. Tärkeintä ei ole tehokkuus vaan yhteinen ilo. En kuitenkaan halua heittäytyä lapselliseksi. Maassa väestö kärsii aliravitsemuksesta, joten kyllä siellä elintarviketuotanto tarvitsisi myös tehokkuutta. Koituva yhteinen tunne näyttää olevan suru ja tuska. 1990-luvun katovuosina satojatuhansia tai jopa miljoonia ihmisiä kuoli nälkään. Mutta kuolivatpa yhdessä.

Mitä läntinen maailma oikeastaan haluaisi viedä Pohjois-Koreaan? Vapauden? En pullikoi vastaan. Maan keskitysleireissä on satoja tuhansia ihmisiä, joista pääosa siksi, että joku heidän sukulainen tai naapuri on tehnyt rikoksen. Jos joku pyrkii pakoon maasta, hänet todennäköisesti tapetaan, ja ryhmäkurin ylläpitämiseksi hänen lähisukunsa suljetaan pakkotyöhön. Leireistä harvemmin vapaudutaan. Vankeus kestää kuolemaan asti, tapahtuipa se teloittamalla tai nääntymällä. Leireissä myös syntyy lapsia, ja heistä monet myös kuolevat jo lapsina. Muut ilmeisesti kuolevat vasta aikuisina. Niissä siis elää ihmisiä, jotka eivät ole koskaan nähnyt edes suhteellista vapautta, joka maassa leirin ulkopuolella vallitsisi. Arkeen kuuluu väkivalta, teloitukset ja vartijoiden mielivalta. Eikö sinne jonkinlaisen vapauden ja oikeudenmukaisen oikeusjärjestelmän voisi yrittää viedä?

Yksilöllisyyden ja valinnanvapauden? Huhujeni mukaan lasten ja nuorten älykkyys ja fyysinen kunto testataan aika ajoin. Voi sitä, joka ei suoriudu... Voin jopa ymmärtää karun totuuden: valtion elintarvikkeet eivät riitä kaikille, joten vain niitä elätetään, jotka pystyvät tuottamaan. Mitä väliä sillä siis on, jos jonkin vuoristokylän väki kuolee nälkään, sairaalassa potilaita ei voida hoitaa tai pikkulapset kuolevat tai heitä jopa tapetaan? Näemmä kuitenkin ihan youtubea surffaamalla voi havaita hallintokoneiston alatasolla jotakin inhimillisyyttä. Jotkut, mitkä lienee kyläpäälliköt, haluaisivat auttaa ihmisiä. Se vain ei käy. Keskusjohto tekee auttamisen mahdolliseksi, vaikka ulkomaista apua voisi olla saatavissa ainakin jonkin verran. Samaan aikaan johtava Kimin suku hankkii ylellisyystarvikkeita, ja kansa mielestä se on oikein, koska maan johtaja ei ole tavallinen ihminen, vaan jumalolento, jota pitää palvoa ja jolle kuuluu ylellisyydet. Mikä siis on se vapaus, jonka sinne veisi?

Vapaus muotoilla yhteiskunnallisia aatteita voi tuntua äkkisiltään aika kummalliselta ihmisestä, joka on tottunut ajattelemaan, että muu maailma on taantunut ja kaikkialla ihaillaan Suurta, Rakastettua tai Seuraavaa johtajaa. Ajatus on yhtä vieras kuin se, että me luovuttaisimme valinnanvapaudestamme suuren osan jollekin järjestelmälle. Mitä tapahtuisi, jos pohjoiskorealaisille tyrkytettäisiin hyvin lyhyessä ajassa liberalistiset arvot? Oitisko yritteliäisyys puhkeaisi kukkaan, perustettaisiin liikkeitä, koulutettaisiin melkoinen osa sotilaista muihin ammatteihin? Neuvostoliiton loppumisesta koitunut kriisi aiheutti melkoisia ylilyöntejä, ja neuvostoliittolaiset sentään ovat korealaisiin verrattuna kulttuuriltaan lähellä länsimaisia.

Korean valtaideologian nimi on juche (miten mahtanee ääntyä?). Se korostaa yhtä johtajaa ja kansan radikaalia itsenäisyyttä. Tulee mieleen Natsi-Saksa: ein Volk, ein Reich, ein Führer. Hitlerin Saksasta poiketen Korea tosiaan on tuhatvuotinen valtakunta. Sen pisin itsenäisyyden aika on kestänyt kuutisen sataa vuotta, mutta sitä ennenkin jonkinlainen Korean valtakunta on ollut olemassa. Maalla on siis varsin kunniakkaat perinteet. 1900-luvun alussa sen valloitti Japani. Toisen maailmansodan jälkeen sen alue oli liittoutuneiden hallinnassa. Nykyinen Etelä-Korea oli Yhdysvaltain ja Pohjois-Korea Neuvostoliiton valloittama. Raja oli 38. leveyspiirillä, kokolailla samassa kohtaa, jossa nykyään kulkee Koreoiden raja. Monien vuosisatojen itsenäisyyteen tottunut maa oli valloitettuna lähes puoli vuosisataa. Ymmärtääkseni yhteisöllinen korealainen mentaliteetti oli, että ei enää! Tänne ei tulla, täällä pärjätään ilman tunkeilijoita vastakin! Juchen huono puoli on, että se korostaa asiaa, jota ei ole: taloudellista itsenäisyyttä. Todellisuudessa Etelä-Korea tukee Pohjois-Koreaa huomattavasti. Noniin: miksi amerikkalainen unelma kelpaisi pohjoiskorealaisille, kun on olemassa pohjoiskorealainen todellisuus?

Aivopesu ei tosin näytä aivan onnistuneelta. Koreoiden välisellä rajalla ei erityisesti huolestuta siitä, että joku pyrkisi luvatta etelästä pohjoiseen. Päinvastainen kulku on estetty tehokkaammin kuin ammoisella Saksojen rajalla konsanaan. Tuskin suotta. Tai jos ollaan tarkkoja, maanpäällinen kulku pohjoisesta etelään on estetty tehokkaasti. Sen sijaan maanalaista liikennettä samaan suuntaan ilmeisesti valmistellaan. Pohjois-Korea ei ole suoranaisesti tunnustanut Etelä-Korean valtiota, ja rajan alitse on pyritty kaivamaan tunneleita, joita pitkin uskollisiksi pakotettujen vapaussoturien on määrä pyrkiä vapautustyöhön. Takaisin asiaan: pohjoiskorealaiset eivät ehkä olekaan niin yhteisöllisiä kuin annoin lukijan ymmärtää itseni ymmärtäneen.

Mikä siis lopulta on vastuas pääkysymykseeni? Mikä on se vapaus, jota Pohjois-Koreaan pitäisi viedä? Materialismi, vapaus valita lisää valinnanvapauksia? Kasinotalous? Tutkaillaanpa: Yhdysvalloissa on noin 45 miljoonaa köyhää. Se on noin kaksi kertaa Pohjois-Korean väkiluku. USA:n köyhyys ei nyt ole suoranaista nälänhätää, mutta käsittääkseni siellä on paljonkin väkeä, joka joutuu varastamaan ruokansa ja pikkutavaraa myytäväkseen, että saisi maksettua pakollisimpia maksuja. Lisäksi amerikkalainen unelma perustuu eriarvoisuuteen: jotta joku voisi olla rikas, pitää olla joku, jota hyväksikäyttää. Miten tämä poikkeaa siitä, että Suuri, Rakastettu tai Seuraava Johtaja kuluttaa tuhatkertaisesti tavalliseen kansalaiseen verrattuna. Älkää kertoko, että länsimaissa kuka tahansa voi vaurastua, kun taas diktatuurissa se ei ole mahdollista. Torjun väitteen, en siksi, etteikö se olisi oikean suuntainen, vaan siksi, että se on lähes yhtä idealistinen kuin juche-aatteen mukainen ideologia. Ani harvat pystyvät toteuttamaan amerikkalaisen unelman. Pohjois-Koreaan saattaa olla turha mennä tyrkyttämään minimaalista muutoksen mahdollisuutta. Ehkä oikea vastaus olisi vapaus, joka kannustaa yhdessä voittamaan suoranaiset hädät. Mutta onko meillä länsimaisilla tarjota sellaista?

Yhdysvallat, joka on vuosisadan ajan ollut monin tavoin maailman johtava valtio, perustuu uskonnollisen ja taloudellisen aatteen yhdistelmälle. Mitä tapahtuisi, jos Pohjois-Korealla olisi resursseja tarjota mahdollisuutta kristinuskosta ja korruptoituneista yritysjohtajista ja omaisuudesta, joka ei perustu muuhun kuin todennäköisesti tyhjiin odotuksiin. Kim Jong-Su voisi hyvinkin kysäistä, että mitä meillä on, jos valtaosa varallisuudestamme on laskennallista. Osakkeita, joiden arvo heittelee rajusti riippumatta siitä, mitä yritys oikeastaan tuottaa. Ja osakkeiden heittelyyn ja johtajien tilapäisiin edesottamuksiin perustuvia muita arvopapereita. Ei tarvita kuin kunnon pörssiromahdus, yhteisen uskon loppuminen, ja suurta osaa länsimaisesta omaisuudesta ei enää ole. Ajatelkaa: maailman vauraimmat ihmiset omistavat valtaosan kaikesta omaisuudesta. Ja sen omaisuuden arvo perustuu etupäissä näiden varakkaiden yhteiseen peliin. Aika ajoin jostain ilmestyy hätäinen valittaja, asiantuntija, joka pelottelee omaisuuspelin päättymisellä. Jos se kupla puhkeaa rajusti ja hallitsematta, voi olla, länsimaissakin kärsitään puutetta, vaikka resurssit väestön riittävään elatukseen olisivat olemassa. Oikein kurja näkymä on, että kärsimme nälkää elektroniikkaromun keskellä, mutta ani harva edes tietää, mihin aikaan vuodesta pellolle pitäisi mennä kuokan kanssa. Meillä on siis (kristillis-)liberalistinen harha. Senkö me veisimme vuoristokylässä nääntyvälle korealaiselle?

Kieltämättä meillä länsimaisilla menee hiton hyvin. Meillä on vara pitää työikäisestä väestöstä kymmenesosa, jopa viidesosa työttöminä. Roinaa on niin ettei tiedä, mihin vanhat kamat pistäisi. En keksi, mitä puuttuu. Mutta tämän ihmeellisen materiaalisen vapauden ideologian vieminen Pohjois-Koreaan on täysin mahdotonta. (Kaikki Amerikkalaiset! Lukeaa tämä!) Ja mikä vielä kurjempaa: meidän pitäisi ehkä ottaa jotakin opiksi tuolta roistovaltion yksituumaiselta roistokansalta.

Ei kommentteja: