Homo!
Tolla jätkällä on punaiset housut... se on varmaan homo!
Vitun homo! Onko vitunhomo lesbo, vai vain ristiriitainen sanonta?
Jätkä puhuu homosti! Jätkällä on homo auto. Homo, homo, homo... homo!
Pyhä kolminaisuus: pahuus, seksi ja mielikuvituksen puute. Muuta tuskin tarvitaan siihen, että jokin haukkumiseen käytetty ilmaus vesittyy. Vittu-sanan käytöstä puhutun kielen välimerkkinä olen jo kirjoittanutkin (Iniö), mutta ihmetelläänpä nyt "homoa" sitten.
Homoseksuaalisuus on kuulemma luonnollista. Urbaanilegendojen mukaan on olemassa ainakin homopässejä ja homodelfiineitä. Varmasti sitten myös homohiiriä, -norsuja ja -kaskelotteja. Homoseksuaalisuus on kuulemma luonnotonta. Siitä ei lapsia synny, ja vaikka syntyisikin, olisi luonnotonta että lapsella olisi kaksi isää tai äitiä. Luonnollisuuden käyttäminen perusteena jonkin asian puolesta tai vastaan yrittää ehdottaa, että asia on väistämätön ja vallitseva tosiasia. Sen kieltäminen ja kiistäminen ei ole mahdollista, koska sitä esiintyy luonnossa. Luonto taas on jotakin, mitä ihminen ei ole kulttuurillaan tärvellyt. Kaikki, mikä esiintyy luonossa on siis oikeutettua juuri siitä syystä, että muut vaihtoehdot - kuten homoseksuaalisuus tai ei-homoseksuaalisuus - on jotakin mitä ihminen ei ole vielä tärvellyt.
Luonnollisuudesta puhuminen tuntuu melko lapselliselta. Joku ehkä töppää tietämättään, mutta homo-sanaa käytetään niin paljon, että homoseksuaalisuutta ilmiönä kannattaisi ehkä hiukan tuntea. Tässä tekstissä en kuitenkaan puutu siihen, ketkä todennäköisimmin ovat homoja, kuinka suuri osa väestöstä on homoja taikka siihen, kuinka suurta osaa väestöstä voisi pitää kaappihomona päästäkseen kiusaamaan joitakin. Enkä muuten puutu homoseksuaalien seksitapoihinkaan, vaikka ehkä jotakuta lukijaa se voisi kiinnostaa ja kiihottaa. Nyt puhutaan nimenomaan homo-sanan käytöstä.
Ainakin Mooseksen kirjoissa kauhistellaan homoseksuaalisuutta (3. Moos. 18:22): Älä makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, sillä se on kauhistuttava teko. Mooseksen kirjakaan ei siis perustele homokielteisyyttään muulla kuin kauhistuttavuudella. Olettaisin, että kirjoittajakin siis on vain pitänyt vallitsevaa moraaliseikkaa riittävänä perusteena. Asiasta on siis käyty keskustelua. Mooseksen kirjat on koottu vanhoista tarinoista joskus viitisensataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Homokeskustelun historia on siis ainakin 2500 vuotta vanha, ja kaiketi vielä paljon vanhempi. Ja tämä seikka sitten kuitataan väittämällä omaa kantaa "luonnolliseksi". Mielenkiintoista muuten: en ole vielä nähnyt Raamatussa naisten välisen seksin kieltoa. Syitä tähän voi tietenkin etsiä Raamatun kirjojen kirjoittamisajankohdan kulttuurista. Naisten asiat eivät ehkä ylipäätään kuuluneet kirjallisiin teksteihin. Se oli sitä patriarkaattia se.
Seuraava kysymys kuuluu tietenkin, että mikä on luonto, paitsi että se on jotakin mitä ihminen ei vielä ole tärvellyt. Kyseenalaistuksia on helppo luoda tuollekin jaolle. Eikö ihminen siis ole luontoa ja luonnollinen? Miten on mahdollista, että luonnosta syntynyt ihminen on onnistunut tärvelemään itsensä? (Tämäkin on vanha keskustelunaihe...) Ja jos ihminen tosiaan on "luonnostaan", siis ilman toisten ihmisten tärvelyä hyvä, niin miten on mahdollista että "hyvässä" luonnossa ilmenee inhimillisiä, kulttuurisia "pahoja" asioita?
Homoudesta käytävä keskustelu on siis mielestäni niin vanhaa, että aikuisen ihmisen ei pitäisi käyttää homo-sanaa ajattelemattomasti. Samoin sanaan liittyvä ajattelu näyttäisi äkkikatsomaltakin melko monipolviselta. Arvelisin kuitenkin, että vähiten omaa homo-sanan käyttöään kritisoivat ne jotka vähiten vaivautuvat pohtimaan.
Kiroilu puolestaan on kielellisesti melko kiintoisa ilmiö. Jos uskon sen seikan, että kiroilun synty aivoissa ja mielessä on toisen lainen kuin muun puheen, sitä ei voida pitää tapana jota voisi välttää kuten vaikka kissa-sanan käyttöä. Se sana nyt voidaan korvata vaikka ilmaisulla felix domesticus. Sille en ole lukenut mitään selitystä, että miksi kiroilu näyttää liittyvän aggressioon ja myös muihin voimakkaisiin tunteisiin. Tässä ohimennen muistan kuulleeni kerran eräällä torilla, kuinka joku mies tapasi kaiketi pitkästä aikaa jonkun mieleisensä ystävän. Puheenparresta saattoi päätellä, että kohdattu ihminen oli myös mies. Kun eivät vain olisi olleet homoja! Mies siis huusi riemullisella äänellä, että tori raikui: "Perrrkele" Perrrkele!" Käänsin pääni ja näin hänen etenevän kohti jotakuta käsi kättelyyn ojennettuna. Riemastunut miekkonen siis menetti pienen osan hallinnastaan. Jos hän olisi menettänyt sitä enemmän, olisiko hän hihkunut esimerkiksi: "Homo, perrrkele!"
Kirosanoiksi näyttää siis valikoituvan sanoja, jotka pintatasollaan merkitsevät jotakin pahaa, kartettavaa ja vältettävää. Perkele on raamatullinen sielunvihollinen. Suomen kielen sana polveutunee balttilaisesta perkunaksesta, joka oli jonkin sortin paikallinen jumala. Vitulla, siis naisen sukuelimellä, taas on uskottu olevan mystisiä voimia. Enkä väittäisi, että vitut on. En pidä itseäni seksuaalisesti ylilatautuneena ja pikemminkin olen sitä mieltä, että ne naiset, joiden kanssa olen harrastanut seksiä, ovat olleet muutenkin minulle kovin tärkeitä. Siitä huolimatta olen seksin takia tehnyt monen moista... Ja sitten tämä "homo"... En oikeastaan tiedä, miksi homo-sana on kirosana. Homoja ei nähdäkseni pelätä, vaan halveksitaan. Vai olisiko sittenkin niin, että homoutta pelätään. Sitä ei haluta ilmentää itsessään eikä sen haluta ilmenevän missään. No, pelkään minäkin ainakin sen verran, etten riemastu jos joku haukkuu minua homoksi. Sen sijaan kerran eräs nainen kysyi, että olenko minä homo. Syytä kysymykselle en tiedä, mutta koska hän kysyi sen vilpittömästi ja kohteliaasti, niin vastasin samalla tavalla: "En ole koskaan ihastunut mieheen enkä ole koskaan harrastanut seksiä miehen kanssa." Mutta eittämättä minulla on tapoja, jotka monet olisivat valmiita tuomitsemaan homoiksi.
Poikkeavuus on homoa! Kun mielisairaudet ovat saaneet jonkinlaisen hyväksynnän, edes vähäisen, mielikuvituksettomien ihmisten pitää keksiä uusi asia, jonka niskoille sälyttää kaikki. Enää ei voi sanoa poikkeavia ihmisiä hulluiksi. Hehän nauravat päin naamaa sanojalle ja kysyvät, että noinko pitkään kesti huomata. Mutta homoksi tunnustautuminen, pitipä se paikkansa tai ei, voi johtaa siihen, että pimeällä kujalla tai ravintolan vessassa saa turpiinsa. Joillekin kaiketi kelpaa mikä tahansa syy väkivallan perusteeksi.
Hetki jona kiroilee ei liene kovin hedelmällinen mielikuvitukselle. Sikäli minun on helppo ymmärtää, että poikkeavuuden aiheuttama pelko tai hämmennys kirvoittaa ajattelemattomia ilmauksia. Ärräpäät, tai tässä tapauksessa hoopäät, nousevat suhteellisen valmiista varastosta. Toisaalta monet suomalaiset näyttävät ihanoivan lakonista rauhallisuutta ja tyyneyttä. Vaikka koira kuolisi, lapsi paljastuisi homoksi, puoliso pettäisi ja auto palaisi, niin tunteitahan ei näytetä ennen kuin on saatu kunnolla alkoholia. Siihen nähden suomalaiset käyttävät yllättävän paljon kirosanoja, jotka siis tulevat jostain muualta kuin sieltä missä ajatusten rauha vallitsee. Yritin edellä ehdottaa, että kirosanat perustuvat johonkin, että ne eivät ole alunperin vain merkityksettömiä äänneyhdistelmiä, joista sitten on tullut kirosanoja. Vaikka homottelu (ei homostelu) on muun kielen tavoin varmasti tarttuva tapa, kovinpa suomalaisia näyttää homot kiinnostavan. Asian voi havaita kielenkäytön lisäksi milloin missäkin päivänpolttavassa keskustelussa.
Kummoo hommoo: kolme hommoo ottoo ommoo lommoo ilman pommoo!
Vitun homo! Onko vitunhomo lesbo, vai vain ristiriitainen sanonta?
Jätkä puhuu homosti! Jätkällä on homo auto. Homo, homo, homo... homo!
Pyhä kolminaisuus: pahuus, seksi ja mielikuvituksen puute. Muuta tuskin tarvitaan siihen, että jokin haukkumiseen käytetty ilmaus vesittyy. Vittu-sanan käytöstä puhutun kielen välimerkkinä olen jo kirjoittanutkin (Iniö), mutta ihmetelläänpä nyt "homoa" sitten.
Homoseksuaalisuus on kuulemma luonnollista. Urbaanilegendojen mukaan on olemassa ainakin homopässejä ja homodelfiineitä. Varmasti sitten myös homohiiriä, -norsuja ja -kaskelotteja. Homoseksuaalisuus on kuulemma luonnotonta. Siitä ei lapsia synny, ja vaikka syntyisikin, olisi luonnotonta että lapsella olisi kaksi isää tai äitiä. Luonnollisuuden käyttäminen perusteena jonkin asian puolesta tai vastaan yrittää ehdottaa, että asia on väistämätön ja vallitseva tosiasia. Sen kieltäminen ja kiistäminen ei ole mahdollista, koska sitä esiintyy luonnossa. Luonto taas on jotakin, mitä ihminen ei ole kulttuurillaan tärvellyt. Kaikki, mikä esiintyy luonossa on siis oikeutettua juuri siitä syystä, että muut vaihtoehdot - kuten homoseksuaalisuus tai ei-homoseksuaalisuus - on jotakin mitä ihminen ei ole vielä tärvellyt.
Luonnollisuudesta puhuminen tuntuu melko lapselliselta. Joku ehkä töppää tietämättään, mutta homo-sanaa käytetään niin paljon, että homoseksuaalisuutta ilmiönä kannattaisi ehkä hiukan tuntea. Tässä tekstissä en kuitenkaan puutu siihen, ketkä todennäköisimmin ovat homoja, kuinka suuri osa väestöstä on homoja taikka siihen, kuinka suurta osaa väestöstä voisi pitää kaappihomona päästäkseen kiusaamaan joitakin. Enkä muuten puutu homoseksuaalien seksitapoihinkaan, vaikka ehkä jotakuta lukijaa se voisi kiinnostaa ja kiihottaa. Nyt puhutaan nimenomaan homo-sanan käytöstä.
Ainakin Mooseksen kirjoissa kauhistellaan homoseksuaalisuutta (3. Moos. 18:22): Älä makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, sillä se on kauhistuttava teko. Mooseksen kirjakaan ei siis perustele homokielteisyyttään muulla kuin kauhistuttavuudella. Olettaisin, että kirjoittajakin siis on vain pitänyt vallitsevaa moraaliseikkaa riittävänä perusteena. Asiasta on siis käyty keskustelua. Mooseksen kirjat on koottu vanhoista tarinoista joskus viitisensataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Homokeskustelun historia on siis ainakin 2500 vuotta vanha, ja kaiketi vielä paljon vanhempi. Ja tämä seikka sitten kuitataan väittämällä omaa kantaa "luonnolliseksi". Mielenkiintoista muuten: en ole vielä nähnyt Raamatussa naisten välisen seksin kieltoa. Syitä tähän voi tietenkin etsiä Raamatun kirjojen kirjoittamisajankohdan kulttuurista. Naisten asiat eivät ehkä ylipäätään kuuluneet kirjallisiin teksteihin. Se oli sitä patriarkaattia se.
Seuraava kysymys kuuluu tietenkin, että mikä on luonto, paitsi että se on jotakin mitä ihminen ei vielä ole tärvellyt. Kyseenalaistuksia on helppo luoda tuollekin jaolle. Eikö ihminen siis ole luontoa ja luonnollinen? Miten on mahdollista, että luonnosta syntynyt ihminen on onnistunut tärvelemään itsensä? (Tämäkin on vanha keskustelunaihe...) Ja jos ihminen tosiaan on "luonnostaan", siis ilman toisten ihmisten tärvelyä hyvä, niin miten on mahdollista että "hyvässä" luonnossa ilmenee inhimillisiä, kulttuurisia "pahoja" asioita?
Homoudesta käytävä keskustelu on siis mielestäni niin vanhaa, että aikuisen ihmisen ei pitäisi käyttää homo-sanaa ajattelemattomasti. Samoin sanaan liittyvä ajattelu näyttäisi äkkikatsomaltakin melko monipolviselta. Arvelisin kuitenkin, että vähiten omaa homo-sanan käyttöään kritisoivat ne jotka vähiten vaivautuvat pohtimaan.
Kiroilu puolestaan on kielellisesti melko kiintoisa ilmiö. Jos uskon sen seikan, että kiroilun synty aivoissa ja mielessä on toisen lainen kuin muun puheen, sitä ei voida pitää tapana jota voisi välttää kuten vaikka kissa-sanan käyttöä. Se sana nyt voidaan korvata vaikka ilmaisulla felix domesticus. Sille en ole lukenut mitään selitystä, että miksi kiroilu näyttää liittyvän aggressioon ja myös muihin voimakkaisiin tunteisiin. Tässä ohimennen muistan kuulleeni kerran eräällä torilla, kuinka joku mies tapasi kaiketi pitkästä aikaa jonkun mieleisensä ystävän. Puheenparresta saattoi päätellä, että kohdattu ihminen oli myös mies. Kun eivät vain olisi olleet homoja! Mies siis huusi riemullisella äänellä, että tori raikui: "Perrrkele" Perrrkele!" Käänsin pääni ja näin hänen etenevän kohti jotakuta käsi kättelyyn ojennettuna. Riemastunut miekkonen siis menetti pienen osan hallinnastaan. Jos hän olisi menettänyt sitä enemmän, olisiko hän hihkunut esimerkiksi: "Homo, perrrkele!"
Kirosanoiksi näyttää siis valikoituvan sanoja, jotka pintatasollaan merkitsevät jotakin pahaa, kartettavaa ja vältettävää. Perkele on raamatullinen sielunvihollinen. Suomen kielen sana polveutunee balttilaisesta perkunaksesta, joka oli jonkin sortin paikallinen jumala. Vitulla, siis naisen sukuelimellä, taas on uskottu olevan mystisiä voimia. Enkä väittäisi, että vitut on. En pidä itseäni seksuaalisesti ylilatautuneena ja pikemminkin olen sitä mieltä, että ne naiset, joiden kanssa olen harrastanut seksiä, ovat olleet muutenkin minulle kovin tärkeitä. Siitä huolimatta olen seksin takia tehnyt monen moista... Ja sitten tämä "homo"... En oikeastaan tiedä, miksi homo-sana on kirosana. Homoja ei nähdäkseni pelätä, vaan halveksitaan. Vai olisiko sittenkin niin, että homoutta pelätään. Sitä ei haluta ilmentää itsessään eikä sen haluta ilmenevän missään. No, pelkään minäkin ainakin sen verran, etten riemastu jos joku haukkuu minua homoksi. Sen sijaan kerran eräs nainen kysyi, että olenko minä homo. Syytä kysymykselle en tiedä, mutta koska hän kysyi sen vilpittömästi ja kohteliaasti, niin vastasin samalla tavalla: "En ole koskaan ihastunut mieheen enkä ole koskaan harrastanut seksiä miehen kanssa." Mutta eittämättä minulla on tapoja, jotka monet olisivat valmiita tuomitsemaan homoiksi.
Poikkeavuus on homoa! Kun mielisairaudet ovat saaneet jonkinlaisen hyväksynnän, edes vähäisen, mielikuvituksettomien ihmisten pitää keksiä uusi asia, jonka niskoille sälyttää kaikki. Enää ei voi sanoa poikkeavia ihmisiä hulluiksi. Hehän nauravat päin naamaa sanojalle ja kysyvät, että noinko pitkään kesti huomata. Mutta homoksi tunnustautuminen, pitipä se paikkansa tai ei, voi johtaa siihen, että pimeällä kujalla tai ravintolan vessassa saa turpiinsa. Joillekin kaiketi kelpaa mikä tahansa syy väkivallan perusteeksi.
Hetki jona kiroilee ei liene kovin hedelmällinen mielikuvitukselle. Sikäli minun on helppo ymmärtää, että poikkeavuuden aiheuttama pelko tai hämmennys kirvoittaa ajattelemattomia ilmauksia. Ärräpäät, tai tässä tapauksessa hoopäät, nousevat suhteellisen valmiista varastosta. Toisaalta monet suomalaiset näyttävät ihanoivan lakonista rauhallisuutta ja tyyneyttä. Vaikka koira kuolisi, lapsi paljastuisi homoksi, puoliso pettäisi ja auto palaisi, niin tunteitahan ei näytetä ennen kuin on saatu kunnolla alkoholia. Siihen nähden suomalaiset käyttävät yllättävän paljon kirosanoja, jotka siis tulevat jostain muualta kuin sieltä missä ajatusten rauha vallitsee. Yritin edellä ehdottaa, että kirosanat perustuvat johonkin, että ne eivät ole alunperin vain merkityksettömiä äänneyhdistelmiä, joista sitten on tullut kirosanoja. Vaikka homottelu (ei homostelu) on muun kielen tavoin varmasti tarttuva tapa, kovinpa suomalaisia näyttää homot kiinnostavan. Asian voi havaita kielenkäytön lisäksi milloin missäkin päivänpolttavassa keskustelussa.
Kummoo hommoo: kolme hommoo ottoo ommoo lommoo ilman pommoo!
Kommentit