Äänimuisto

Koulu oli lapsen mielestä valtava kivinen rakennus. Ja julkisivunsa puolesta se oli varmasti myös maamme kaunein koulu. Ja on toki yhä.

Olin harvemmin tunnin aikana käytävässä, koska pääsääntöisesti käyttäydyin hyvin. Mutta aika ajoin sitä kuitenkin joutui tunnin aikana siirtymään paikasta toiseen tai ehkä minä tosiaan joskus jouduin myös rauhottumaan käytävään. Se on tässä sivuseikka.

Koulumme oli aikanaan hyvin suunniteltu ja rakennettu säästelemättä. Luokat olivat korkeat ja ilmavat ja käytävät ja portaikot laveat. Kyllähän siellä jonkinlaista ruuhkaa syntyi, kun välitunnin päätteeksi kaikki viitisensataa oppilasta pyrkivät sisään noin neljästä ovesta, vaan enpä muista harmitelleeni asiaa.

Oppilaiden lisäksi niihin käytäviin sopi ääntä. Seinät olivat kiveä ja etenkin jos sai nauttia tunnin aikana rauhallisesta atmosfääristä, kaikukin oli komea. Mainitsemani tunnin aikana kuulin kun eräs naisopettaja lähti jostain alemmasta kerroksesta liikkeelle. Uskoisin hänen olleen vieressä olleen alaluokan opettaja, joka oli tunnettu paitsi ylenpalttisesta meikkaamisesta ja pynttäämisestä, myös korkokengistään. Kuului, kun ovi kävi, ja sitten ne askelet - klop, klap, klop, klap - jotka kantoivat ympäri suurta rakennusta. Pian opettaja tuli portaikkoon, ja askelten ääni muuttui. Aulojen ja käytävien lattiat olivat jotakin kovaa mattoa, portaikko kiveä: klak, klok, klak, klok...

Vähä vähältä askelet lähenivät. Ehkä kohtasin opettajan, tai sitten siirryin jonkin pielen taakse niin että hän ei huomannut minua. Muistossani opettajan taival kuitenkin kesti kauan. Onhan rakennus suuri. Luokkia ja muita opetustilojakin kaikkineen viidessä kerroksessa, kaksi tilavaa liikunta- ja juhlasalia ja lisäksi kaikenlaisia aputiloja. Opettajanhuoneisiin oli kulku niin kolkonjuhlallisten pienempien salien läpi, että kammotti. Kuitenkin juuri tuo etäisyyden hahmottaminen on keskeinen osa muistoani. Vähä vähältä askelten ääni muuttui soinniltaan terävämmäksi opettajan lähestyessä.

Todellisuudessahan olen voinut kuulla vaikka vain muutaman askelen. Tärkeää ei olekaan se, onko aika kullannut muistot, vaan se että muisto on olemassa. Sittemmin muistan sokean ystäväni kanssa kuunnelleeni kahvimukeja ja -kuppeja kilauttamalla syntyviä ääniä, lipputangon narun naputusta Helsingin sivukadulla tuulisena iltapäivänä ja niin edelleen.

Mutta kengät. Ja niiden kopina... en pidä steppauksesta. Isoveljeni tavoin inhoan amerikkalaisia steppausleffoja. Ja mikä se irlantilainen porukka olikaan, joka 90-luvulla esitti kansantansseihin perustuvia kengänkopisteluesityksiä kädet jäykkinä pitkin kylkiä? No, mukavahan se kopina oli, mutta jotenkin vähäiseksi jäi sekin riemu. Itselläni taas on yhdet kovapohjaiset juhlakengät, mutta ne ovat perin keljut jalassa, enkä itse pidä niiden kopinasta.

Sen sijaan kopisevat kengät naisella ovat hienot. Nuori nainen, joka kulkee kepein, kopsuvin askelin kadulla tosiaan vaikuttaa menevältä. Uranaisen itsetietoista tärkeyttä korkojen koppava kopina korostaa entisestään. Ja kun aikuinen nainen astelee sellaisen kovin koroin pitkin hyvälaatuista puu- tai kivilattiaa, voi hänen koko olemuksensa ja auktoriteettinsa kuulla. Askelten kuultava rytmi kertoo, että liikkeellä ei ole seinäruusu, vaan joku jolla on asiaa ja joka on ehkä kutsuttu paikalle tärkeän asian vuoksi.

Meiltä voi jäädä huomaamatta, kun jokin ääni vaivihkaa alkaa. Voi olla, ettemme ole lainkaan tietoisia äänestä, joka itse asiassa on suhteellisen kova. Mutta jos se loppuu yht' äkkiä, huomaamme sen yhtä selvästi kuin jos jokin kova metakka alkaa yllättäen. Yllättäen loppuva ääni on kuitenkin eräänlainen kysymys. Joskus äänen loppuminen tekee mahdottomaksi sen lähteen selvittämisen. Ja kun korkojen kopina päättyy, nainen on kaiketi tullut määräpaikkaansa. Yksi asia, siirtyminen, on tullut valmiiksi. Ja koska äänen päättyminen hyvinkin saattoi herättää huomiomme, tulijalla on oiva tilaisuus sanoa jotakin painokasta.

Jotain eroottistakin noissa kengissä on. En ole kenkäfetisisti. Jos eläissäni vielä äidyn naisen kanssa seksihommiin, niin kengät saa minun puolestani jättää eteiseen, tai mihin nyt hyväksi ja kohteliaaksi näkee. Oletan kuitenkin, että jos nainen on kovin arka, hän ei pidä itsestään melua. Ja nyt sinä, lukija! Jos olet nainen, ÄLÄ tulkitse tätä niin, että kenkien ääni olisi naisen itsetunnon mittari. Niin en ajattele. En kuuntele naisten kenkiä erikseen. Kiinnitän kopinaan huomiota vain toisinaan. Ja nyt takaisin asiaan. En erityisemmin pidä vaikeista naisista. Sitä lajia on tullut. Itsetietoisuutta pitää olla, kunhan se ei ylly röyhkeydeksi tai ylpeydeksi. Luojan kiitos kuulunkin beettauroksiin, joilta koppavat kaunottaret hakevat huomiota enintään silloin kun ovat ymmärryksen tarpeessa. Mutta jos nainen kopisee kepeästi tullessaan, on juttelevainen ja iloinen ja rohkeus riittää jonkinlaiseen välittömyyteen, niin saattaapa minulta vastakaikuakin saada. Kop kop... Tosin nämä parisuhdetilanteet huomioden syvempi vastakaiku ei liene ihan lähiaikoina odotettavissa. Onneksi on talvi, eikä siis muutoinkaan sydämeenkäyvin kopisteluaika.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
kouluista tässä on kokemusta, yksistä ja toisista, vielä nykyäänkin naisten (anteeksi) kaviot kolkuttavat päivittäin sekä elävänä että eläväisenä. en tiedä miksi mutta naisten korkokengät aiheuttavat aina pienen kylmän väristyksen, liekkö tämä ajoilta kun ranskan ja lukion englannin opettaja aikanaan osasi olla upean ilmestyksen lisäksi aivan taivaallisen ihana ilmestys kenkineen ja lasusuntoineen (ja punainen minihame!)vai onko sitä vaan nykyään niin kalkkis jotta ei osaa ajatella kopseesta muutakuin sitä, joka ehkä vielä eteen koittaa, tai sitten ei.
ted sanoi…
Heeh! Myös minulla oli ihana ranskan- ja englannin opettaja lukioaikana. Vai pitäisikö sanoa, että tentaattori, sillä suoritin pääosan näistä oppaineista vain käymällä tenteissä.

Kyseinen opettaja, nimimerkki III, oli kaunis, nuori maisteri. Ja kun minä olin kummajainen siellä muiden lukiolaisten joukossa, hän toisinaan kyseli kuulimisiani. Ja tottahan minä vastasin, kun opettaja kerran kysyi. Samoin jäimme juttelemaan kun soitin hänelle kysyäkseni tenttituloksiani.

Lopulta, kun jo olin yliopistossa, III tuli vastaan opiskelupaikkakunnallani katuvilinässä. Hän oli miesseurassa, mutta miesseura sai jatkaa matkaa, kun neiti tai rouva maisteri jäi hyväksi toviksi juttelemaan entisen oppilaansa kanssa.

Joskus olen huumorimielellä ajatellut, että olisi pitänyt yrittää sopia hänen kanssaan pullakahvitreffit. Nyttemmin tajuan, että en edes ole ollut kovin huumorillinen. III:tä ajatellen tilanne tietenkin olisi voinut olla kiusallinen. En tiedä, opettiko hän silloin enää Tuppukylän lukiossa, mutta muihin hommiin hän kertoi olevansa siirtymässä. Jos opetti, niin hän olisi varmaan ajatellut, ettei ole ammattietiikan mukasta treffailla entistä oppilastaan, ainakaan jos oppilas-opettaja-suhteen päättymisestä on vasta puolisen vuotta.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Nautical Aesthetics III

Luovaa kielenkäyttöä

Masennuksen hoito