keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Tunteilua

Kummallista, miten tunnen monien ihmisten suruja ja toisten iloja. Minulla on jopa läheisiä ihmisiä, joista tunnen vain toisen puolen, mutta olkoot he tässä luettelematta. Ovatko jotkut ihmiset tosiaan sellaisia, että tuntevat iloa vain joskus ja jotkut sellaisia, jotka tuntevat surua ja masennusta vain harvoin?

Olen kuullut aika ajoin selitettävän, että monet hyväntuuliset ja valoisat ihmiset peittelevät suruaan. Voi olla, en kiistä. En ole samaakaan mieltä, sillä toistaiseksi ajatusten luku ei suju, olkoonkin että tuo ajukopan kuvaaminen erilaisilla vempeleillä kuuluu edistyvän nopeammin kuin ajatus siitä, mihin kaikkeen moisia rakkineita voi käyttää. Onneksi meillä tavallisilla tallaajilla ei ole pääsyä moisten vehkeiden käyttäjiksi. Ei kestäisi kauan, kun niitä käytettäisiin potentiaalisten rikollisten seulontaan ja tuomitsemiseen ennen kuin on aihetta. Kenties aloitettaisiin siitä, että iloluontoiset pistettäisiin tomografiavehkeeseen ja murheenlapset saisivat sitten tehdä tulkintoja siitä, kuka on yhteiskuntakelpoinen.

Miksi iloluontoisuus yhdistetään pinnallisuuteen ja murheellisuus syvällisyyteen? Aiheuttaako surumielisyys tarpeen pohdiskella tai pohdiskelu surumielisyyttä? Ovatko hyväntuulisen ihmisen asiat niin hyvin, että minkäänlaiseksi syvällisyydeksi kutsutulle pohdiskelulle ei ole tarvetta.

Ehkä tunnustan sellaisen näkemyksen, että joskus surumielisyys yhdistyy jonkinlaiseen kykyyn pohtia asioiden vivahteita, syitä ja seurauksia - ehkä en. Jos surffailee masennusta käsittelevillä nettisivuilla, voi löytää luetteloita siitä, keiden maailmanluokan julkkisten arvellaan poteneen masennusta tai muita mielialahäiriöitä. Oma kokemukseni on, että surumielisyys ja masentelu aiheuttaa omaa tilaa koskevia kehämäisiä päätelmiä, kuten vaikka: "En pääse alani töihin, koska minulla ei ole kokemusta, ja en saa kokemusta, koska en pääse alani töihin. Niinpä saan kärsiä paskakuskin hommassa."

Tähän väliin tiedote: Koska Viking Line on käyttänyt -ella loppuisia nimiä laivoillaan, seuraava paatti lienee nimeltään Salmonella. Huonot vitsit virkistävät ihmeesti. Ei siksi, että ne naurattaisivat, vaan siksi, että niiden kertojaan saa kohdistaa pidättelemätöntä ivaa.

Ja takaisin asiaan. Minkälaista olisi syvämietteinen iloisuus? Onko iloisuus tosiaan tunnetila, joka ei anna aikaa tai voimia pohtia asioita? Vai onko niin kyökkipsykologisesti, että kun hyvää oloa (ei sanan naistenlehtimerkityksessä vaan ihan oikeasti) ei tarvitse miettiä, ei näe tarvetta myöskään pohtia sitä, kuinka maailma makaa? Jos vaikka ajattelisi, että iloisuus, samoin kuin masennus, ei ole usein ihan äärimmäistä. Silloin kaiketi kumpikaan tunnetila ei juuri jätä sijaa mutkikkaiden ajatusrakennelmie kyhäämiseen.

Muistan aika usein pessimistien kutsuneen itseään realisteiksi. Voin myöntää syyllistyneeni samaan. Lieneekö ihmiskäsitykseni sillä tavalla nurja, etten usko mitään hyvää tapahtuvan, jos kyse on muista ihmisistä, mene ja tiedä. Yltiöoptimisteja, jotka uskovat esimerkiksi materiaalisen hyvän lisääntyvän lopullisesti, vaikkeivät pysty edes kuvittelemaan, mitä se hyvä enää olisi, pidetään utopisteina ja heidän ajatuksiaan huuhaana. Olkoon miten vain, pessimistinen realismi tuskin tuo mitään hyvää mukanaan. Se kaiketi lienee itsessään mahdotonta. Jos kaikki näyttää johtavan pahaan, niin miksi tekemään yhtään mitään - paitsi tyydyttämään omia mielihalujaan, joka ei ole kovin rakentavaa. Sen sijaan jonkinmoinen optimistinen realismi voisi vaikka johonkin johtaakin - jos iloisuuteen nyt pystyy yhdistämään jotakin sellaista ajattelua, joka vakuuttaa pessimistinkin.

Vihjaisin jo tuossa, että pessimismi ei näytä johtavan mihinkään hyvään. Ehkä se tarjoaa oikeassaolemisen tyydytyksen, mutta vähäinen se ilo kaiketi on, jos on oikeassa jostakin kurjasta asiasta. Optimistin iloa kaiketi kutsutaan onnistumisen iloksi, ja silloin asenne on tuottanut hyvää tulosta. Optimismia tarvitaan kaiketi missä tahansa hankkeessa, jonka ei ole tarkoitus tarjota välitöntä, yksinkertaista tyydytystä. Koskenkorvan juomisessa - esimerkiksi - ei liiemmin tarvita optimistista ajattelua. Ja niille, jotka tulevat alkoholista pahantuulisiksi, ei kaiketi koidu iloakaan. Siitä tulikin mieleeni, että jos alkoholi vähentää estoja, paljastaako humalatila ihmisen jonkinlaisen perusvireen. Vaikken usko suorastaan siihen, että asioiden välillä vallitsee ehdoton ja suora asiayhteys, niin kenties edes korrelaatio - sillä edellytyksellä, että ihmisen peruspessimismiä tai -optimismia ei määritellä kunkin alkoholin vaikutuksen alaisen käytöksen mukaan.

Kaikenmoista järkeilyä. Miksi en vain jaksa olla optimismi, vaikka tästä pessimismistä ja masentelusta ei koidu hyvää? Tiedän tasan tarkkaan, ettei ihmisen ajattelu ja toiminta perustu loogiseen päättelyyn. Siihen vaikuttaa lisäksi moraaliset ja esteettiset näkökulmat ja tunteet. Ja voi myös kysyä, mikä on loogista ajattelua, koska ani harvaan arjen päätökseen voi soveltaa logiikan jos-p-niin-q-lausekkeita, koska asiat eivät yksinkertaisesti tapahdu toistensa välttämättöminä seurauksina. Tai kaiketi sellaisetkin olisi etsittävissä, mutta etsinnässä pitäisi karsia varteenotettavia ei-loogisia seikkoja pois asian tarkastelusta, ja lisäksi päätöksentekotilanteessa kaikkia mahdollisia seikkoja ei tiedosteta tai niitä ei edes ole saatavissa. Aika usein pessimismi tai optimismi ovat joko jonkinlaisen sumean logiikan tai peräti intuition seurauksia. Intuitiolla en tarkoita tunteilua tai tunneälyä sanan naistenlehtimerkityksessä. On toki olemassa tilanteita, joissa toimien seuraukset on helppo päätellä hyvinkin yksinkertaisella logiikalla. Tunneälyily, jopa lapsellinen sellainen, voi tietenkin johtaa välttämättömään optimismiin. Vaan en silti halua hyväksyä tunneäly-sanaa siinä merkityksessä, että tunteilemalla muodostettaisiin varteenotettavaa tietoa tai että tunneäly olisi jokin (naisten) mystinen keino asiat tietää paremmin.

Näyttää siltä, että optimismi liittyy jotenkin käytännöllisiin keinoihin tavoitella toivottua tulosta ja pessimismi abstrakteihin ajatuksiin osoittaa maailman pahuutta ja kaiken turhuutta. Tai ehkä pessimismi ja masentelu liittyy kokemuksiin, joiden sitten arvellaan kertovan varmasti, mitä tuleman pitää. Koska ihmiselämä on epäloogista tai sen logiikka liian mutkikasta arkijärjelle, on pakko tyytyä intuitioihin. Mistä sitten johtuukin, että intuitioni on kovin pessimististä ja kurjaa luonteeltaan ja lisäksi olen taipuvainen asioiden abstraktiin vatvomiseen. Jokin yhdenmukaisuus tai -aikaisuus niiden välillä vallitsee ainakin minulla. Ja kun tässä pohdin, niin ne kerrat kun muistan jonkun yltiöpositiivisena pitämäni pohtineen jotakin syvällistä, hymy ja virne on hänen naamaltaan kaikonnut. Ehkä asioiden pohtiminen sitten vaikuttaa keskushermostoon niin, että optimisti estyy.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

viiva kuittaa ja kiittää!

--