Keskitysleiri
Mikä surumielisyys mahtoi saada minut seikkailemaan natsien keskitysleirejä käsittelevillä nettisivuilla? Sitä tapahtuu aika ajoin. Käsittämätöntä siinä on se, että tuhoamisleirien historian lukeminen on yhtäältä kuvottavaa, toisaalta lohdullista. Mitä lohdullista voi olla massatuhossa? Tiedossa siitä, että kaasukammioissa voitiin surmata 2000 ihmistä kerralla? En edes jaksa ajatella, montako päivässä - tai muistaa. Tai mikä tarve on saanut minut lukemaan Eyewitness Auschwitz -nimisen kirjan (Filip Müller, 1979. Ei suomennettu, Luoja kiitos!), jossa leirin julmuuksia käsitellään riittävän yksityiskohtaisesti aiheuttamaan aihetta kunnioittavan kuvotuksen useaksi päiväksi?
Onko minulla jonkin jalon typeryyden tarve ymmärtää keskitysleireillä likaisen työn tehneiden tavallisten SS-miesten pahaa oloa? Ja olivatko he kaikki edes mitään SS-miehiä, vaiko vain tehtävään pakotettuja, jotka olisivat kieltäytymisensä jälkeen päätyneet kaasukammion odotusjonoon?
Miksi muistan sellaisen seikan, että kaikkia Auschwitz-Birkenaun uhreja ei tapettu kaasulla? Osa ammuttiin, mikä saattoi olla se armollisin kuolema - jos kukaan elävä osaa kenenkään kuoleman armollisuutta arvioida. Osa kaiketi sai vielä kaasukammiotakin julmemman lopun. Müllerin kirjasta, ja jostakin muualtakin - kun vain muistaisin mistä - olen lukenut, että leirin alueelle yksinkertaisesti kaivettiin kuoppia, joissa ruumiita poltettiin. Aluksi polttaminen ei onnistunut, mutta joku nerokas tuhon arkkitehti oivalsi käyttää ihmisruumiista kuumuudessa erittyvää rasvaa tulen ruokkimiseen. Rasvan keräämistä varten kuoppien pohjille kaivettiin kanavat, ja sen jälkeen ongelmana oli vain palamisen alkuunsaaminen. Sen osaa ratkaista jokainen bensiinin tunteva. Jos, kuten pelkään, ymmärsin oikein Mülleriä, leirin toiminnan ollessa julmimmillaan osa uhreista marssitettiin polttokuopan äärelle ja ammuttiin niin että ruumis putosi kuoppaan tai yksinkertaisesti heitettiin palamaan elävältä.
Kertokaa minulle, te, jotka olette iljenneet lukea tähän asti, mitä kumman rakentavaa tällaisista voi saada? En tarkoita taivastella näiden muistelmien olemassaoloa. Päin vastoin: meidän tulee muistaa nämä julmuudet, niihin johtaneet tapahtumat ja yhteiskunnallinen joukkotyhmyys.
Miksi olen viime kuukausina ollut kiinnostunut Adolf Hitleristä? No ehkä siksi, että haluan jostakin syystä tietää, millainen on ihminen, joka pystyy ajamaan puoli maailmaa tappamaan toisiaan. Saman kiinnostuksen voisi kohdistaa myös Staliniin ja kaiketi myös esimerkiksi Pol Potin edesottamuksiin. Viime kädessä: onko mitään, mikä estäisi saman toteutumisen jälleen? Hitlerin valtaannousun ja kansanmurhan huippukohdan välinen ajanjakso oli kymmenkunta vuotta. Minusta se on pirullisen lyhyt aika kokonaisen kansan kusettamiseen.
Uudelleen: mitä kumman lohtua on lukea parin ihmisen tarinaa helvetistä, jonka syövereihin joutuneista jokunen promille selvisi?
En osaa keksiä kuin yhden vastauksen. Jotakuinkin kaikki tarinat, joita luemme, ovat voittajien tarinoita. Lähes kaikki tarinat päätyvät edes jotenkin onnelliseksi tulkittavaan loppuun. Ja on tietenkin selvää, ettei yksikään kaasukammion uhri palaa kirjoittamaan meille viime hetkistään, joten tässä tapauksessa vakuuttava päinvastainen tarina on aika epätodennäköinen. Mutta kyllä kai sen voisi kirjoittaa. Onko meistä vain liian kolkkoa lukea se tavallinen tarina tuolta ajalta? Se, joka alkaa vähittäisestä olojen kurjistumisesta ja jatkuu ghetossa ja kolkon junamatkan kuvauksella. Ja jossa viimeistään Auschwitzin asemalaiturilla tapahtuvassa erottelussa päähenkilö tajuaa tarinansa lopun olevan kovin lähellä. Onko jokseenkin kaikkien saatavilla olevien keskitysleiritarinoiden tärkein sanoma sittenkin elämän jatkuminen, koska kukaan kuollut ei palannut kertomaan, miltä tuntuu, kun kaasu alkaa virrata kammioon?
Eyewitnessissä kuvataan tarinaa kammion oven takaa, joten voimme päätellä edes jotakin. Kun kaasu alkaa virrata kammioon, syntyy pakokauhu. Jokainen haluaa ulos ja hyökkää ovelle. Osa uhreista ei ehkä kuolekaan kaasuun, vaan ruhjoutuu hengiltä taistelussa - turhasta - paikasta ovella. Kammiossa saattaa joku olla tilanteen tasalla ja pidättää hengitystään, mutta lopulta refleksi voittaa, ja uhri vetää henkeä. Ja toisaalta, vaikkei refleksi voittaisikaan, kuolema koituu silti. Millaisia tuskia kaasun hengittäminen aiheuttaa? Tuntuvatko keuhkot repeävän ja aiheuttaako kaasu esimerkiksi poltetta iholla? Aiheuttaako epätoivo katkeria ja verisiä yhteenottoja uhrien kesken? Kuinka ankarasti huuto ja parku käy korviin? Ja tuleeko luovuttamisen, oman kuolemisen hyväksymisen, myötä jokin armahdus tuskista? Seuraako omaa kuolemaansa lopulta jotenkin ulkopuolisena, vai kestääkö helvetilliset tuskat siihen asti, kunnes tajunta lopulta sammuu? Kuinka pitkältä tuntuu se aika, jona toivoo vain kaiken olevan nopeasti ohi? Ja millainen on viimeinen tietoisuuden hetki? Onko se armollinen vai vielä helvetillisempi kuin kukaan kirjallisesti lahjakas silminnäkijä pystyy kuvailemaan?
Hyvää yötä!
Onko minulla jonkin jalon typeryyden tarve ymmärtää keskitysleireillä likaisen työn tehneiden tavallisten SS-miesten pahaa oloa? Ja olivatko he kaikki edes mitään SS-miehiä, vaiko vain tehtävään pakotettuja, jotka olisivat kieltäytymisensä jälkeen päätyneet kaasukammion odotusjonoon?
Miksi muistan sellaisen seikan, että kaikkia Auschwitz-Birkenaun uhreja ei tapettu kaasulla? Osa ammuttiin, mikä saattoi olla se armollisin kuolema - jos kukaan elävä osaa kenenkään kuoleman armollisuutta arvioida. Osa kaiketi sai vielä kaasukammiotakin julmemman lopun. Müllerin kirjasta, ja jostakin muualtakin - kun vain muistaisin mistä - olen lukenut, että leirin alueelle yksinkertaisesti kaivettiin kuoppia, joissa ruumiita poltettiin. Aluksi polttaminen ei onnistunut, mutta joku nerokas tuhon arkkitehti oivalsi käyttää ihmisruumiista kuumuudessa erittyvää rasvaa tulen ruokkimiseen. Rasvan keräämistä varten kuoppien pohjille kaivettiin kanavat, ja sen jälkeen ongelmana oli vain palamisen alkuunsaaminen. Sen osaa ratkaista jokainen bensiinin tunteva. Jos, kuten pelkään, ymmärsin oikein Mülleriä, leirin toiminnan ollessa julmimmillaan osa uhreista marssitettiin polttokuopan äärelle ja ammuttiin niin että ruumis putosi kuoppaan tai yksinkertaisesti heitettiin palamaan elävältä.
Kertokaa minulle, te, jotka olette iljenneet lukea tähän asti, mitä kumman rakentavaa tällaisista voi saada? En tarkoita taivastella näiden muistelmien olemassaoloa. Päin vastoin: meidän tulee muistaa nämä julmuudet, niihin johtaneet tapahtumat ja yhteiskunnallinen joukkotyhmyys.
Miksi olen viime kuukausina ollut kiinnostunut Adolf Hitleristä? No ehkä siksi, että haluan jostakin syystä tietää, millainen on ihminen, joka pystyy ajamaan puoli maailmaa tappamaan toisiaan. Saman kiinnostuksen voisi kohdistaa myös Staliniin ja kaiketi myös esimerkiksi Pol Potin edesottamuksiin. Viime kädessä: onko mitään, mikä estäisi saman toteutumisen jälleen? Hitlerin valtaannousun ja kansanmurhan huippukohdan välinen ajanjakso oli kymmenkunta vuotta. Minusta se on pirullisen lyhyt aika kokonaisen kansan kusettamiseen.
Uudelleen: mitä kumman lohtua on lukea parin ihmisen tarinaa helvetistä, jonka syövereihin joutuneista jokunen promille selvisi?
En osaa keksiä kuin yhden vastauksen. Jotakuinkin kaikki tarinat, joita luemme, ovat voittajien tarinoita. Lähes kaikki tarinat päätyvät edes jotenkin onnelliseksi tulkittavaan loppuun. Ja on tietenkin selvää, ettei yksikään kaasukammion uhri palaa kirjoittamaan meille viime hetkistään, joten tässä tapauksessa vakuuttava päinvastainen tarina on aika epätodennäköinen. Mutta kyllä kai sen voisi kirjoittaa. Onko meistä vain liian kolkkoa lukea se tavallinen tarina tuolta ajalta? Se, joka alkaa vähittäisestä olojen kurjistumisesta ja jatkuu ghetossa ja kolkon junamatkan kuvauksella. Ja jossa viimeistään Auschwitzin asemalaiturilla tapahtuvassa erottelussa päähenkilö tajuaa tarinansa lopun olevan kovin lähellä. Onko jokseenkin kaikkien saatavilla olevien keskitysleiritarinoiden tärkein sanoma sittenkin elämän jatkuminen, koska kukaan kuollut ei palannut kertomaan, miltä tuntuu, kun kaasu alkaa virrata kammioon?
Eyewitnessissä kuvataan tarinaa kammion oven takaa, joten voimme päätellä edes jotakin. Kun kaasu alkaa virrata kammioon, syntyy pakokauhu. Jokainen haluaa ulos ja hyökkää ovelle. Osa uhreista ei ehkä kuolekaan kaasuun, vaan ruhjoutuu hengiltä taistelussa - turhasta - paikasta ovella. Kammiossa saattaa joku olla tilanteen tasalla ja pidättää hengitystään, mutta lopulta refleksi voittaa, ja uhri vetää henkeä. Ja toisaalta, vaikkei refleksi voittaisikaan, kuolema koituu silti. Millaisia tuskia kaasun hengittäminen aiheuttaa? Tuntuvatko keuhkot repeävän ja aiheuttaako kaasu esimerkiksi poltetta iholla? Aiheuttaako epätoivo katkeria ja verisiä yhteenottoja uhrien kesken? Kuinka ankarasti huuto ja parku käy korviin? Ja tuleeko luovuttamisen, oman kuolemisen hyväksymisen, myötä jokin armahdus tuskista? Seuraako omaa kuolemaansa lopulta jotenkin ulkopuolisena, vai kestääkö helvetilliset tuskat siihen asti, kunnes tajunta lopulta sammuu? Kuinka pitkältä tuntuu se aika, jona toivoo vain kaiken olevan nopeasti ohi? Ja millainen on viimeinen tietoisuuden hetki? Onko se armollinen vai vielä helvetillisempi kuin kukaan kirjallisesti lahjakas silminnäkijä pystyy kuvailemaan?
Hyvää yötä!
Kommentit
-
http://koti.phnet.fi/petripaavola/holokaustisivut.html