Virtajohdot
Pölynimuri on sähkölaitteista kehittynein siinä mielessä, että se oivaltaa huolehtia virtajohtonsa piiloon, kun ei tarvitse sitä.
Kiskoin keittiön seinän pistorasiaan juuttunutta töpseliä irti. Eihän se siitä irronnut, ennen kuin otin miesmäisen otteen, kirosin ja vedin kunnolla. Jo vain irtosi. Tuli että plopsahti, ja ikävä kyllä en ehtinyt hillitä käteni liikettä kuorman hellitettyä, vaan kolhin rystyseni mööpeliin. 1) Sattui. 2) Kiukutti.
Kai se sitten on hyvin turvallista, että stepseleitä saa kiskoa hampaat irvessä pistorasioista. En tosin tiedä, mikä hiton haitta olisi siitä, että ne saisi kohtuullisin voimin irti. Millä ihmeellä reumaa poteva mummo muka irrottaa savuavan telkkarinsa piuhan seinästä, kun suoritukseen tarvitaan terveen nuorehkon miehen voimat?
Ratkaisuhan olisi tietenkin työkalu nimeltä töpselinnyhtäjä, virallisemmin pistokkeenirroitin. Tosin se ei poistaisi sitä seikkaa, että joka hiton paikassa pitkin huushollia makaa kymmeniä virtajohtoja: tv:n, stereoiden, tietokoneen, hellan, kahvinkeittimen, kolmen jalkalampun, viiden harrastusvälineen jne.
Puu- ja muissa miestentöissä on nykyään tapana käyttää sähkötyökaluja. Useimmat niistä ovat päteviä vehkeitä ja jouduttavat työtä kovin, kuten myös kuuroutumista. Joka vehkeestä, siis sirkkelistä, porasta, höylästä ynnä nauha- ja epäkeskohiomakoneesta lähtee piuha. Jatkopiuhan päässä ei milloinkaan, ikinä ole riittävää määrää reikiä. Eikä seinässäkään. (Kuka sut siihen muurasi, kysyi sika pistorasialta?) Ja piuhathan sitten risteilevät siinä jaloissa ja pöydillä, kunnes kohtaavat kutterinterän. Kuuluu muuten pam, jos kyseisessä piuhassa kulkee virta. On kokemusta tällä heebolla siitä. Olisipa näppärää, että olisi yksi (1) virtapiuha, jonka voisi siirtää käytössä olevaan koneeseen jotakuinkin vaivattomasti.
Olisipa ylipäätään kiva, ettei joka paikassa jossa on sähkövehkeitä, olisi jumalatonta määrää turhaa johtoa.
Imurista ja paskamaisista johdoista herää seuraava aatos: piuhojen pitää kerätä itsensä rullalle. Ja piuharullia ei kannata yhdistää, nykysuomeksi integroida, kädessä pidettävän tai perässä vedettävän sähkölaitteen kanssa. Se kelausmekanismi olisi turhaa painoa ja turhaa hintaa. Sen sijaan seinä on kova poika kannattelemaan kaikenmoisia taakkoja katon lisäksi. Pistorasian sijaan seinään voisi muurata siistejä koteloita, joissa olisi itse itsensä kelaavia piuhoja. Piuhojen päässä olisi liittimet, jotka sopisivat jokaiseen kodin tai työpaikan sähkövempeleeseen. Liittimen voisi suunnitella niin, että sen irroittamiseen laitteesta ei tarvittaisi nuoruuden tarmoa. Nähdäkseni töpselien kiskomiseen kuluva energia on täysin turhaa vehkomista. Insinööri on suunnitellut pistorasiat ja töpselit hankaliksi pahantahtoisuuttaan ja tyhmyyttään. Moiset vehkeet voisivat olla helppokäyttöisiä. Jokainen kotimaisen peruskoulun käynyt pystyisi sellaisen ideoimaan. Insinöörin ei tarvitsisi kuin laskea, kuinka heppoisesta plastiikasta ne liittimet voitaisiin tehdä, että liitinten kysyntä pysyisi vakaana, koska ne aina hajoaisivat. Joku humanisti tietenkin pyrkisi tekemään helppokäyttöisen, turvallisen, kestävän ja edullisen. Ja humanisti varmaan suunnittelisi seinässä olevan johtokelankin niin, että kun sen mekanismi pettää, humanistin lisäksi myös mummo Pihtiputaalta osaisi vaihtaa jousen tai tehdä muut tavallisimmat huoltotoimet.
(Miksi ihmeessä sulakkeet ja vikavirtasuojat ovat käyttäjän vaihdettavissa tai käännettävissä? Valtava välistävedon mahdollisuus jää käyttämättä insinööritoimistoilta.)
Pohdittavaksi jää enää se, miten korvaisi jollain järkevällä ratkaisulla pienelektroniikan tarvitsemat laturit. Niistä joka ainoa syöttää eri jännitettä, jos ei muusta syystä, niin siksi, että maailmassa kävisi muuntajakauppa sen sijaan että tehtäisiin jotakin mikä esimerkiksi auttaisi ihmisiä hädässä. Maailman muuntajateollisuuteen pääosin suotta kuluvalla panostuksella esim. kadonnut Arctic Sea -laiva olisi jo löydetty. Afrikan nälkää näkeville lapsillekin jäisi syötäväksi se polyvinyylikloridi, joka nyt kuluu täysin turhiin vempeleisiin.
Kiskoin keittiön seinän pistorasiaan juuttunutta töpseliä irti. Eihän se siitä irronnut, ennen kuin otin miesmäisen otteen, kirosin ja vedin kunnolla. Jo vain irtosi. Tuli että plopsahti, ja ikävä kyllä en ehtinyt hillitä käteni liikettä kuorman hellitettyä, vaan kolhin rystyseni mööpeliin. 1) Sattui. 2) Kiukutti.
Kai se sitten on hyvin turvallista, että stepseleitä saa kiskoa hampaat irvessä pistorasioista. En tosin tiedä, mikä hiton haitta olisi siitä, että ne saisi kohtuullisin voimin irti. Millä ihmeellä reumaa poteva mummo muka irrottaa savuavan telkkarinsa piuhan seinästä, kun suoritukseen tarvitaan terveen nuorehkon miehen voimat?
Ratkaisuhan olisi tietenkin työkalu nimeltä töpselinnyhtäjä, virallisemmin pistokkeenirroitin. Tosin se ei poistaisi sitä seikkaa, että joka hiton paikassa pitkin huushollia makaa kymmeniä virtajohtoja: tv:n, stereoiden, tietokoneen, hellan, kahvinkeittimen, kolmen jalkalampun, viiden harrastusvälineen jne.
Puu- ja muissa miestentöissä on nykyään tapana käyttää sähkötyökaluja. Useimmat niistä ovat päteviä vehkeitä ja jouduttavat työtä kovin, kuten myös kuuroutumista. Joka vehkeestä, siis sirkkelistä, porasta, höylästä ynnä nauha- ja epäkeskohiomakoneesta lähtee piuha. Jatkopiuhan päässä ei milloinkaan, ikinä ole riittävää määrää reikiä. Eikä seinässäkään. (Kuka sut siihen muurasi, kysyi sika pistorasialta?) Ja piuhathan sitten risteilevät siinä jaloissa ja pöydillä, kunnes kohtaavat kutterinterän. Kuuluu muuten pam, jos kyseisessä piuhassa kulkee virta. On kokemusta tällä heebolla siitä. Olisipa näppärää, että olisi yksi (1) virtapiuha, jonka voisi siirtää käytössä olevaan koneeseen jotakuinkin vaivattomasti.
Olisipa ylipäätään kiva, ettei joka paikassa jossa on sähkövehkeitä, olisi jumalatonta määrää turhaa johtoa.
Imurista ja paskamaisista johdoista herää seuraava aatos: piuhojen pitää kerätä itsensä rullalle. Ja piuharullia ei kannata yhdistää, nykysuomeksi integroida, kädessä pidettävän tai perässä vedettävän sähkölaitteen kanssa. Se kelausmekanismi olisi turhaa painoa ja turhaa hintaa. Sen sijaan seinä on kova poika kannattelemaan kaikenmoisia taakkoja katon lisäksi. Pistorasian sijaan seinään voisi muurata siistejä koteloita, joissa olisi itse itsensä kelaavia piuhoja. Piuhojen päässä olisi liittimet, jotka sopisivat jokaiseen kodin tai työpaikan sähkövempeleeseen. Liittimen voisi suunnitella niin, että sen irroittamiseen laitteesta ei tarvittaisi nuoruuden tarmoa. Nähdäkseni töpselien kiskomiseen kuluva energia on täysin turhaa vehkomista. Insinööri on suunnitellut pistorasiat ja töpselit hankaliksi pahantahtoisuuttaan ja tyhmyyttään. Moiset vehkeet voisivat olla helppokäyttöisiä. Jokainen kotimaisen peruskoulun käynyt pystyisi sellaisen ideoimaan. Insinöörin ei tarvitsisi kuin laskea, kuinka heppoisesta plastiikasta ne liittimet voitaisiin tehdä, että liitinten kysyntä pysyisi vakaana, koska ne aina hajoaisivat. Joku humanisti tietenkin pyrkisi tekemään helppokäyttöisen, turvallisen, kestävän ja edullisen. Ja humanisti varmaan suunnittelisi seinässä olevan johtokelankin niin, että kun sen mekanismi pettää, humanistin lisäksi myös mummo Pihtiputaalta osaisi vaihtaa jousen tai tehdä muut tavallisimmat huoltotoimet.
(Miksi ihmeessä sulakkeet ja vikavirtasuojat ovat käyttäjän vaihdettavissa tai käännettävissä? Valtava välistävedon mahdollisuus jää käyttämättä insinööritoimistoilta.)
Pohdittavaksi jää enää se, miten korvaisi jollain järkevällä ratkaisulla pienelektroniikan tarvitsemat laturit. Niistä joka ainoa syöttää eri jännitettä, jos ei muusta syystä, niin siksi, että maailmassa kävisi muuntajakauppa sen sijaan että tehtäisiin jotakin mikä esimerkiksi auttaisi ihmisiä hädässä. Maailman muuntajateollisuuteen pääosin suotta kuluvalla panostuksella esim. kadonnut Arctic Sea -laiva olisi jo löydetty. Afrikan nälkää näkeville lapsillekin jäisi syötäväksi se polyvinyylikloridi, joka nyt kuluu täysin turhiin vempeleisiin.
Kommentit