torstai 23. heinäkuuta 2009

Meri-Porin reissu

Koko joukkoon Suomen kyliä ja kaupunkeja on sijoitettu tarinoita, ja jotkut paikkakunnat tai niiden piirteet ovat tulleet tutuiksi juuri kirjojen kautta. Ii-joki lienee monille tuttu Kalle Päätalon kirjoista, tuntisikohan kukaan Urjalaa ilman Väinö Linnan teoksia ja lienisiköhän Väderskär kenellekään tuttu ilman Myrskyluodon Maijaa?

Meri-Porin kyliin ei tietääkseni sijoitu tunnettuja (kauno-)kirjallisia tekstejä. Paikka ei ole ainakaan enää ole erityisen kaunis tehtaineen ja satamineen, vaikka siellä toki sijaitsee esimerkiksi Yyterin hiekkarannat, joille muuten ei sanottavammin teollisuuslaitoksia näy. Yyterihän ei ole Suomen pisin hiekkaranta, ei lämminvetisin eikä kovinkaan monelle se lähin. Mielestäni kuitenkin esimerkiksi Kalajoen hiekkasärkkiä ei kannata verrata Yyteriin, toiseksi jäävät ne. Yyterin hiekka on niin hienoa, että jos haluaisi saman lukumäärän hiekanjyviä Kalajoelle, jäljempänä mainittu ranta pitäisi kasvattaa koko länsirannikon mittaiseksi. Eikä yyterin hiekan seassa ole sattumia. Lähimmät mainittavat kivenjärkäleet löytyvät Keisarinpankin eli Yyterin korkeimman hiekkadyynin maan puolelta. Yyteristä kannattaisi ehkä ottaa kuvia turistiajan ulkopuolella. Turistiryysiskuvia löytyy esim. osoitteesta http://www.yyteri.fi.

Mutta asiaan. Velimiehen ja hänen kuopuksensa ja esikoisensa kanssa reissasin Meri-Poriin, teini-ikäni maisemiin. Ehkä ensinnä esitän Flight Simulator -pelillä ja parilla lisäosalla tehdyn yleiskatsauksen alueeseen. Tähdennetään nyt vielä, ettei tuo pelin kuva esitä alueen pikku yksityiskohtia.






Popsimme eväitä ja unohdimme velimiehen avaimet männyn juureen Kaanaan vesitornin äärellä odotellessamme sen aukeamista. Tornissa en ole käynyt sitten vuoden 1975 tai -76. Kannatti käydä. Näkymät olivat... no, eivät luonnonkauniit, mutta komeat kuitenkin. Palvelu tornin kahvilassa oli peräti oiva. Nuori nainen keitteli makoisat kahvit ja jutteli ystävällisesti, eikä pelkästään porilaisessa mittakaavassa ystävällisesti, vaan ihan oikeasti. Ja koska väkeä oli vähän, hän ehti myös jutella näkymistä.



Kuvan etualan metsikkö peittää Yyterin sannat (ja mahdolliset Sannat) tyyten. Takimmainen saari on Säppi, joka kuuluu Luvian kuntaan. Saarella on majakka, ylämaan lehmiä ja muflonlampaita. Saareen saattaa satunnaisesti olla yleisiäkin kyytejä, mutta varmimmin sinne pääsee omassa käytössä olevalla paatilla. Rannat ovat matalat ja satama suojaton pohjoisen puolelta käyvillä tuulilla, joten millä tahansa venholla sinne ei pääse, eikä sinne aina oikein edes voi mennä. Lisäksi on syytä huomioida, että vaikka matkaa on vain 7-8 mpk eli viitisentoista kilometriä, matkalla voi joutua suureenkin aallokkoon. Vaan ehkäpä pääsen käymään taas joskus, jos paattini ikinä enää tulee kuntoon, ja sillä syväyksensä vuoksi ylipäätään pääsee.


Mäntyluodossa ehdin asua keväästä 1988 syksyyn 1989. Kuvassa etualalla Levon metsikköä. Sitten Uniluodon pientaloja ja Mäntyluodon kerrostaloja. Jos kuvan klikkaa suuremmaksi, voi tarkkanäköinen tihrustaa oikeassa laidassa olevan kerrostalon seutuvilta paria pientä nuolta. Vasen osoittaa olohuoneemme ja oikea minun huoneeni ikkunan seutuville. Uniluodon metsiköiden takana näkyy Kallon luotsiaseman kattoa ja taustalla vielä Kaijakarin kivikkoinen saari ja majakka. Kaijakarilla en ole koskaan käynyt. Saari on asumaton, eikä siellä ole varsinaisia rantautumispaikkoja. Pikkupaatilla voisi tietenkin kauniin sään vallitessa sinnekin yrittää.


Teleobjektiivi tekee temput. Taustalla oleva Tahkoluodon voimalaitos ei sentään ole ihan noin suuri ja hallitseva maisemassa. Merenlahden rannalla erottuu Reposaaren Kaupparantaa, pienvenesatamaa ja taustalla, voimalan alla, pieni pala Tukkiviikiä. Etualalla on sataman säiliöitä. Äimistellä passaa hiilivoimalan vieressä olevaa tuulivoimalaitosta. Savupiippu on muistaakseni 140 metriä korkea, ja näkyy muuten pahuksen kauas merelle. Kuvan oikeassa laidassa oleva valkoinen torni on rakennettu sen jälkeen kun olen muuttanut pois Porista, enkä tiedä mikä se on. Kuvassa näkyvä lahti tai pienoinen selkä, Eteläselkä, on nuorena tullut koluttua erinäisillä erilaisilla paateilla aika monesti.



Kuvassa on Vohlis, virallisesti nimeltään Pikku Vohlakari, Ruoripoikien saaritukikohta Tukkiviikillä. Vesitse matkaa Reposaareen tulee kilometri, pari; maanteitse tästä Kappelin puoleiselta rannalta hiukan enemmän, koska tie kiertää Tukkiviikin. Saaressa olen ollut leiriläisenä ja leirin johtajana kymmenet kerrat, ellen peräti sadat. Rakennukset kätkeytyvät puuston sekaan mukavasti. Tarkkasilmäinen erottaa rannalla optimistijollien pinon; toivottavasti ovat ahkerassa käytössä. Läheiselle Kappelin sillalle näkyi My-vene saaren toisella puolella. Aikanaan Ruoripojilla oli niitä kaksikin, ja niillä tehtiin pitkiäkin reissuja. Saari itsessään vuokrattiin lippukunnalle alun perin 50 vuodeksi, ja kaiketi sopimusaika on päättymässä, ellei sitä sitten ole jatkettu. Lahti alkoi 1990-luvulla madaltua, enkä tiedä, pääseekö Vohlikseen enää isoilla veneillä. Merimaijalla sinne vielä pääsi.


Kappelissa kasvoi tällainen mukava kukka, mikä lienee. Valaistus oli mukava, joten pakkohan se oli kuvata. Tukkiviikin vastakkaisella rannalla toimi vuosina 1837 - 1974 Reposaaren Saha. Itse sahalaitos paloi pyromaanin toimesta ja iloksi vuonna 1995. Piippu jäi, mutta sekin lienee huonossa kunnossa.

Sahalta on veteen päässyt tai jäänyt vuosien saatossa jos jonkin moista puutavaraa. Tukkiviikin pohjassa maannee joukottain tukkeja. Nuoruudessani muistan nähneeni niiden päiden pilkistävän pintaan, eri vuosina eri kohdista. Rannat ovat saaneet rima- ja lautapäällystyksen. Kuvittelisi, että laudat lahoavat ja maatuvat nopeasti, mutta minun muistini ajan ne ovat olleet samanlaisia. Ensimmäiset muistikuvani tästä rannasta ovat muuten vuodelta 1978, ensimmäiseltä sudenpenturetkeltäni Vohlikseen. (Kirjoitan tätä muuten verrattain liikkuttunein mielin.)

Itse Reposaaren kylästä en ottanut kuvia. Niitä löytynee Googlen kuvahaulla piisalti, enkä nyt keksi mitään ihmeempää sanottavaa. Ehkä joskus teen toisen reissun, ehkä en, mutta jos, niin ehkä sitten Räpsöönkuvia myös, ja riittävän iso muistikortti kameraan mukaan...

Reposaarelaisten, paikallisittain siis räpsööläisten, Lontoo sijaitsee saaren lounaiskärjessä, aallonmurtajan tyvessä. Itse Villa London kyyristelee rantakaseikoissa. Paikalla on ollut joskus ankean oloinen uimaranta. Takarannalta kuitenkin avomeri. Rantaan ja aallonmurtajaan iskeytyvien aaltojen seuraaminen on niitä näkyjä, jotka saavat ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi. Jos siis arvoisan mahdollisen lukijan tekee mieli mennä Yyteriin, mutta sää ei suosi, suosittelen aaltojen pällistelyä Räpsöön takarannalla. Kun vaatteet ovat kastuneet, voi poiketa Siikasopalla siinä vanhemmassa paikallisessa ravintolassa.


Kuvassa Takarantaa sekä protokappaleeni ja 2/3 hänen lapsistaan. Taustalla näkyy Kaijakari, joka tästä horisontista näyttää olevan paljon kauempana, kuin Kaanaan vesitornista katsoen. Kivikko on Yyterin rantoja lukuunottamatta vallitsevaa... Kun Luoja loi maailman, hän viskoi ylimääräiset graniittilohkareet pitkin Satakunnan rannikkoa.


Kangastuksia näkee siellä, missä ranta tai horisontti on riittävän etäällä. Kuvassa Luvian saaret ja niemet ovat nousseet lentoon. Ilmiö johtuu valon taittumisesta eri lämpöisissä ilmakerroksissa. Parhaimmillaan kangastukset ovat alkukesästä, jolloin aurinko jo lämmittää ilmamassaa, mutta vielä kylmä merivesi pitää sen alimman osan viileänä. En kerro, millaisia kangastuksia olen nähnyt Raumanmerellä, koska ette kuitenkaan usko. Olkiluodon ydinvoimalan nyt kuitenkin voi nähdä ylösalaisin toisinaan. Kuvan poijuun on matkaa äkkiäarvelemalta (koska ei ole karttaa tässä..) kilometrin verran ja moottoriveneeseen hiukan enemmän. Ilman väreily erottuu mainiosti.

Horisontti ylipäätään on maisemaa hallitseva seikka Meri-Porin merinäkymissä. Saaria ei ole monta, ja toisin kuin Etelä-Suomessa, veneettä pääsee avomeren tuntumaan. Räpsööstä aukeaa Suomen toiseksi suurin merenselkä. Jos sen nyt voi katsoa kuuluvan Suomelle. Uimamatkaa Pohjanlahden poikki kertyy noin 200 kilometriä. Vastarannalla on Söderhamn. Suurempi vesialue on nähtävissä Utön saarella, josta aukeaa Itämeren pääallas. Tiskialtaitahan nämä ovat valtameriin verrattuna, mutta olen erinäiset kerrat keskustellut vesistöistä ja niiden oloista korpisuomalaisten kanssa. Mielestäni keskustelun kulminoitui muutaman sisämaasta kotoisin olevan partiotytön kanssa käymääni keskusteluun. He eivät halunneet ulos suojaisalta satamalahdelta, koska ulkomerellä aallot olivat talon korkuisia. Silloin vallinneessa säässä ne olivat enintään ulkohuusin korkuisia, joskin taatusti tehokkaammin huuhtelevia.




Kuvan kaksi tuulivoimalaa sijaitsevat toisella Mäntyluodon ja Reposaaren vesiä aallokolta suojaavista aallonmurtajista. Toinen lähtee siis Lontoosta, toinen Kallon saarelta mäntyluodon puolelta. Mittaa kummallakin aallonmurtajalla on karkeasti sanoen puoli kilometriä, ja ne muodostuvat suurista kivenjärkäleistä, joiden väleissä on syviäkin kuiluja. Ne eivät siis ole mitenkään turvallisia leikkipaikkoja, mutta aika monella myrskyllä olen noilla kivikoilla käynyt kiipeilemässä ja kastelemassa itseni. Matkaa Lontoosta Kalloon syntyy linnunteitse... hmm... no, puolisentoista kilometriä. Aallonmurtajien kärkien väli on muutaman sadan metrin luokkaa. Maantie kiertää Eteläselän ja Tukkiviikin, joten matkaa kertyy viitisentoista kilometriä.

Ensimmäinen tuulivoimaloista tuli 1990-luvun taitteen tienoilla, se on kuvassa takimmainen. Tullessaan se oli valtavan suuri ja nimeltään sympaattisesti Tuulia. Sen jälkeen alueelle on kasvanut entistä suurempia myllyjä yhteensä 11 kappaletta, teholtaan 1-3 MW. Yksi tällainen voimala riittäisi sopivissa oloissa tuottamaan suunnilleen yhden ripeän sähköveturin energian tarpeen. Paljon näitä pitäisi siis olla, jos kaiken energian haluaisi tuottaa näillä. Pidin aikanaan Tuuliaa kauniina, mutta nyt esteettinen arvelmani on perin ristiriitainen. Yksittäinen tuulivoimala on kaunis ja siro, mutta kokonainen tuulipuist hallitsee maisemaa melko ankarasti. Olisikohan niiden hyvä olla vaikka vaalean sinisiä?




Aallonmurtajan kivikossa seikkaili pari harmajaa tipua. Ovat löytäneet värisensä tyyssijan.

M/S Balticland on purkanut lastinsa sataman uudemmassa osassa, Kallonlahdella. Vallitsevissa talousnäkymissä olisi kovin suotavaa, ettei se lähtisi matkalleen tyhjänä. Netin syövereistä löytyy tieto, että Balticland ei ole vallan pieni laiva. Pituutta on 156 metriä ja leveyttä 22,5 metriä. Suurin syväys on yli 9 metriä ja kantavuutta noin 17 000 tonnia. Nykyisiin ruotsinlaivoihin verrattuna tämä on silti pieni laiva. Mitoiltaan ja tilavuudeltaan tätä muistuttaisi lähinnä Silja Linen vanha Wasa Queen.


Kallon majakka sijaitsee Kallon saarella, Mäntyluodon edustalla. Saaren metsäisestä eteläosasta käytetään nimeä Mäntykallo. Luodolla on siis majakka, luotsiasema ja väylänhoitotukikohta sekä pursiseura Segelföreningen i Björneborg (BSF), joka muuten erään helsinkiläisen herraskerhon muista väitteistä huolimatta on suomen vanhin pursiseura ja samalla suomen vanhin urheiluseura. Vaikka pursiseurat, jos jotkut yhdistykset, ovat kovin tunnettuja myös muista aktiiviteeteista kuin urheilusta... Itse majakka on jokaisen porinkävijän pakollinen kuvauskohde. Rakennuksen puisessa siivessä on BSF:n sauna. Minulla on jopa hatara muistikuva, että olisin saunonut siellä joskus. Ville A. sen taisi lämmittää.

Kallon kallion kiviaines on jännää, kiteistä ja ruskeaa. En muista nähneeni moista muualla. Ja oliko peräti niin, että Kallossakin vain tämä yksi kohta on tällaista jännää.



Käsiin tuo kiderakenne tuntuu jotenkin pyöreämmältä ja pehmeämmältä kuin tavallinen graniitti, ja pahuksen liukasta se on myös. Kovalla myrskyllä tuntuu siltä, että saisi olla piikkarit jalassa, jos siinä nyt muutoinkaan on pysyäkseen pystyssä.


Ei ole tälläkään kasvilla kummoiset olot. Jossakin kallionkolossa onnistuu sen verran multaa olemaan, että kasvi pärjäilee. Syksyllä merivesi varmasti huuhtelee tämänkin sijan, ja tuuli repii hennommat osat irti. Mutta kovin on kaunis keltaisuudessaan.


Jotenkin Kallon kallio onnistuu olemaan jopa eroottinen. Tai sitten mielikuvitukseni on vain kaksimielinen eli yksioikoinen. Tällaisia halkeamia siinä kuitenkin kulkee, ja niitä on mukava kuvailla. Sopivasti jollakin kuvankäsittelyohjelmalla touhuten tästä voisi saada aidon vuoristomaisemakuvan.


...ja kaislat nyt ainakin ovat kalliojyrkänteen korkuisia.

Kotimatkalla, etäällä oikeasta rannasta, näin tällaisen shown:


Ei kommentteja: