tiistai 14. heinäkuuta 2009

Malli

Yritän nyt kirjoittaa uudelleen novellin, jonka kirjoitin vuonna 2001 tai 2002. Lähetin sen Jaanalle, mutten ottanut itselleni siitä minkäänlaista kopioita.

Tyttö, nainen tai jotakin siltä väliltä kulki kaupungin katuja jalan. Oli vielä se maailman aika, jolloin tämän kaupungin ja etenkin tämän kaupunginosan kadut olivat verrattain hiljaiset aamupäivisin. Autoliikenne näillä kaduilla oli harvaa, mitä nyt jokin satunnainen kuorma-auto jyrisi kohti työmaata tai pois sellaiselta. Nuoret pojat ajelivat tavarapolkupyörillään lähetin töissään kuljettaen mitä minnekin. Jokunen mummo ja vaari tietenkin kuljeksi pitkin jalkakäytäviä, ja nuori äiti pieni vauva sylissään kulki verkkaisin askelin. Hänellä ei ehkä ollut varaa lastenvaunuihin tai sitten matka ei ollut pitkä. Harvoin noin pienten kanssa mihinkään kuljettiinkaan.

Tyttö kuuli korkokenkäisten askeltensa kaiun kerrostalojen rapatuista seinistä. Taivas oli sininen katukuilun yllä ja aurinko valkaisi julkisivut hänen vasemmalla puolellaan. Jossakin raitiovaunun pyörät kirskuivat kaarteessa. Oli vielä se aika, kun joskus kuuli jotakin kulman takaa. Poikkikadut viettivät kohti rantaa, ja mereltä käyvä leppeä tuuli ehkäisi tukalan helteen muodostumisen. Iltapäivällä jo muutaman kilometrin päässä sisämaassa olisi painostavaa. Täällä kuitenkin merituuli voisi voimistua ja ilmanala olisi miellyttävä.

Nuori työmies istuskeli tupakoimassa muuraustyön äärellä ja näki tytön kadulla. Hän oli voimansa tunnossa raahattuaan juuri aika moisen tiilikuorman ja erinäisiä sementtisäkkejä. Hiki helmeili otsalla. Seuranaan hänellä oli tunnetusti viinaanmenevä kirvesmies, iältään jo hiukan vanhempi. Tupakoiden hehku, kesä ja aamuvarhaisesta alkaen painetun työn suoma hyvä mieli, miltei uho, sulatti miesten mielet yhteen. Verkkainen naljailu heidän välillään saattoi koskea viinaa, naisia tai urheilua. Pieni, jatkuva kilpailu oli näiden miesten tapa keskustelua, ja tällainen keskustelu taas oli tapa ylläpitää sosiaalista järjestystä. Kokenut kirvesmies ja nuori mies tavoitteenaan muurarin arvostettu ammatti pystyivät keskustelemaan elämästä vain täten. Puhe oli vapaa vasta kun kumpikin tiesi paikkansa, ja sitä paikkaa piti uusintaa joka päivä, sillä eräänä päivänä nuori mies voisi hyvinkin olla muurarien nokkamiehenä ja kirvesmies eläkettään odottava vaari, joka päivittäin ja joka hetki sai tuta kolotusta ja väsymystäkin.

Sementtimylly kirskui jossakin työmaalla, muttei kyennyt metelillään peittämään korkojen kopinaa kadulla. Naisasioissakin vallitsee hiljainen kilpailu, vaikka suoraa puhumista kokemuksista ja varsinkin niistä kerskuminen on paheksuttua. Jokin moraali se on karkeimmillakin työmiehillä. Sen sijaan naisista, etenkin vieraista tai parempiin piireihin kuuluvista voi laukoa mielipiteitä. He katselivat tytön lähestymistä. Tumma tukka oli nutturalla, eikä kevyt sinikukallinen mekko erityisemmin peittänyt tytön haluttavuutta, vaikka tuolloin oli vielä pitkällä aika ja ajatukset siitä, että napaa tai nännejä voisi vilautella julkisilla paikoilla, lantion ja polvien välisestä alueesta puhumattakaan.

Jotakin nurjaa tytön ilmeessä ja olemuksessa näytti olevan. Hän tuijotti suoraan eteensä kulkiessaan. Askelten rytmi kipakoitui entisestään työmaan kohdalla. Korkojen kopina ei ollut enää sellainen ajatuksia herättävä ja itsetietoinen, kuin suutari ehkä oli ajatellut kenkiä tehdessään. Se oli miltei hätäinen. Hänen rauhaton epävarmuutensa saivat kulkua yläviistosta seuraavat arvioivalle mielelle. Äskeinen miehisyyden mittely jäi kesken ja hetkeksi laskeutui täydellinen tasa-arvo, joka käytännössä muodostui kiinteästä tuijotuksesta..

"...lampi ummessa vielä", kuuli tyttö yläpuolellaan puhuttavan. Jotenkin hän aavisti puheen liittyvän itseensä. Sävy oli pidätellyn karski. Jos mies olisi jotenkin iloisesti huikannut sen, hän ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota koko sanomiseen. Se olisi varmaan tarkoittanut jotakin työhön liittyvää. Mutta kyllä hän tunsi miehet ja oli ennenkin saanut osakseen arviointia. Se ei tuntunut mukavalta, vaikka hän suhtautuikin siihen moukkamaisuutena. Hän ei juuri ajatellut noita miesten ja naisten välisiä asioita, eikä pitänyt niistä puhumista tärkeänä tai niiden viljelemistä erityisen tarpeellisena.

Hän oli ennenkin ollut tekemisissä työmiesten kanssa, vaikka harvoin hän sitä kansanosaa varsinaisesti kohtasi. Kansakoulussa nyt oli joitakin alempien kansankerrosten lapsia, mutta he eivät menestyneet koulussa, tappelivat ja riitelivät välitunnit ja viettivät vapaa-aikansa muualla. Täsmälleen ottaen tyttö ei silloin osannut edes ajatella, että kaikki näiden työläislasten vapaa-aika oli enemmän tai vähemmän varastettua. Heille olisi ollut kotona kädet täynnä työtä. Sitä hän ei osannut ajatella vieläkään. Työläiset olivat sivistymättömiä, koska heillä ei välttämättömiltä tarpeiltaan ollut aikaa harrastaa mitään henkevää, mutta sitä tyttö ei osannut ajatella. Hänellä ei ollut aikaa sellaiseen, sillä hän oli suorittanut oppikoulun ja ylioppilastutkinnon loistavin arvosanoin. Hän oli älykäs, ei pelkästään tunnollinen. Eikä koulussa menestytty pelkästä opettajien miellyttämisen tarpeesta kuten hän. Hän tiesi, miten asiat ovat ja mitä halusi. Ylioppilaaksi tultuaan hän oli aloittanut lääketieteen opinnot yliopistossa. Opintomenestys oli yhä ollut vähintäänkin hyvä. Pääosa opiskelutovereista oli miehiä, mutta hän ei viettänyt heidän kanssaan vapaa-aikaa, sillä nämä joivat paljon ja harrastivat suhteitakin. Joksus juhlissa oli ollut mukana jopa assistentteja, jotka olivat tuoneet muassaan fortista. Niin hän oli ymmärtänyt kuulemansa.

Paitsi juuri nyt.

Hän oli menossa malliksi kuvataiteilijalle, eikä hän totisesti ymmärtänyt, mikä oli saanut hänet suostumaan. Hänen veljensä puoliso oli esitellyt hänet taiteilijalle näyttelyn avajaisissa. Itse näyttely oli ollut hämmentävä ja hän oli turvautunut kälyynsä. Kuvat olivat naturalistisia. Niissä esiintyi merkillisiä ihmisiä. Kalpeita, lähes alastomia, runneltuja. Hän ajatteli niiden esittävän sodassa haavoittuneita, mutta jotakin kummallisen suorasukaista näissä hahmoissa oli. Sotainvalideja näki kaikkialla, myös hänen tuntemiensa perheiden ja sukujen miehiä oli haavoittunut ja kuollut upseerin palveluksessa. Mutta he olivat kunnioitettavia miehiä, nämä kuvien hahmot olivat jotenkin säädyttömiä. Hänen mieleensä tuli Hieronymus Bosch, jonka tauluja hänen oli vaikea katsoa.

Taitelija itse oli ollut rasputininkatseinen mies, joka puhui rauhallisesti ja huolellisin lausein. Hän ei kaihtanut katsoa kohti nuorta naista, eikä ketään muutakaan. Hän oli pienikokoinen, mutta puhui äänellä joka nousi jostakin syvältä ja joka viipyi kauan mielessä ja huoneessa puheen jo päätyttyä. Mies ei ollut käyttäytynyt kuin herrasmiehet. Hän oli sinutellut tyttöä heti, tervehtinyt sanomalla vain "hei" ja pitänyt kättään taskussaan. Ja kuitenkin hänen puheensa kosketti ja viipyi. Hän kuunteli ja esitti sitten näkemyksensä maltillisesti, ikään kuin tarjoten ajatusta. Tyttö, hänen kälynsä ja taitelija olivat puhuneet kauan. Sivullinen olisi saattanut huomata, että kälyn tarkoitus saattoi hyvinkin olla hiukan murtaa tytön tiukkaa sovinnaisuuden kuorta. Mutta sellaisen huomatakseen tyttö oli vielä liian nuori, tai ainakin liian hämmentynyt näkemästään. Hän oli tyytynyt vain ihmettelemään miehen olemuksen, teosten ja lämpimän ymmärryksen välistä ristiriitaa. Itse asiassa keskustelun loppuun asti hän oli tuntenut pientä vastenmielisyyttä. Tilaisuuden loppuun asti hän piti kiinni ryhdistään ja mielipiteestään ja vasta illalla huoneessaan hän oli huomannut, ettei pystynyt pitämään kiinni miestä koskevasta mielipiteestään.

Kälyynsä hän luotti kuin peruskallioon. Toki hän oli kuullut maanjäristyksistä ja lukenut niiden aiheuttamista tuhoista, mutta hän ei uskonut kilometrien vahvuisen graniitin taipuvan, eikä kälynsä saattavan häntä mihinkään, mitä hän ei halunnut. Sattui kuitenkin niin, että he istuivat eräässä keskustan kahvilassa. Oli alkukesän ensimmäinen lämmin päivä, ja kahvilan ovet ja ikkunat olivat auki. Tämä oli keskustan sitä osaa, joka oli vilkas aamusta aina iltaan asti. Heidän istuuduttuaan ja aloitettuaan leivoksensa taiteilija tuli sisään ja kysyi välittömään tapaansa, sopisiko heidän seuraansa. Käly vanhempana naisena teki jotakin ennenkuulumatonta ja nousi, veti taiteilijalle tuolin pöydän alta ja auttoi hänet istumaan.

Keskustelut käsittelivät maailman tapahtumia, kuvataiteita ja arkkitehtuuria. Mies sinutteli kumpaakin naista, mikä oli hämmentävää näin julkisella paikalla, ja jopa puhutteli kälyä etunimeltä. Tytön oli kuitenkin pakko myöntää itselleen, että koki miehestä kumpuavan jotakin erityistä lämpöä. Hänen oli pohdittava, olisiko tämä ollut rakastumista. Jotenkin hän ei kuitenkaan tuntenut sellaista vetoa mieheen. Pikemminkin hän tunsi luottamusta ja hyväksyntää kuin kaipuuta tai varsinkaan mitään vaikeasti hallittavaa.

He olivat kohdanneet kerran myös kirjastossa. Käly ei ollut ollut mukana ja tyttö oli tuntenut olonsa aluksi perin epämukavaksi. Mies oli jälleen tervehtinyt suorasukaisesti ja jälleen tytön oli ollut pakko tajuta, että kyse ei ollut tietoisesta tahdittomuudesta vaan jonkinlaisesta viattomasta tapojen puutteesta. Tapojen noudattamatta jättäminen ei näyttänytkään olevan tahdittomuutta vaan jotakin sellaista, mitä tytön oli vaikea ymmärtää. Jotenkin taiteilija vain näytti kyseenalaistavan sen, että muodolliset tavat olisivat huomioonottamiselle välttämättömiä tai ainakin kohteliaisuuden ulkoinen tunnus. Kysymys kuuluikin, voisiko tuollaiseen välittömään kanssakäymiseen ryhtyä. Joutuisiko siinä luopumaan jostakin omassa tahdikkuudessaan? Vai menettäisikö lopulta kasvonsa?

Heidän keskustelunsa kuitenkin kohosi lentoon kuin maailmanluokan uutuus, suihkumatkustajakone. Ja koska kirjastossa ei sopinut häiritä muiden rauhaa, he siirtyivät kadun toiselle puolelle kahvilaan. Sekin oli teko, jota tyttö ei olisi vielä aamulla uskonut tekevänsä: menevänsä kahvilaan lähes vieraan henkilön kanssa, vieläpä miehen.

Kuppiensa ääressä istuessaan he pohtivat rakennustaidetta: sitä, seuraisiko funktionalismia jälleen koristeellisemman rakentamisen aika. Ja jos niin kävisi, niin millainen? Palattaisiinko jugendiin tai peräti rokokoohon? He nauroivat ajatuksella goottilaisista pyöröikkunoista kodeissa, vaikka olisihan eräässä huoneessa toki tarve ikkunalle, josta ei näe läpi. Ja mikä tuollaisen huoneen lasimaalauksen aiheena voisi olla? He kävivät läpi monenmoisia aiheita abstrakteista kuvioista Susannaan kylvyssä ja siitä alastomuuden moraalikysymyksiin. Miksi taiteessa oli mahdollista esittää alastomia miehiä ja naisia, ja miten katsojan tulisi suhtautua näkemäänsä antaakseen arvoa teokselle ja taiteilijan tarkoituksille. Mies vaikutti hyvin modernilta. Hänen mukaansa aikuista voi katsoa alastomana samoin kuin pientä lasta, joka telmii rantavedessä ilman vaatettakaan. Ihmisellä on mahdollisuus hallita itseään ja katsoa toisia kuin itseään. Tyttö intoutui lennokkaisiin tulkintoihin siitä, kuinka ihmiset ovat toistensa peilejä, kuinka toiset näki itsensä kaltaisina, tai kuinka suorastaan itsensä näki toisissa. Kun he jo tekivät lähtöä tahoilleen, mies sanoi: "Sinä olet kaunis."

Hän kulki kohti yliopistoa. Olisi vielä yksi kirja, jota hänen koki tarpeekseen lukea, vaikka oikeastaan hän halusi kotiinsa. Keskustelu ja se, että hän oli sulavasti luopunut eräistä itsensä hallinnan perusteista ilman vähäistäkään katumusta, saivat hänet rauhattomaksi. Eikä hän sitten pystynytkään keskittymään luentoon, mikä oli kovin harmillista. Taiteet ja arkkitehtuuri olivat toki hyviä ja arvostettavia asioita, molemmat omin tavoin jopa välttämättömiä, mutta lääketiede oli oleva hänen pääalansa ja ammattinsa. Kuulut arkkitehdit tosin saavuttivat varsin kelvollisen ja turvallisen aseman, mutta lääkärin toimeentulo oli varma kaikissa tilanteissa. Niin kauan kuin on ihmisiä, tarvitaan lääkäreitä. Taiteilu taukoaa ja rakentaminen lakkaa, mutta taudit ja vammat ovat, pysyvät ja jopa lisääntyvät. Näin ajatuksin hän yritti saada huomiotaan siirtymään kirjan sivuihin, anatomian yksityiskohtiin ja niiden nimiin eri kielillä. Siunattu latina! Lääkärit pystyvät kommunikoimaan, vaikka sujuvaa yhteistä puhekieltä ei olisikaan. Sivistys pitää maailmaa pystyssä ja liikkeellä!

Yliopistolta tullessaan hän kohtasi sen, mitä kammosi. Joukko karkeita työmiehiä, kenties hieman humalassa, tuli vastaan. Hän väistyi kadun toiselle puolelle, ehti tien yli, vaikka liikenne tässä keskustan osassa oli vilkasta. Miehet nauroivat karkeasti, ja hän yritti ajatella, että he nauroivat jollekin omalle, mauttomalle pilalleen. Kuitenkin hän tunsi naurun kohdistuvan itseensä. Ehkä nämä miehet olivat poikkeuksellisen röyhkeitä, eivätkä välittäneet hiukkaakaan muista eivätkä hyvistä tavoista. Hän kyllä ymmärsi työnteon välttämättömyyden ja sen, että kaikkien lahjat eivät riittäneet sivistykseen. Mutta miksi niiden piti olla tuollaisia hävyttömiä? Ei kai vähempi opillinen sivistys antanut lupaa esiintyä kaduilla moukkamaisesti?

Kumman usein hän tapasikin tuon miehen. Hän oli veljensä perheen muassa pursiseuralla, kun taiteilija sattui tulemaan eräästä veneestä. Tyttö yllättyi. Hän ei osannut odottaa sellaista näkyä. Taiteilija vaikutti varsin salskealta astuessaan kapeankapeasta kilpapurresta laiturille valtava purjesäkki olallaan. Taakastaan huolimatta hän tervehti iloisesti ja palasi pian purjevajasta juttelemaan ihmisten kanssa. Vaikutelma ja heräävät ajatukset olivat tytölle uusia. Mies tosiaan oli kaunis. Hän katseli myös venettä, josta mies tuli. Se ei ollut uusi, mutta kaunis se oli. Pitkä, kapea ja voimakas. Sitä ei helpolla ohitettaisi. Veneessä oli samaa lämpöä kuin miehessä. Se oli ilmeisen hyvin hoidettu, vaikka muut sen kaltaiset oli aikoja sitten myyty vähävaraisemmille.

Koska he olivat eri seuruetta, he eivät illan aikana keskustelleet keskenään pitemmälti. Kuulumiset ja terveiset he tietenkin vaihtoivat, ja taiteilija kysyi, haluaisiko tyttö tulla hänen mallikseen. Tai on kai parempi sanoa, että hän vihjaisi sellaisesta mahdollisuudesta jättäen tilaisuuden kieltäytymiseen. Hiukan itselleenkin yllätykseksi tyttö sanoi harkitsevansa asiaa, ja myös tarkoitti sitä. Siinä hän ei tosin tullut ajatelleeksi, miten toimittaisi tiedon päätöksestään, soittaminen tuntui olevan liian suorasukaista. Mutta kuitenkin hän otti asian harkitakseen, ja hän myös harkitsi.

Kului joitakin päiviä, tuli elokuun alku. Eräänä iltapäivänä hän oli yksin kotona, mikä oli harvinaista. Koko muu perhe oli lähtenyt retkelle. Tyttö oli saanut luvan jäädä kotiin lukemaan, koska aikoi suorittaa anatomian tentin heti kun lukukausi alkoi. Päivän hän päätti kuitenkin käyttää muuhun. Hän aikoi katsoa, olisiko hänestä malliksi. Ja niin, kun väki oli mennyt ja aikaa oli kulunut niin, ettei hän uskonut heidän enää palaavan hakemaan mitään, hän riisui kaikki vaatteensa. Hän ei koskaan ennen ollut katsellut itseään peilistä alasti. Selittämätön vieraus tuli hänen mieleensä. Se oli ehkä jopa jotenkin ilkeä, tai ainakin vaikeasti hyväksyttävissä. Hän katsoi itseään silmiin, nenään, suuhun ja leukaan. Ja hän katsoi rintojaan, napaansa, polviaan, nilkkojaan ja varpaitaan. Kaikki se muistutti talujen ja taideteosten nuoria naisia. Peilissä näkyi hoikkuus, kimmoisuus ja ryhdikkyys. Peilissä hänen takanaan näkyi mahonkinen ovi, osa olohuonetta ja kirjahyllyä.

Kansakoulun neljännen luokan keväällä saatu hymytyttöpatsas hymyili hyllyllä yhä ja hän hymyili takaisin. Hyvä. Avattua tukkaakaan patsas ei paheksunut. Sen sijaan siitä patsas ei pitänyt, että hän kohdisti katseensa nivusiinsa. Eikä hän pitänyt siitä itsekään. Kaikki se oli jotakin, mikä piti saunassa pestä nopeasti, ja mihin piti kuukautisten aikana kiinnittää mahdollisimman vähän huomiota, vaikka kuinka sattui ja olo oli muutoinkin hankala. Niitä asioita ei yksinkertaisesti saanut olla, vaikka ne olivat välttämättömiä.

Mietteet peilailun jälkeen olivat ristiriitaiset. Hän olisi halunnut jatkaa ja silti mielessä kierteli häpeä. Se osa hänestä, jonka asialliset nimet hän tiesi, kiehtoi häntä, ja siitä tuli mieleen jotakin epäselvää. Vulva, labia, clitoris ja vagina, kaikki olivat anatomian kirjoista tuttuja nimiä. Hän tunsi myös jo joitakin niihin liittyviä sairauksia ainakin nimeltä. Ne oli ollut pakko opiskella, sillä työssä niitä tarvittaisiin. Ja ne kuinka olivat raskauden ja synnytyksen kannalta pakollisia asioita ja lääkärin osattava, kasvot ja niska tuntuivat jännittyneiltä niitä ajatellessa.

Se mitä peilistä näkyi, muistutti sitä kauneutta, jota hän oli kesän aikana oppinut ihmisvartalossa näkemään. Ja jonka aiheuttamaa hämmennystä hän oli oppinut hallitsemaan pitämällä kauneutta arvona, jonka takaa ei paljastu muuta kuin kauneus itse. Mallina toimiminen houkutteli, mutta estot hillitsivät myöntymästä saman tien. Hänen oli vain kummasteltava, miksi jo selvänä nähty asia yhä vaikutti hankalalta.

Joitakin päiviä kului jälleen, eikä taiteilijan pyyntö totisesti ollut kaikonnut mielestä. Se poltteli tytön mielessä. Hänen mielessään vaihteli suostumisen halu ja häveliäisyys, jota hän kutsui järjeksi. Toisaalta se sama järki sanoi, ettei edes alastomassa vartalossa taideteoksessa ollut mitään pahaa, eikä taiteilija ollut sanallakaan vihjaissut alastomallina olemisesta. Eräänä iltana hän otti peilin pöydältään ja päätti katsoa nivusiaan, mons veneristään, labioitaan, clitoristaan ja vaginaansa. Kämmenet hikosivat, vaikka hän sinnikkäästi ajatteli, että jos näistä asioista lukee tenttikirjasta ja ne ovat osa kaunista vartaloa, hänen on myös pystyttävä katsomaan itseään. Oli pakko.

Kello oli jo paljon. Muualla huoneistossa oli pimeää. Isä ja äiti kuuluivat nukkuvan omassa huoneessaan. Isä kuorsasi hiukan, äiti valittaisi taas aamulla. Mutta mitään hermostunutta liikehdintään ei makuuhuoneen suunnalta kuulunut, joten hän sulki oven, riisui alushousunsa ja meni peilin kanssa sängylleen. Katsominen oli vaikeaa. Näki vaikkei olisi halunnut nähdä. Mutta miten voisi selittää itselleen katsoneensa näkemättä mitään? Muutamien anatomiankirjassa mainittujen yksityiskohtien tunnistaminen tuntui kuitenkin riittävältä. Hän oli katsonut mitä oli päättänyt katsoa, ja jopa nähnyt. Illan ohjelmaksi ennen nukahtamista jäi kamppailu syyllisyyden, taiteen ja järjen kanssa.

Paheksunta on yksi parhaista minää tukevista teoista. Se tosin saattaa sulkea silmät realistiselta minäkuvalta, mutta väärä käsitys itsestä on usein hyvän mielen perusta. Kenties oikea mielikuva ja täsmälliset muistot olisivat liian raskaita kantaa. Moraali ja hyve ovat voimakkaita aseita. Niillä perusteltuja sovinnaisuuksia ei voi kyseenalaistaa kunniallisesti. Kyllä hän tiesi ikäistensä ja nuorempienkin naisten harrastaneen suhteita miehiin. Eräs oli jo ehtinyt kihloihin, ja ainakin hänen tietääkseen kunniallisesti ja oikeassa järjestyksessä. Mutta silti! Hänen oli ollut äärimmäisen helppo todeta puolet, ainakin puolet, ikäisistään nuorista naisista kevytkenkäisiksi. Hän oli jopa ihmetellyt, kuinka kunniallisuus oli niin harvinaista. Nyt mielessä tuntuva häpeä syvensi paheksuntaa. Miksi tehdä asioita, joista jää tällainen mieli? Mutta miksi hän kuitenkin äsken päätti katsoa itseään, vaikka näkemättä, vaikka saattoi hyvin nähdä tenttikirjasta, mitä sieltä löytyy?

Hän tapasi kälynsä kotonaan ja sanoi tälle, että on päättänyt ryhtyä malliksi taiteilijalle. Ehtona kuitenkin oli, että vaatteet pysyvät päällä, ja kasvoista ei tule tunnistettavat. Jälkimmäistäkin ehtoa hän lievensi, koska vanhemmat näyttivät suhtautuvan hänen päätökseensä suopeasti. Keskustelu asian tiimoilta kävi sunnuntaipäivällisen äärellä leppoisasti ja tytön isä oli jopa kannustava. Yhteisen keskustelun ja maukkaan päivällisen jälkeen päätös tuntui hyvältä. Mitään erityistä syytä hän ei sille nähnyt, mutta mitään järkisyytä kieltäytymiselle ei ollut. Ja miksipä nuoren vartalon kauneutta ei kannattaisi ikuistaa? Vaikka vanhuus ei tunnut ajattelemisen arvoiselta, järki, se kallis, kuitenkin siitäkin muistutti. Tässä tapauksessa tuota tietoa kauneuden katoavaisuudesta kannatti käyttää päätöksen perusteena. Se tosin kaikkosi nuoresta mielestä välittömästi käyttönsä lakattua.

Joitakin päiviä myöhemmin käly poikkesi ja toi taiteilijalta kirjeen, jossa oli ateljeen osoite ja ehdotus ajankohdasta. Tarjottu päivämäärä oli vielä samassa kuussa ja se sopi tytölle. Käly lupasi vielä tämän terveisen toimittaa, mutta muistutti sitten, että aikuiset ihmiset tapaavat toimittaa asiansa ilman välimiehiä, ellei sellaiselle ole erityistä tarvetta. Tyttö jäi miettimään, etteikö nyt ollut ollut erityinen tarve. Hänestä ei olisi ollut suotavaa olla suorassa kanssakäymisessä taiteilijan kanssa kirjeitse tai puhelimitse, koska se tarjoaisi mahdollisuuden vääränlaisiin tulkintoihin.

Mutta niin hän nyt oli matkalla ateljeehen, eikä matka enää ollut pitkä. Mukanaan hänellä oli pieni käsilaukku, sekin vain tavan vuoksi. Taiteilijalta oli vielä tullut terveinen, että ensimmäisellä kerralla hän vain selostaisi, mitä tulee tapahtumaan ja sovittaisiin työn aikataulusta. Kertarupeamalla siitä ei selvittäisi, eikä edes kahdella.

Hän löysi osoitteen. Talo oli uudehko, sotien jälkeen rakennettu. Hän meni hissiin, joka oli uudenaikainen ja siisti, ja nousi sillä ylimpään kerrokseen. Ohjeessa mainittiin, että hänen pitäisi kavuta vielä ullakkokerrokseen ja koputtaa reippaasti oveen. Reippaudessaan hän satutti rystysensä ovea paukuttaessaan, mutta kotvan odotettuaan taiteilija tuli avaamaan. Ullakolle oli tosiaan sisustettu ateljeehuone, jossa oli suuret ikkunat kahteen suuntaan. Lattia oli talon päädyn vastaisella seinällä hiukan alempana. Tärpätti tuoksui, ja kesken näytti olevan useampikin työ. Tämä oli ilmi selvä ammattimiehen työtila. Tarpeet ja välineet olivat säntillisessä järjestyksessä hyllyssään. Keskeneräiset työt oli nostettu sivummalle, eikä taiteilija esitellyt niitä mitenkään. Nehän aikanaan paljastettaisiin juhlallisesti.

Työoloissaan mies oli toisenlainen. Ei töykeä, mutta ei myöskään erityisen lämmin. Tällä kertaa hän puhutteli tyttöä muodollisesti neidiksi. Pitemmittä valmisteluitta he päättivät aikataulusta, ja taiteilija kehotti häntä ehostamaan itseään vain maltillisesti, mikä tosin oli hänen tapansakin.
Vasta kun tyttö alkoi tehdä lähtöä, taiteilija kysyi, voisiko tarjota juotavaa, edes vettä. Ja koska tyttö tunsi itsensä janoiseksi, hän pyysi lasillisen. Taiteilija kertoi asuvansa kerrosta alempana, ja hakevansa. Ylös kyllä tuli vesi, mutta se maistui ruosteiselta. Odottaessaan tyttö vielä katseli ympärilleen ja näki jotakin, mitä ei ehkä olisi halunnut nähdä. Nurkassa, jossa keskeneräiset tilaustyöt odottivat, oli seinällä kirjepaperin kokoinen akvarelli. Se esitti erektiossa olevaa penistä, eikä tytön mieleenkään tullut selitellä kuvan olemassaoloa ihmisvartalon kauneudella. Häntä yksiselitteisesti etoi ja hänen mieleensä tuli valkoiseksi maalattu helmipaneelikatto tai -seinä.

Muutamien päivien kuluttua hän tuli ensimmäiselle maalauskerralle pukeutuneena sinikukalliseen kesämekkoon ja tukka jälleen nutturalla. Taiteilija oli jälleen muodollinen, ehkä jopa viileä, mutta tarjosi juotavaa heti kun tyttö tuli. He eivät liiemmin keskustelleet, mutta aloittaessaan työnsä taiteilija vaikutti jopa malttamattomalta. Hän katseli tyttöä kauan eri kulmilta, pyysi välillä vaihtamaan asentoa ja asettelemaan mekkonsa helmaa milloin siten, milloin täten. Pitkän hiljaisuuden päätteeksi hän lausui: "Neiti on kyllä hyvin kaunis, mutta kovin etäisen ja kolkon oloinen. Voisiko hän avata hiuksensa?"

Sen enempää ajattelematta tyttö teki kuten taiteilija pyysi. Tuli jälleen hiljaisuus. Kadulla jurrasi kuorma-auto, josta hänen ajatuksensa johtui rakennustyömiehiin ja heistä edelleen seinällä olevaan peniksenkuvaan. Hän tunsi kostuvansa. Pikkuhousut olivat tahmeat ja mieleen tuli, että ilmestyykö mekkoonkin läikkä. Tuoli tuntui hiostavan, aurinko kuumotti ikkunasta ja taiteileilija kaiketi väsäili luonnostaan. Aika kului, työ kesti ja kesti. Ajatukset seikkailivat sinne ja tänne ja palasivat taas työmiehiin ja penikseen. Kärpänen pörräsi ikkunalla. Niska puutui, ja vasen pohje.
Joskus aikojen päästä taiteilija viimein rykäisi ja sanoi ykskantaan: "Kiitos tällä kerralta, voinko tuoda neidille juotavaa tai jotakin muuta?" Tyttö pyysi vettä, mutta ennen kuin mies lähti sitä hakemaan, hän siirsi luonnokset niin, ettei niitä voinut nähdä. Sillä aikaa kun mies oli hakemassa vettä, tyttö veti pikkuhousut vaostaan. Kostuminen ei ollut hänelle yhtään helpompaa kuin koskaan ennen, ja häntä nolotti. Juotuaan veden hän hyvästeli taiteilijan nopeasti ja lähti.

(Jos kirjoittaminen tuntuu tylsältä, voi olettaa lukemisen tuntuvan myös.)

Tuskiteltuaan jälleen järkensä ja tunteidensa kanssa hän tuli seuraavaan istuntoonsa taiteilijan ateljeehen. Hän oli määrätietoisuudestaan iloiten päättänyt sulkea peniksenkuvan mielestään, mutta turha oli se päätös. Se puolestaan muodostui jo joltiseksikin pettymykseksi, että hän myös kastui jälleen. Ja jälleen hänen mieleensä palasi helmipaneelikatto tai -seinä. Muistikuva oli etäinen ja siihen liittyvä tunnelma vain käväisi mielessä, mutta se ei ollut kovin paha. Tunnelmaa vain ei voinut palauttaa mieleen, eikä siitä saanut oikein otetta. Mutta märkä hän oli. Tuntui kuin olisi istunut lammikossa. Nöyryytyksen välttämiseksi maalausrupeaman oli syytä kestää kauan, vaikka selkä, niska ja jalat puutuivat ja kramppasivat. Hän olisi myös halunnut puristaa reitensä yhteen tai edes nojautua tuolilla hiukan eteen päin, ja vaikka olisi halunnut olla varma kuivumisestaan, hänen oli pakko pyytää taukoa. Selkä vaivasi ankarasti. Taiteilija murisi jotenkin vastentahtoisesti, mutta kohta suostui kuitenkin.

He olivat sopineet puolen tunnin tauosta. Hän meni läheiseen kahvilaan ja otti teen ja jonkin pikkuleivän. Lisäksi hän kävi siellä missä hän ei koskaan sanonut ääneen käyvänsä ja kuivaili nimettömiään paperilla. Näistä suoriuduttuaan aikaa jäi pieneen kävelyyn, ja hän päätti kiertää korttelin, jolla hän ei muistanut olevan työmaita. Niinä vuosina sellaiset korttelit olivat harvassa. Kävely helpotti hiukan vartalon kramppeja, mutta sielun hämmennys vaivasi yhä. Joka askel muistutti niitä, eikä ajatus poistunut hetkeksikään tahmeista pikkuhousuista, paneelista, peniksestä eikä häpeästä. Kaiken lisäksi tentti läheni lähenemistään, ja tunsi muistavansa muutaman ulkosynnyttimien lisäksi lähinnä patellan. Senkin siksi, että hänen polviinsa sattui.

Tauon jälkeen hän alkoi muistaa. Hän istui yhä märkänä ja oikeastaan hänen alapäänsä alkoi olla arka ja ärtynyt kaikesta tuosta. Hän muisti paneloidun seinän. Se oli seinä. Ja sen että hän oli leikkinyt koko päivän enonsa kanssa. Eno oli lystikäs mies, joka katosi. Muutamia kertoja lapsena hän oli yrittänyt kysellä, mihin mies oli mennyt, mutta äiti oli aina käskenyt vaieta. Muutoin äiti oli aina ollut sävyisä ja rauhallinen. Tyttö ei muistanut äitinsä suuttuneen monta kertaa, mutta enosta ei puhuttu. Enon muistosta tuli mieleen makean imelä haju, joka ei ollut paha, muttei kai oikein hyväkään. Eno liittyi näihin asioihin ja paneeli oli siis ollut Havskullan seinässä.

Se kerta palasi hänen mieleensä, kun äiti oli ollut vihainen, ja isäkin hermostunut. Eno oli leikkinyt hänen kanssaan illalla. Oli kai pilvistä, kun oli hämärää vaikka oli kesä. Tai sitten verhot olivat kiinni. Se ei kai ollut enää sotavuosia, mutta pian niiden jälkeen, joten ehkä ei sentään mistään pimennyksestä ollut kyse. Huone kuitenkin oli hämärä ja he olivat leikkineet ilman housuja. Eno oli kosketellut häntä ja pyytänyt koskettelemaan itseään. Hän oli tiennyt sen olevan jotenkin kiellettyä, mutta toisaalta, kiellettyjä asioita he tekivät tämän tästä. Menivät kauemmas kuin lupa oli, viipyivät pitempään, lähtivät liian aikaisin ja puhuivat pahaa toisista ihmisistä.

Se leikki oli heidän salaisuutensa, josta ei saanut kertoa kenellekään. Eno ei ollut uhannut häntä mitenkään, tai ainakaan hän ei muistanut. Tytöstä oli kertakaikkisen selvää, eikä mitenkään kummallista, että nuorta aikuisuuttaan viettävä mies leikki pikkutytön kanssa päivät läpeensä. Se kai oli enojen virka. Eno ei ollut äidin veli, vaan mies, joka leikkii tyttöjen kanssa. Eno vei soutelemaan, eno vei naapuriin katsomaan hevosta, eno nosti kuorman päälle, kun naapurin isännän mailla tehtiin heinätöitä. Eno oli ihmeellinen mies, ainutlaatuinen.

Se leikki oli loppunut, kun kamarin ovi aukesi. Äiti näkyi valaistusta keittiöstä tai eteisestä lankeavassa valossa mustana varjona ja isä toisena hänen takanaan ja huuto oli kauhea. Eno oli lähtenyt, eikä palannut koskaan. Äiti oli lyönyt enoa ja kirkunut tytölle käsittämättömiä sanoja. Viimeinen muistikuva tilanteesta oli, kun isä raahasi äitin toiseen huoneeseen ja tyttö itse jäi yksin eteiseen tai keittiöön.

Muistikuvat loppuivat siihen. Ei hän sitä ollut unohtanut, eikä oikeastaan torjunutkaan. Ei vain osannut yhdistää mihinkään, koska ei ollut tuntenut tarvetta. Hän häpesi yhä itseään, ja vaikka äiti oli monta kertaa sanonut jälkeen päin, ettei se ollut hänen vikansa, niin silti asiasta piti vaieta.

Tyttö nousi tuolilta, oikoi vaatteitaan ja käveli ulos. Taiteilija huusi hänen peräänsä, muttei sillä ollut väliä. Eipähän lähtö tietenkään taiteilijan vikakaan ollut, mutta hän ei enää halunnut istua siinä tuijotettavana, mittailtavana ja taiteiltavana. Hänellä oli muuta ajateltavaa. Pähkähullua oli se, ettei hän vieläkään vihannut enoaan. Koskaan hän ei voisi tunnustaa kenellekään, että hämmentävä tapahtuma muuttui kauheaksi vasta kun äiti avasi oven, että hän tunsi syyllisyyttä, vaikka silti oli sitä mieltä, että tapahtuma oli enon vika. Ja siitä syystä piti kaikkia miehiä arveluttavina. Kaiketi eno oli vain ollut jotenkin jälkeenjäänyt, tai jotakin sellaista. Mutta ainakin hän vaikka nostaisi äitinsä seinälle, mutta tieto enon olinpaikasta oli saatava, ja heti!

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Tallessa on vielä...