sunnuntai 26. heinäkuuta 2009

Kyökkipsykologiaa

Pidä itsesi miehenä! Ota itseäsi niskasta kiinni! Think outside the box! (Ja huomatkaa: yleisesti hyväksytyn fiksuuden nimissä kehoitus englanniksi.)

Minä olen. Jahve. Aprikoin: eksistoin. Mä oon mä!

Psykologien mielestä persoona jakaantuu jotensakin tietoiseen ja sitten vähemmän tietoisiin osiin. Jossain siellä minän ja minäkokemuksen pohjalla vaikuttaa jokin verrattain pysyvä, jonka oletetaan olevan perimmäinen minä. Sen päälle on sitten kasautunut erilaista kuonaa, kuten freudilaisia fiksaatioita, jungilaisia arkkityyppejä, älykkyyttä, harmoniantajua, moraalia, muistoja, uskontoa, hahmojen ja taustojen tajua, motivaatioita, osaamista ja Yläkerran Isäntä yksin tietää, mitä.

Esittämäni ryhdistäytymiskäskyt tuovat ilmi arkisen kokemuksen persoonan monikerroksisuudesta. Itsestä pitää löytyä vähintään kaksi puolta, että voi komentaa itseään: se joka komentaa ja se joka tottelee. Se joka käskee toista panemaan itsensä järjestykseen, komentaa ryhmänjohtajaa ja vastentahtoista ryhmää, vaikka ehkä luuleekin antavansa vain hyväntahtoisen neuvon lähimmäiselleen. Tai joskus tämä minän ulkopuolinen käskijä on vain moraalinen pätijä, joka kertoo, kuinka tyhmä minä on, kun ei toteuta ulkopuolisen yksinkertaista ohjetta.

(Huomautus jälkikäteen: oikeastaan itsestä pitää löytyä kolme puolta, tahoa tai instanssia. 1) Se joka käskee 2) sitä, joka ottaa niskasta kiinni 3) itseä.)

Olkoon ulkopuolisen pätijän ja neuvonantajan tarkoitus mikä tahansa, hän tekee vallitsevan tieteellisen näkemyksen vastaisen teon. Hurskaat tiedemiehet ovat nimittäin päättäneet, että olemme koneita. Se, millaisia näytämme olevan, perustuu keskushermostomme ja koko ruumiimme rakenteeseen ja sen lisäksi erinäisiin ympäristövaikutuksiin. Niin muodoin minässä on siis pinnallinen kerros, joka luulee ajattelevansa rationaalisesti ja ohjaavansa ihmisen toimintaa. Voisin hiukan tarkentaa: luulee, että minä ohjaa ihmisen ulkoista toimintaa ja olemusta, tai minän itsensä syvempiä kerroksia. Miten vain. Tieteellis-uskovainen totuus kuitenkin on, että sielun syvät fyysiset ja kemialliset seikat syytävät tietoiseen minään ajatuksia, jotka saavat minän tuntemaan itsensä fiksuksi ja luulemaan, että tekee rationaalisia päätöksiä ja valintoja. Nuo samat sielun syvien kerrosten signaalit myös osallistuvat siihen, kun joku ihastuu johonkin vaikeana pitämäänsä ajatukseen ja tuntee sen käsitettyään itsensä älykkääksi. Ja jälkimmäisessä tapauksessahan hän toki on oikeassa. Ei ole aiheetonta pitää itseään fiksuna, jos pystyy käsittelemään monivivahteisia abstrakteja ajatelmia.

Takaisin asiaan: erilaisiin aatteisiin yhdistyvät ryhtiliikkeet, ne aatteet, jotka olivat tavallisia hiljan päättyneen vuosisadan alkupuolella, näkivät ihmisen päinvastaisessa järjestyksessä. Ajatusten ja minän päälimmäisen kerroksen tehtävä oli pitää vietit ja muut sellaiset alemmat seikat ruodussa. Tietoisten, inhimillisesti pitkälle yltäneiden ihmisten yhteisöjen yksi tarkoitus oli tarjota tukea eli ryhmän painetta minän alempien kerrosten kurissapitämiseksi. Tämä yhdistää koko joukkoa toisilleenkin vastakkaisina pidettyjä aatteellisia liikkeitä. Esimerkkiluettelon aloitan itselleni tutuimmasta: partioliike, fasismi, kommunismi, poliittinen porvarillisuus, sosiaalidemokratia, raittiusaate, urheiluaate, luterilaisuus, vapaa-ajattelu, tieteellisyys, helkanuoret jne... Kaikilla näillä on jokin kuva jalosta ihmisyydestä, ja yhteistä kaikille on, että aatteen eturivin taistelijoiden (huomaa sananvalinta!) tulee olla nuhteettomia ja kurinalaisia - ei minkään viettinsä vietävissä taikka muun persoonansa pohjamudassa piilevän pedon saalis.

Nykyisen käsityksen mukaan minä on siis alkutekijöitään myöten olojen tulos tai uhri, eikä asiaa voi mitenkään kiertää, koska mikä tahansa ominaisuus voidaan selittää aivojen poikkeuksellisella rakenteella tai elimistön kemiallisella koostumuksella. Siis jopa se, että pohdin tällaisia asioita täällä blogissa, perustuu ärsykkeiden seikkailuun aivomössössä. Kirjoittaminen siis oikeastaan on turhaa, koska asiat ovat miten ovat. Päättelenpä siis, että vanhan, ihanteisiin perustuvan ihmisnäkemyksen mukaan persoona, minä ja ajatusmaailma ovat hierarkinen kokonaisuus. Siihen kuuluu siisteys, joka on itsekurin ulkoinen tunnus. Samoin siihen kuuluu ajankäytön hallinta, mieluiten Aleksanteri Ahola-Valon tapaan, joka kuuluu pitäneen 15 minuutin tarkkuudella kirjaa tekemisistään. Olipa väite totta tai ei, Ahola-Valon elämäntarina on kyllä poikkeuksellinen. Kysyä sopii, oliko ankara itsekuri syytä vai seurausta. Ja onko hierarkinen minäkuva järjestelmällisen elämän syy vai seuraus mielen sattumoisin selvästä hierarkiasta.

Tieteellis-uskonnollisen näkemyksen (siis sellaisen näkemyksen, että tiede ja vain tiede vastaa kaikkiin kysymyksiin, myös perimmäisiin) mukaan minä taas on enemmän tai vähemmän yhtenäinen seikkojen ja asioiden puuro, jossa erilaiset signaalit ja ärsykkeet ja ties mitkä kulkevat suuntaan ja toiseen ja aiheuttaa erilaisia seurauksia. Nämä puolestaan aiheuttavat ketjureaktiona uusia seurauksia ja niin loputon, järestymätön mielen tapahtumien ketju on valmis. Vittu. (Asiattoman sanan kirjoittaminen tähän aiheuttaa ketjureaktion: jokin osaa, tietoinen tai ei, aiheuttaa paheksunnan, joka johtaa tämän tekstin mitätöintiin tavalla eli toisella. Se taas tarkoittaa että minä, tämän kirjoittaja, olen täysi idiootti. Se taas tarkoittaa , että vanhempani eivät olisi saaneet harrastaa seksiä tai... ) Vaikka eihän tämä tieteellis-uskonnollinenkaan näkemys anna aihetta sulkea hierarkiaa tyyten pois. Ärsykkeet ja signaalit voivat olla voimakkaampia tai laimeampia, ja niiden seuraukset voivat myös vaihdella. Tämä lienee määrittely- ja painotuskysymys. Jos minä on sekalaisten suhteiden kokoelma, sieltä voi valita mieleisensä ominaisuudet tärkeimmiksi. Valinnoilleen voi sitten kuka tahansa kyhäillä mieleisensä perusteet. Kilpailu näkemyksen pätevyydestä vain siirtyy perusteiden arviointiin, ja perusteiden arviontiakin voi epäillä, joten seurauksena on ikuinen epäilyn ketju. Kaiken suhteellisuus on näppärä työkalu kyynikoille ja itseään viisaiksi kutsuville. Perustanen jonkinlaisen suhteettomuusteorian: on myös absoluuttisia, välttämättömiä asioita.


Mutta onko siellä sielun pohjalla mitään? Vai onko pinta syvyyttä? Pinnallisuus sanan halveksittavassa merkityksessä kumpuaa tarpeista kuulua joukkoon, mutta toisaalta pinta ja syvyys ovat järjestykselle välttämättömät seikat. Usein ihmiset kertovat olevansa rehellisiä, määrätietoisia ja muutenkin mielellään liittävät puheissaan itseensä ajan hyveet. Miksiköhän samat ihmiset hölmöilevät juovuspäiten tai etsivät puutteilleen selityksiä, joille eivät mitään mukamas voi. Minäkin olisin mielelläni älykäs, mutten anna mahdollisen älyn hedelmien näkyä elämässäni. Selitän sitä masennuksella, jolle en mukamas voi mitään... ja vielä lohduttaudun sillä, että monet älynsä hedelmiä todella jakaneet ovat myös kärsineet masennusjaksoista. Esimerkkeinä nyt vaikka Esko Valtaoja ja Ernest Hemingway. Minä vain en ole saanut mitään sellaista aikaiseksi, joka tekisi muiden ihmisten silmissä erilaisuuteni oikeutetuksi. Minä olen vain saamaton nahjus. Takaisin asiaan: ihmiset ihastuvat ajatukseen tehokkuudesta, rehellisyydestä, ahkeruudesta ja muista hyveistä. Moinen omakuva ei ehkä ole oikia. Aikaansaapuus voikin olla kykyä painostaa muita, määrätietoisuus kohdistua vain yhteen asiaan, tehokkuus kauheaa koheltamista kokouksesta toiseen ja työmaalta toiselle, tuloksista viis! Löytyykö näiden enemmän tai vähemmän oikeiden itseä ja omaa minää koskevaa näkemysten takaa mitään. Onko mitään syvällä persoonassa olevaa seikkaa, joka olisi tehokas, aktiivinen, aikaansaapa tai muuta sellaista? No, ainakin on verrattain keljua elää sellaisen ajatuksen kanssa, että olisi laiska, saamaton, osaamaton ja ilkeä. Ilkeyskin toki on vain määrätietoisuutta. Aikansa kun näitä asioiden vaikutuksia toisiinsa pohtii ja löytää selityksiä ja selitysten selityksiä, on melkein pakko tulla siihen tulokseen, ettei mitään perimmäistä minää löydy, paitsi ne aivojen rakenteet ja elimistön kemialliset seikat, jotka nekin vaikuttavat toisiinsa.

Ja lopulta edelliseen liittyen, mutta omana kappaleenaan: fyysiset seikat perustuvat siis siihen, että jossakin ilmeisesti on jotakin. Äärimmillään vain niitä seikkoja, joita viime talvena kuvasin symbolilla "1", ja jotka ovat liikkeessä toisiinsa nähden tai akseliensa ja elinoidensa suhteen. Ja mitä nuo 1:t sitten ovat? Suunnilleen ei-mitään.

Joillakin, jopa minulla, on kuitenkin kokemuksia oman itsensä voittamisesta, tuloksellisesta taistelusta jotakin mielitekoa vastaan. Ryhtiliikemiesten (fasistit, partiolaiset, kommunistit, luterilaiset... jne.) mukaan kyse olisi kai itsekurista. Tieteellisuskovaitsen mukaan kaksi tarvetta tai muuta hinkua kilpailivat ja toinen voitti. Jännä, että nämä sama tieteellisuskovaiset uskovat tekevänsä rationaalisia päätöksiä. Valinnoissahan kyse ON vain rinnakkaisten hinkujen ilmenemästä ja vahvimman voittamisesta. Jotenkin ristiriitaiselta tämä käsitykseni näistä näkemyksistä vaikuttaa.

Tahdot kai ovat jonkinalisia motiiveja. Haluan saada hyvän työpaikan vastaa virikkeeseen, tarpeeseen saada rahaa, päästä näyttämään parhaat puolensa ja käyttämään niitä ja saavuttaa jokin sosiaalinen asema - jos ei korkea, niin ainakin vakaa ja jollain lailla arvostettu. Aika tavallinen näkemys on se, että kilpailussa voittaa se, jolla on kovin tahto. Minusta tuo on aika kapeakatseista ajattelua. Onhan toki niin, että kova tahto ajaa hankkimaan myös resursseja. Mutta jotakin nuo tahdon apostolit unohtavat: vaikka on suotavaa haluta joitakin asioita, kaikki eivät silti halua, eikä halu herää moralisoinnilla. Ja on myös olemassa resursseja, jotka eivät ole kaikkien saavutettavissa. Minä esimerkiski voisin haluta olla kapellimestari. Oletetaanpa että olisin tarjolla moiseen virkaan. Samaan kilpailuun osallistuisi myös henkilö B, jolla sattuu olemaan absoluuttinen sävelkorva (kyky muistaa täsmälliset sävelkorkeudet). On päivän selvää, että tuon kilpailijan on ollut jo lapsena huomattavasti helpompi omaksua musiikillisia asiakokonaisuuksia, ja hän hahmottaa musiikkia tavalla, josta en osaa edes uneksia. Hänen on ollut naurettavan helppo menestyä musiikinopinnoissaan minuun verrattuna, ja tuo helppous on tietenkin johtanut opintomenestykseen. Ja vaikka opintomenestys ei selitä kaikkea työelämässä, niin merkityksensä sillä on, sitä en käy kiistämään ja kyseenalaistankin vain erityisellä harkinnalla. Näin ollen kapellimestariksi tahtominen on B:lle huomattavasti helpompaa kuin minulle, joka olen tasan kerran käynyt Sibelius-Akatemiassa näkemässä, että hienot systeemit on tarjolla näille musiikkieleämämme kultapojuille ja -tytteleille.

Seuraavaksi seikkailen kyökkipsykologian mielitermiin, tiedostamattomaan. Sen alkuperäinen ajatusi lienee ollut, että emme ole erityisen selvillä kaikista vaikuttimistamme. Että teemme asioita, joiden syitä emme ymmärrä itse välittömästi. Jotkut kastelevat vuoteensa vielä parikymppisinä, toiset pieksävät vaimojaan. Näillä on vankka tietoisuus siitä, että niin ei ole hyvä tehdä. Vaimonpieksäjä tosin saattaa etsiä selityksiä teoilleen ja sälyttää syyn muille. Ehkä myös vuoteenkastelija tekee niin. Kastelusta en niin tiedä, mutta pystyn jopa hyväksymään yhden syyn vaimon lyömiselle. Asiahan on niin, että jos toinen ihminen on hankala ja paskamainen, hän ei lyömällä muuksi muutu. Päin vastoin, iskujen saaminen tekee hänestä kunniallisen marttyyrin. Mutta jos vastuullinen vittuilun kohde on tehnyt selväksi, ettei aio mennä halpaan ja on jo lähtenyt pois ja tehnyt muutkin tehtävissä olevat seikat, mutta toinen tulee perässä, kiusaa, ärsyttää ja kaivaa verta nenästään, niin uskoakseni kuka tahansa lopulta tekee jotakin päästäkseen kiusasta. Esimerkiksi lyö äärihankalaksi heittäytynyttä vaimoaan. Sitä en sitten osaa sanoa, missä kulkee ymmärrettävyyden ja hyväksyttävyyden raja. Sen sijaan sietokyvyn uskon vaihtelevan henkilöstä eli persoonasta eli minästä toiseen. Tosin jalo tahtoihminen, jonka sielu on hierarkisesti järjestynyt, jonka ryhti on suora, ja jonka vietit ja himot ovat kurissa, on tässäkin täydellinen. Hän ei lyö ketään ikinä, ei edes kirveellä! Hän pystyy hillitysti puhumalla käsittelemään ihmistä, joka ei kuuntele. Hänellä on ryhtinsä myötä valta, vaikka kiusankappale olisi 2,2-metrinen korsto, sen lisäksi että on väkivaltainen eikä kuuntele.

Öh... takaisin tiedostamattomaan. Siis... on tavattoman helppo selittää omia tai toisen ihmisen tekoja tiedostamattomalla. Tietämättäsi haluat turpiisi yli kaksimetriseltä korstolta, joka on tunnetusti väkivaltainen eikä kuuntele mitään, mitä jotkut sanoisivat järjen ääneksi. Tietämättä syitä tehdään itselle tai toisille epäedullisia tekoja. Hyvien tekojen motiivit ovat aina kristallinkirkkaat ja kaikkien nähtävissä. Psykologi voi tietenkin kyseenalaistaa väitteeni kyseenalaistamalla moraalin, enkä voi esittää muuta vastaväitettä kuin jonkinlaisen absoluuttisen moraalin olemassaolon. On tekoja, jotka totisesti ovat hyviä tai pahoja. Mummon auttaminen on hyvä teko, vauvan pitäminen samoissa vaipoissa viisi viikkoa on paha teko. Mielen syvyyksistä kaikkine yksityiskohtineen on kai mahdoton olla jatkuvasti tietoinen. Mutta tarkoittaako se sitä, etteikö niitä perusteita olisi silti etsittävissä? Tosin se voi olla vaikeaa. Esitän nyt kuitenkin esimerksin: Henkilö Ö pitää suklaasta. Hänelle tarjotaan mahdollisuutta valita siniseen tai punaiseen kääreeseen pakattu suklaapatukka, ja hän tietää, että patukat ovat samallaiset. Valinnan perustaksi jää siis kääreen väri. Ja jokin tiedostamaton syy saa hänet valitsemaan sinisen. Tai punaisen. Tai voihan valinnalle olla tietoinen peruste: sininen on Ö:n lempiväri. Mutta miten syntyvät lempivärit? Miksi Ö pitää sinisestä enemmän kuin punaisesta? En tiedä. Jotakin sosiaalista painetta, varhaisempia mielleyhtymiä ja herra ties mitä mielivärin syntymän takaa voi löytää. Jotakin sellaista, että sitten 1980-luvun puolivälin pikkutytöille ei ole teollisesti valmistettu kerrassaan mitään, jossa ei olisi ainakin vähän vaaleanpunaista. Lapsellinen kysymys: minkä värisiä ovat pienet tytöt? Jos satut olemaan pieni tyttö, niin mitä väriä elämästäsi löytyy, erityisesti sinulle tyrkytettynä? Summa summarum: en usko minkään tiedostamattoman olemassaoloon. Se on vain vippaskonsti selittää ikäviä asioita. Sen sijaan uskon, että monien tekojen henkilökohtaisia vaikuttimia ei hevin löydä. Ja ajattelen jopa niin, että lähes kaikkiin tietoisiin valintoihin liittyy vaikuttimia, jotka eivät ole erityisen kirkkaana mielessä. Ja vielä ajattelen niin, etä useimmat päivittäiset valinnat eivät vaadi minkäänlaista pohdintaa. Emme edes ajattele, että monet tekemämme asiat voisi tehdä toisin. Voisikohan tiedostamaton siis olle pikemminkin liian arkista, liian tavallista ja liian ilmeistä?

Ehkä psykologeilla on tiedostamaton halu pilkata ihmisiä. Vai mitä ajattelette anaalisesta fiksaatiosta, riippuvuudesta äidistä ja ties mistä asioista, joita kukaan ei haluaisi liitettävän itseensä. Persläpeensä takertuminen on aika tympeä ajatus, ja äiti jotakin, mistä pitää kasvaa erilleen, itsenäistyä ja tulla mieheksi tai naiseksi, aikuiseksi. Toki näille ilmiöille on selitykset, jotka hiukan liennyttävät merkityksiä. Anaalisella fiksaatiolla tarkoitetaan jämähtämistä jossakin asiassa verrattain varhaiseen lapsuuteen. Ja tokihan äidillä on pienellä lapselle suuri merkitys, joka varmasti näkyy läpi koko elämän, ainakin jos uskoo, että se mitä olemme tänään, perustuu pitkälti sille mitä olimme eilen tai viisi vuotta sitten. Ja mistä syystä on jokseenkin mahdotonta ja typerää sanoa traumaattisen kokemuksen läpikäyneelle, että miksi et vain jätä kokemustasi taaksesi ja elä eteen päin. Blogipsykologinen kysymykseni kuuluu: miksi mielen syövereiden kanssa touhuamiseen mieltyneet ovat halunneet keksiä ilmiöille nimityksiä, jotka halventavat ihmisiä? Ehkä pidättäydyn johtopäätösteni ilmaisemisesta. Se on tietenkin ymmärrettävää, että uteliasta ihmistä kiinnostaa mielen, tuon kiistämättä olemassa olevan seikan tarkastelu. Ja ehkäpä joku on oikeasti saanut jotakin hyvää aikaan psykologialla, muutakin kuin jaettua ihmisiä mensalaisiin, fiksuihin ja imbesilleihin. Olen eläissäni joutunut tekemisiin erinäisten psykologien kanssa. En tiedä, kuinka he aikanaan ovat menestyneet opinnoissaan, ketkä kenties saaneet artikkeleitaan julki tieteellisissä julkaisuissa ja niin edelleen. Olen vahvasti sitä mieltä, että millään oppineisuudella ei saada mitään aikaan, ellei psykologilla ole kanttia käyttää oppiensa lisäksi huomattavaa määrä muuta persoonallisuuttaan. Surkuteltavin tapaus oli se jakkupukuun pyntätty vosu, joka työttömien joukon edessä jalkaa polkien kertoi, että kyllä me saamme selville, millaisia te olette. Hän kai oli jonkun rekrytointifirman konsultti, joten siitähän hänelle maksettiin. Surullista... hän varmaan uskoi mitä sanoi.

En ole lapsellinen siinä mielessä, että kuvittelisin psykologian olevan näin pienellä tekstillä ja helposti käsiteltävä asia. Mutta ainakin olen määritellyt asiaa koskevan kantani. Tästä voisi tietenkin lähteä rakentamaan yksityiskohtaisempia näkemyksiä ja sen myötä varmasti olisi pakko perehtyä psykologian opinkappaleisiin tarkasti. En vain katso sitä aiheelliseksi. Tämä on jäsentynein käsitys minästä, jonka pystyn tuottamaan. En tiedä, moniko psykologikaan on kirjoittanut omaa näkemystään nähtäville. Syytä kuitenkin olisi.

Nyt kun ajattelen aikaisempia kirjoituksiani, totean, että pyörittelen muutamaa asiaa, joille en voi mitään. Sen sijaan voisin lopettaa marmatuksen ja tehdä jotakin sellaista joka on minulle mahdollista. Vaikkapa perehtyä tuoho Bachin fuugaan. Tosin se on minun nyt!

(Myöhempien aikojen lisäys: luin, että kognitiopsykologit ovat tuottaneet näkemykset, ettei varsinaista ydinminää tosiaan ole, vaan että ihminen on "meemien elatusalusta". Se tarkoittaa, että ihminen tai "sielu" on vain nippu hiljalleen tai nopeasti vaihtelevia merkityksiä. Maailman painavin tieteellinen argumentti kuuluu näin: "eipäs!" Käytän sitä nyt. Eipäs! Siis ihminen on merkitysten kimppu, mutta jotenkin esimerkiksi äitini on sama kuin kauan sitten, vaikka merkitykset ovat muuttuneet. Jos ei muuten, niin vaihtelevien merkitysten jatkumo muodostaa seikan, jonka tunnen äitinäni. Lisäksi, koska me olemme siis biokemiallisia koneita, meistä jokainen on ikioma biokemiallinen koneensa, joka mahdollistaa joitakin merkityksiä ja tekee toisista mahdottomia tai epätodennäköisiä. Esim. minä, tämän kirjoittaja, olen merkitysjärjestelmä ja biokemiallinen kone, josta ei todennäköisesti ikinä tule tarkkakorvaista kapellimestaria. Sen sijaan myönnän auliisti, että minän olemus kuuluu perimmäisiin kysymyksiin, samaan sarjaan kuin Jumalan olemassaolo, alkuräjähdystä aikaisemmat asiat ja alkuräjähdyksen syntysyy, materian perimmäinen olemus jne. Näin ajatuksin pitää todeta, että onneksi on Professori Airaksinen, joka on kanssani samaa mieltä. Saisi täydentää teoksiinsa lähdeviitteet blogiini!

Airaksinen on myös sitä mieltä, että negaatioiden puute on syy on tämän hetken yhteiskunnassa vallitsevan yleisen pahoinvoinnin syy. Vetäisen hänen ajatuksestaan rajun oikopolun omiin ajatuksiini. Jos minää ei ole, tai jos se on vain kone ja sattumien summa, ei ole mitään tarvetta minälle, joka esittäisi negaatioita. Minulla nyt on sellainen merkitys, ettei siinä ole mitään vikaa, että teinit meluavat, tappelevat, naivat ja uivat oksennuksessaan pitkin Esplanadinpuistoa ja muiden taajamien ydinkohtia yöt läpeensä. Se o näissä kulttuurisissa eli sopimuksenvaraisissa oloissa välttämätön ilmiö. Se johtuu sopimuksistamme, jotka pohjautuvat biologisessa mössössämme ilmeneviin virikkeisiin. Ei sille mitään voi.)

Ei kommentteja: