Pitkästä virsi leveä
Älä laula! Laulaminen on noloa. Ei saa laulaa. "Se on sitten suloista kun lapset laulavat", sanoo mummeli painamalla kämmenensä vastakkain leukansa alle. Hitto. Yök. Ja kouluaikaiset laulukokeet. "Onnnkotiseutumullatuolla (heeeeenkäys sisään)peräpohj(henkäys)olassa..."
Koska olin huono laulaja ja nytkin enintään keskinkertainen, menin aikanaan laulutunneille. Opin, että harvalla on huono lauluääni. Sen sijaan useimmat laulavat väärällä tekniikalla. Ja itse asiassa kelvollisessa laulutekniikassakaan ei ole kyse minkään mystisen asian oppimisesta, vaan paluusta siihen, kuinka meidän pitäisi hengittää. En ole laulunopettaja, joten en sano siitä hengitystekniikasta muuta kuin että syvään sitä ilmaa vedetään. Ei läähättäen yläkropan lihaksia käyttäen, vaan niin että tuntuu vatsassa, kyljissä vyötärön tasolla ja selässä. Ja kun kropasta päästetään ääni, sitä ei pihistellä. Annetaan kurkunpään olla rentona. Päässä on sitten kaikukoppaa, kellä enemmän, kellä vähemmän. Blondit ovat siis luonnostaan hyviä laulajia. Ja muillakin on päässään onteloita, joissa ääni sopii värähtelemään. Ja kas kehveliä, kyllä minunkin kropastani saa ihan kelvollista laulua kuulumaan.
Heti ensimmäisen laulutunnin jälkeen tunsin itseni rennoksi. Eikä se tunne myöhempienkään tuntien jälkeen kadonnut. Olen antanut itseni ymmärtää, että syvään hengittäminen rentouttaa. Tekisi mieleni väittää, että myös laulaminen rentouttaa. Niin uskon. Laulamisen psykologiasta on kirjoitettu fiinejä kirjoja, mutta sellaista minulla ei tässä ole. Enkä lähde tuonne räntäsateeseen paarustamaan kirjastoon sen vuoksi. ...niin mitäs pitikään sanomani...
Aivan: asia on myös toisin päin. Jos meinaa laulaa hyvin, on syytä olla rento. Jännittynyt lihaksista ei salli hengityksen kulkea kuten pitäisi, eikä kurkunpään olla rento. Tiedoksi kaikille niille, joiden mielestä äänen avaaminen kuoroharjoituksen aluksi on turhaa jollotusta, äänen avaaminen on kropan rentouttamista laulamista varten. Tosin tarkoitus ei ole tehdä laulajasta löysää makaronia. Löysä läski ei soi. Laulumies tai nainen seisoo jotakuinkin tanakasti. Pää ei valu eteen eikä taakse; selkä on kuin upseerilla, paitsi ettei ole umpijäykkä. Lantio ei notku, polvet eivät ole lukossa taaimmaisessa asennossaan ja koko elopaino makaa jalkapöydän varassa niin, että pysyy pystyssä. Koko ruhon paino on tavallaan samalla pystyakselilla, mutta kankea ei saa olla. Rauhallinen ja tasapainoinen askeltaminen sinne tänne saa esiintymisen näyttämään esiintymiseltä, jos siihen on mahdollisuus. Kuoron seassa tai orkesterin edessä tällaiseen ei tietenkään ole tilaa, mutta varsinkaan jälkimmäiseen ei moni noin vain edes pääse.
Olenkohan ollut viimeisiä ikäluokkia, joille on koulussa opetettu virsiä? En minä niitä ulkoa muista, mutta kun alun kuulee, niin kummasti palajaa mieleen. Nykyään virsien laulattamisesta kai on luovuttu uskonnon- tai pikemminkin ateisminvapauden vuoksi. Virrenveisuu on siis poliittisista syistä kielletty tai sitä on vähennetty kouluissa. Ovat siellä unohtaneet, ettei virsiä pelkän uskonnonharjoitusten vuoksi laulettu. Ihminen nimittäin saattaa tarvita niitä esimerkiksi pitääkseen itsensä edes joten kuten koossa, kun elämäntilanne on erittäin vaikea.
Sitä en tiedä, vieläkö varusmiehiä laulatetaan, mutta kyllä minä muistan kenttärovasti Paavilaisen (siis kenttäpaavin) laulattaneen virsiä jopa sinä vähänä aikana, jonka herrat upseerit sietivät minua silmissään. Joka jannu sai myös Sotilaan virsikirjan, joka kuului taisteluvarustukseen. Virsikirjatta ei tetsaamaan lähdetty. Lisäksi sotilaille on ainakin ennen opetettu marssilauluja. Osa niistä ei kestä sivullisten korvia, mutta niitä roisejakin tarvitaan esimerkiksi sopivan aggression nostattamiseen. Taisteharjoitusmaastossa laulettavilla törkeyksillä on tarkoituksensa, mutta niitä ei ole tarkoitettu äitien ja tyttöystävien korviin. Voi tietenkin olla, että niistä lauluista on pitänyt luopua nyt, kun Suomessakin on naissotilaita. Näiden lisäksi ovat tietenkin ne sovinnaiset marssilaulut, Sillanpään marssilaulu on niistä varmaan tutuin. (Tai kuten nykysuomeksi sanotaan: Sillanpään marssilaulun kotimainen tunnettuus on huippu_luokkaa.) Marssilaululla on ymmärtääkseni kaksi tarkoitusta: helpottaa tahdissa marssimista ja rohkaista taisteluun matkaavien sotilaiden mieltä. Ajattelen myös tahtimarssilla olevan mieltä rohkaiseva vaikutus. Matka taittuu jotensakin joutuisasti, kun joku ei koko ajan kaivele tupakkavehkeitä taskustaan ja toinen ei joka kilometrillä kyyki sitomassa kengännauhoja. Ja ehkä tahdissa marssiminen antaa myös jonkinlaista voiman tunnetta, kun kaikki liikkuvat sillä tavoin yhtenä miehenä. Muodossa marssimiva ryhmä on myös helpompi johtaa, mikä lienee alokasaikana muodossa marssimisen tärkein syy.
Ystäväni ja lyhytaikainen tyttöystäväni sairastui viitisentoista vuotta sitten ilmeisen vaikeaan masennukseen. Hän on hyvin älykäs ihminen. Kirjoitti kuusi laudaturia, pääsi ensin opiskelemaan kerta heitolla matematiikka ja sittemmin teologiaa ja niin edelleen. (Ja kyse ei siis ole siitä pitempiaikaisesta tyttöystävästäni, joka myös kirjoitti kuusi L:ää, eikä siitä tytöstä, jonka kanssa yritin edellämainittujen välillä seurustella, joka kirjoitti kuusi laudaturia, eikä siitä tytöstä joka toi minulle ylioppilaslahjaksi särkyneensydämen, ja joka kirjoitti kuusi L:ää. Särkynytsydän kuoli, joten oletettavasti tytön sydän tuli ehjäksi. Kirj. huom.) Jossakin surumielisessä kirjeessään hän kirjoitti, ettei pysty juuri muuhun kuin laulamaan Saviruukkua. Ja näemmä kirjoittamaan kirjettä. Olenpa kuullut muualtakin, että on jotakin laulettu lohduksi. Ja olihan Suomessa ennen vanhaan itkijät, useimmiten kai naiset, jotka vainajalle hyvästiksi lauloivat. Jos oikein muistan, miesitkijäkään ei ollut aivan tavaton ilmiö.
En toden totta tiedä, auttaako räpin äänteleminen kuten laulaminen. Olen ehkä ennakkoluuloinen kun oletan, että ei. Ja veikkaan, että esimerksi Raptorin klassikkoteos Oi beibi tai muu sen kaltainen jokeltelu ei paljon lohduta, jos elämässä joutuu todella kiperään paikkaan. Mainittakoon nyt, että nykyiset suuret ikäluokat lienevät Suomen historian ensimmäinen polvi, joka ei ole joutunut kokemaan sotaa tai nälkävuosia tai muuta sellaista. Olettaisin, että virsien veisaamisen loppuminen perustuu osaltaan siihen väärään uskomukseen, että niitä ei enää tarvita. Arvelisin - ja haluan olla väärässä - että tarvis vielä tulee. "Oi beibi, tykkään susta oikein kovasti. Miksi ihmeessä isäsi on rovasti?" noinko sitä sitten kuolevan vierellä lauletaan? Tai etsiäänkö toivoa veisaamalla ateistisesti ja poliittisesti korrektiin tapaan, että kuolemanjälkeisessä ei-missään olemme saavat rauhan?
Laulaminen on nykyään jätetty valmiiksi hyvien laulajien harteille. Nykyasenteen mukaan pitää olla hyvä laulaja, ennen kuin saa laulaa. Kertonen salaisuuden: oopperasolistitkaan eivät olleet syntyessään oopperasolisteja. He ovat opetelleet työnsä. Jotkut tietenkin ovat lahjakkaampia kuin toiset, mutta aniharva kärsii amusiasta, eli kyvyttömyydestä hahmottaa melodioita. Ainoa, mitä vallitsevalla laulukiellolla on saavutettu, on vaikeissa oloissa tärkeän voimavaran hukkaaminen. Aamen.
Koska olin huono laulaja ja nytkin enintään keskinkertainen, menin aikanaan laulutunneille. Opin, että harvalla on huono lauluääni. Sen sijaan useimmat laulavat väärällä tekniikalla. Ja itse asiassa kelvollisessa laulutekniikassakaan ei ole kyse minkään mystisen asian oppimisesta, vaan paluusta siihen, kuinka meidän pitäisi hengittää. En ole laulunopettaja, joten en sano siitä hengitystekniikasta muuta kuin että syvään sitä ilmaa vedetään. Ei läähättäen yläkropan lihaksia käyttäen, vaan niin että tuntuu vatsassa, kyljissä vyötärön tasolla ja selässä. Ja kun kropasta päästetään ääni, sitä ei pihistellä. Annetaan kurkunpään olla rentona. Päässä on sitten kaikukoppaa, kellä enemmän, kellä vähemmän. Blondit ovat siis luonnostaan hyviä laulajia. Ja muillakin on päässään onteloita, joissa ääni sopii värähtelemään. Ja kas kehveliä, kyllä minunkin kropastani saa ihan kelvollista laulua kuulumaan.
Heti ensimmäisen laulutunnin jälkeen tunsin itseni rennoksi. Eikä se tunne myöhempienkään tuntien jälkeen kadonnut. Olen antanut itseni ymmärtää, että syvään hengittäminen rentouttaa. Tekisi mieleni väittää, että myös laulaminen rentouttaa. Niin uskon. Laulamisen psykologiasta on kirjoitettu fiinejä kirjoja, mutta sellaista minulla ei tässä ole. Enkä lähde tuonne räntäsateeseen paarustamaan kirjastoon sen vuoksi. ...niin mitäs pitikään sanomani...
Aivan: asia on myös toisin päin. Jos meinaa laulaa hyvin, on syytä olla rento. Jännittynyt lihaksista ei salli hengityksen kulkea kuten pitäisi, eikä kurkunpään olla rento. Tiedoksi kaikille niille, joiden mielestä äänen avaaminen kuoroharjoituksen aluksi on turhaa jollotusta, äänen avaaminen on kropan rentouttamista laulamista varten. Tosin tarkoitus ei ole tehdä laulajasta löysää makaronia. Löysä läski ei soi. Laulumies tai nainen seisoo jotakuinkin tanakasti. Pää ei valu eteen eikä taakse; selkä on kuin upseerilla, paitsi ettei ole umpijäykkä. Lantio ei notku, polvet eivät ole lukossa taaimmaisessa asennossaan ja koko elopaino makaa jalkapöydän varassa niin, että pysyy pystyssä. Koko ruhon paino on tavallaan samalla pystyakselilla, mutta kankea ei saa olla. Rauhallinen ja tasapainoinen askeltaminen sinne tänne saa esiintymisen näyttämään esiintymiseltä, jos siihen on mahdollisuus. Kuoron seassa tai orkesterin edessä tällaiseen ei tietenkään ole tilaa, mutta varsinkaan jälkimmäiseen ei moni noin vain edes pääse.
Olenkohan ollut viimeisiä ikäluokkia, joille on koulussa opetettu virsiä? En minä niitä ulkoa muista, mutta kun alun kuulee, niin kummasti palajaa mieleen. Nykyään virsien laulattamisesta kai on luovuttu uskonnon- tai pikemminkin ateisminvapauden vuoksi. Virrenveisuu on siis poliittisista syistä kielletty tai sitä on vähennetty kouluissa. Ovat siellä unohtaneet, ettei virsiä pelkän uskonnonharjoitusten vuoksi laulettu. Ihminen nimittäin saattaa tarvita niitä esimerkiksi pitääkseen itsensä edes joten kuten koossa, kun elämäntilanne on erittäin vaikea.
Sitä en tiedä, vieläkö varusmiehiä laulatetaan, mutta kyllä minä muistan kenttärovasti Paavilaisen (siis kenttäpaavin) laulattaneen virsiä jopa sinä vähänä aikana, jonka herrat upseerit sietivät minua silmissään. Joka jannu sai myös Sotilaan virsikirjan, joka kuului taisteluvarustukseen. Virsikirjatta ei tetsaamaan lähdetty. Lisäksi sotilaille on ainakin ennen opetettu marssilauluja. Osa niistä ei kestä sivullisten korvia, mutta niitä roisejakin tarvitaan esimerkiksi sopivan aggression nostattamiseen. Taisteharjoitusmaastossa laulettavilla törkeyksillä on tarkoituksensa, mutta niitä ei ole tarkoitettu äitien ja tyttöystävien korviin. Voi tietenkin olla, että niistä lauluista on pitänyt luopua nyt, kun Suomessakin on naissotilaita. Näiden lisäksi ovat tietenkin ne sovinnaiset marssilaulut, Sillanpään marssilaulu on niistä varmaan tutuin. (Tai kuten nykysuomeksi sanotaan: Sillanpään marssilaulun kotimainen tunnettuus on huippu_luokkaa.) Marssilaululla on ymmärtääkseni kaksi tarkoitusta: helpottaa tahdissa marssimista ja rohkaista taisteluun matkaavien sotilaiden mieltä. Ajattelen myös tahtimarssilla olevan mieltä rohkaiseva vaikutus. Matka taittuu jotensakin joutuisasti, kun joku ei koko ajan kaivele tupakkavehkeitä taskustaan ja toinen ei joka kilometrillä kyyki sitomassa kengännauhoja. Ja ehkä tahdissa marssiminen antaa myös jonkinlaista voiman tunnetta, kun kaikki liikkuvat sillä tavoin yhtenä miehenä. Muodossa marssimiva ryhmä on myös helpompi johtaa, mikä lienee alokasaikana muodossa marssimisen tärkein syy.
Ystäväni ja lyhytaikainen tyttöystäväni sairastui viitisentoista vuotta sitten ilmeisen vaikeaan masennukseen. Hän on hyvin älykäs ihminen. Kirjoitti kuusi laudaturia, pääsi ensin opiskelemaan kerta heitolla matematiikka ja sittemmin teologiaa ja niin edelleen. (Ja kyse ei siis ole siitä pitempiaikaisesta tyttöystävästäni, joka myös kirjoitti kuusi L:ää, eikä siitä tytöstä, jonka kanssa yritin edellämainittujen välillä seurustella, joka kirjoitti kuusi laudaturia, eikä siitä tytöstä joka toi minulle ylioppilaslahjaksi särkyneensydämen, ja joka kirjoitti kuusi L:ää. Särkynytsydän kuoli, joten oletettavasti tytön sydän tuli ehjäksi. Kirj. huom.) Jossakin surumielisessä kirjeessään hän kirjoitti, ettei pysty juuri muuhun kuin laulamaan Saviruukkua. Ja näemmä kirjoittamaan kirjettä. Olenpa kuullut muualtakin, että on jotakin laulettu lohduksi. Ja olihan Suomessa ennen vanhaan itkijät, useimmiten kai naiset, jotka vainajalle hyvästiksi lauloivat. Jos oikein muistan, miesitkijäkään ei ollut aivan tavaton ilmiö.
En toden totta tiedä, auttaako räpin äänteleminen kuten laulaminen. Olen ehkä ennakkoluuloinen kun oletan, että ei. Ja veikkaan, että esimerksi Raptorin klassikkoteos Oi beibi tai muu sen kaltainen jokeltelu ei paljon lohduta, jos elämässä joutuu todella kiperään paikkaan. Mainittakoon nyt, että nykyiset suuret ikäluokat lienevät Suomen historian ensimmäinen polvi, joka ei ole joutunut kokemaan sotaa tai nälkävuosia tai muuta sellaista. Olettaisin, että virsien veisaamisen loppuminen perustuu osaltaan siihen väärään uskomukseen, että niitä ei enää tarvita. Arvelisin - ja haluan olla väärässä - että tarvis vielä tulee. "Oi beibi, tykkään susta oikein kovasti. Miksi ihmeessä isäsi on rovasti?" noinko sitä sitten kuolevan vierellä lauletaan? Tai etsiäänkö toivoa veisaamalla ateistisesti ja poliittisesti korrektiin tapaan, että kuolemanjälkeisessä ei-missään olemme saavat rauhan?
Laulaminen on nykyään jätetty valmiiksi hyvien laulajien harteille. Nykyasenteen mukaan pitää olla hyvä laulaja, ennen kuin saa laulaa. Kertonen salaisuuden: oopperasolistitkaan eivät olleet syntyessään oopperasolisteja. He ovat opetelleet työnsä. Jotkut tietenkin ovat lahjakkaampia kuin toiset, mutta aniharva kärsii amusiasta, eli kyvyttömyydestä hahmottaa melodioita. Ainoa, mitä vallitsevalla laulukiellolla on saavutettu, on vaikeissa oloissa tärkeän voimavaran hukkaaminen. Aamen.
Kommentit
Sait taas hymyn tälle lukijalle aikaan :D
T. -