torstai 27. marraskuuta 2008

Maailmankaikkeus, lyhyt oppimäärä, osa I















Edellisessä tekstissä esittelin jumalan ja kolminaisuusopin käsitteistä saamaani otetta. Ajattelin siis jatkaa tällä samalla suurehkojen asoiden linjalla, ja kokeilla maailmankaikkeuden pystyttämistä.

Luonnontieteilijät, kristityt ja humanistit tuntuvat olevan joskeenkin samaa mieltä eräästä seikasta: maailmankaikkeus koostuu pääosin ei-mistään. Näistä kristityt ja erityisesti diskursiiviseen (lähinnä siis keskustelunvaraiseen) maailmankuvaan uskovat humanistit ovat erittäin lähellä toisiaan. Kumpienkin mielestä maailma on etupäässä sanaa. Kummatkin myös uskovat, että sanat ja perimmäinen järki, olkoon se tuikitavalliseen tapaan logos, ovat jotensakin yhtä. Fyysikot seikkailevat kvanttien maailmoissa ja ihmettelevät kvanttien välistä kommunikaatiota. Yhtä kaikki, kovin on tyhjä fyysikkojenkin maailmankaikkeus. FT Tarmo Erkalekaan ei ole saanut minua ymmärtämään kvanttien liikunnasta paljonkaan.

Noniin, nyt kuitenkin rinta rottingilla kohti asiaa josta en mitään tiedä. Hiukkasfyysikot voivat siirtyä toisiin hommiin esimerkiksi tästä linkistä. Lienee hyvä mainita, että se vie aikuisviihdesivulle, etten saa satikutia.

Maailmankaikkeuden on nähdäkseni hyvä koostua verrattain yksinkertaisista seikoista. Jos sinne sattuu luomaan - kuten edellisessä tekstissä teen - kovin paljon kaikenmoista ajallisesti rajallista, olisi hyvä, ettei ylimääräistä materiaa jäisi olemassaolemaan sittempien luotujen seikkojen kiusaksi. Lisäksi olisi hyvä, että näillä pienimmillä rakenneosasilla olisi jokin seikka, joka vetäisi niitä toisiaan kohti tai työntäisi muista etäämmäs. Nämä ovat kuitenkin jo hienouksia. Aloitetaan nyt vain yksinkertaisista perusasioista.

Kuvitellaanpa pienenpieni piste (.). (.) on niin pieni, ettei sillä ole yhtäkään ulottuvuutta. Se siis on huomattavan eli huomaamattoman pieni. Eikä sillä ole muita ominaisuuksia kuin olemassaolo. Se voi liikkua tai olla paikallaan, mutta sillä ei ole väliä, koska se nyt vain oleilee keskellä ei-mitään. Nyt peruskoulun fysiikan hyväksyttävästi suorittaneet muistavat, että voima on massa kertaa kiihtyvyys. Niin muodoin luulisi, että liikkeellä on väliä. Vaan ei ole, koska (.):llä ei vielä ole massaa.

Pienen (.):n yksinäisyys keskellä loputonta ei-mitään saa minut surulliseksi. Rassukka, ihan yksin sellaisessa minkä pitäisi olla kaikkeus. Tosin sehän on kaikkeus, koska mitään muuta ei ole. Mutta mieleni tekevi ja aivoni ajattelevi luoda toisen samanlaisen. Noin. Sinne meni. Nyt niitä (.):tä on kaksi. Tästä seuraa kaikkea mukavaa. Periaatteessa ne voivat liikkua erilaisiin asemiin toistensa suhteen, mutta sillä ei ole merkitystä, koska niiden ainoa mitta on ne itse, eikä kummallakaan niistä ole mitään ulottuvuutta. Ne voivat olla lähellä tai etäällä, ne voivat olla pysyvässä liikkeessä tai seistä paikallaan, ne voivat tehdä ihan mitä tahansa, minkä ihminen mieltää liikkeeksi. Paitsi että ne voivat liikkua toisiinsa nähden, voi myös kuvitella että kiertävät rataa tai pyörivät oman akselinsa ympäri. Voisi vaikka määritellä, että jos ne pyörivät itsensä ympäri, ne pyörivät akselin ympäri, ja jos ne kiertävät radalla jonkin abstraktin seikan ympäri, ne kiertävät elinan ympäri. Koska (.):llä ei ole itsessään ulottuvuutta, voidaan todeta että akseli ja elina ovat abstraktiota, eivätkä niineen sen kummempaa todellista olevaa kuin joulupukki.

Ihan niin toivoton vallitseva kahden (.):n tilanne ei ole, kuin annan tuossa ymmärtää. Ne nimittäin muodostavat ulottuvuuden. Kuvittelemalla suoran, joka yhdistää kaksi (.):ttä, voimme havaita yhden ulottuvuuden. Tästä seuraa huisin mielenkiintoinen ilmiö: ulottuvuus siis muodostuu vähintään kahdesta (.):stä. Ulottuvuus täysin katkottomana jatkuvana suorana on abstraktio. Se voidaan määritellä kuten yllä. Vallitsevassa kahden (.):n todellisuudessa se on kuitenkin katkonainen, se materialisoituu vain niiden kahden kohdalla. Kovin on siis vaillinainen tämä maailmankaikkeuteni yhä. Voimme kuitenkin todeta, että sillä on kaksi erilaista luonnetta tai olomuotoa:

1) abstrakti, eli se, mitä (.):t vain osoittavat ja
2)substantti, eli se aktuaali todellisuus, jossa on vain ja ainoastaan (.):t.

Nyt on kuitenkin ulottuvuus-parka aivan yksin. Tämä murhe on kuitenkin helppo poistaa luomalla maailmankaikkeuteen kolmas (.). Nyt jo ihan jännittää, mitä kaikkea seuraakaan. On tietenkin aivan sama, missä päin ei-mitään nämä kolme ystäväämme oleilevat, mutta nyt niiden keskinäisellä asemalla on väliä. Ensimmäinen ja toinen (.) voivat olla kolmanteen (.):een nähden eri asemissa. Ne voivat myös liikkua asemasta toiseen. Tarkastellaan kuitenkin ensin tilannetta, jossa (.):t eivät liiku. Niitä ei voi välttämättä yhdistää suoralla. Tosin, jos ne ovat abstraktin suoran mukaisessa asemassa, ne voivat muodostaa entistä tiheämmän substantin suoran. Koska asemien mahdollisia sijainteja on loputtomasti, on kuitenkin mahdollista, että niitä yhdistävä tilallinen abstrakti onkin taso. Ja tasolla, kuten oivallamme, on kaksi ulottuvuutta. Tästä voimme päätellä, että ulottuvuuksien lukumäärä on yhtä kuin (.):en määrä -1.

Toinen seikka, mikä voi kolmen (.):n maailmankaikkeudessa vallita, on aika. Se on hyvin alkeellinen, mutta sillä on kaksi ominaisuutta: ennen ja jälkeen. Äsken (.):t olivat yhdellä tavalla keskenään, sitten tuli muutos ja ne olivat tällä tavalla. Voisi myös ajatella, että taso kääntyilee tapahtuvien liikkeiden myötä, mutta sillä ei ole kummoistakaan merkitystä, koska ei ole mitään muuta, mihin tason asemaa voisi verrata.

Eipä hämminkiä: lisätään jälleen yksi (.). Ulottuvuuksien lukumäärän tiedämme nyt helposti. Niitä on kolme. Kolmiulotteisen maailmankaikkeuden perusabstraktio on pallo. Voimme sijoittaa neljä (.):ä mihin tahansa ei-missään ja kuvitella pallon, jonka pinta yhdistää nuo (.):t Tosin ne voivat myös olla asemissa, jotka vain muodostavat entistä tiheämmän tason. Toinen vaihtoehtoinen perusabstraktio on nelitahokas. Sehän syntyy, kun jokainen (.) yhdistetään suoralla kaikkiin muihin (.):iin. Näiden suorien osat, jotka kulkevat (.):en välillä, rajaavat tasoja, jotka ovat siis tetrabloidin sivutahkot.

Sitten vähän abstraktimpaa. Tähän astihan kaikki on ollut teinikieltä lainatakseni perussettiä. Jos neljäs (.) on kovin lähellä kolmen (.):n muodostamaa kuviteltua tasoa, kaikkia (.):tä yhdistävä pallo on valtavan suuri. Kaikkien (.):n asemasta riippuen pallon keskipiste voi sijaita nelitahokkaan sisä- tai ulkopuolella.

Tähän asti siis pätee, että ulottuvuuksien määrä on (.):n lukumäärä -1. Lisätään kaikkeuteen taas yksi (.), ja todetaan että sama koordinaatisto, joka tuotti pallon ja nelitahokkaan, riittää myös tuottamaan kappaleen, jonka pinnalla kaikki pisteet ovat. Ja näin ad infinitum. Tämä seikka saattaa tietenkin johtua vain inhimillisestä rajallisuudestani. En pysty ajattelemaan neljättä ulottuvuutta, koska itse asiassa (.):n välille muodostuvat tasot ovat vain neljän (.):n mahdollistaman koordinaatiston diagonaaleja eli viistoja tasoja. Ymmärtääkseni matemaatikot muodostavat neljännen ulottuvuuden laittamalla koordinaatiston liikkeelle. Tällä ajatusleikin tasolla neljännelle ulottuvuudelle ei kuitenkaan ole tarvetta. Liikkuva koordinaatisto liikkuu kolmen ulottuvuuden määrittelemässä avaruudessa.

(Tässä välissä lisensiaatti maksaa laskun ja siirtää rahaa tililtä toiselle)

Nyt miellä on siis kolme ulottuvuutta, aika, ja mahdollisuus luoda erilaisia laadullisia eroja, kuten kappaleita: pallo ja (.):n lukumäärää muuttamalla esimerkiksi nelitahokas, särmiö, pyramidi, lieriö, kartio, dodekaedri, ikosaedri, triumfikaari, lakeudenristi ja niin edelleen. Näiden lisäksi meillä on ilmiö nimeltään liike, joka siis oli myös ajan olemassaolon edellytys.

Toistaiseksi liike kuitenkin on sattumanvaraista. Se ei ala eikä se lopu. Ei ole olemassa kiihtyvyyttä tai hidastuvuutta, eikä mikään liike edes kaareudu. Kaikki (.):t pysyvät paikallaan tai etenevät suoraviivaisesti. Liikkeen hallitsemiseksi tarvittaisiin jokin seikka. Tässä meistä ihmisistä nähden todellisessa maailmassa tuo seikka on voima. Senhän tiedämme jo olevan riippuvainen massasta ja kiihtyvyydestä. Onko minun nyt siis pakko olettaa, että (.) olisi kuitenkin saanut yhden ominaisuuden, massan. No hyvä, jos (.) ei ole saanut yhtään mitään, sen olemessaolo keskellä ei-mitään olisi merkityksetöntä. Nyt annan sille ihan silkkaa hyvyyttäni massan. Se olkoon 1. Näin määrittelen massan olemassaolon yleiseksi perustaksi. Siitäkään emme kuitenkaan välitä vielä tämän kummemmin. Totean kunkin (.):n olevan yhtä kuin oma massansa 1. Tästedes pätee: (.)=1. Numeraalin "yksi" kirjoitan, jos tarvis on, kirjaimin. 1 ei siis ole sama kuin yksi.

Edellä määrittelin ajan perustuvan siihen, että voidaan hahmottaa liikettä, sekä niiden välisen peräkkäiset, erilaiset tilanteet. Tosin aika sinällään ei tässä maailmankaikkeudessa suhteudu mihinkään. Inhimillisesti ajatellen ei ole väliä, muistuttaako monella 1:llä rakennettu maailma sitruunaa, ja kun se ei muistuta sitruunaa, muistuttaako sen jälkeen Kekkosta.

Seuraavassa osassa (Maailmankaikkeus, lyhyt oppimäärä, osa II) kokeilen, mitä kaikkea saan aikaan muutamalla 1:llä, ajalla ja liikkeellä. Ehkä pohdin myös sitä, mitä eroa on substanteilla ja abstrakteilla seikoilla, tai sitten en.

Ei kommentteja: