Alusta alkaen
Tästä tämä alkaa. En varsinaisesti lupaa jatkaa tätä blogia, mutta pidän sen mahdollisuuden auki.
En ylipäätään lupaa mitään. En kunniani enkä omantuntoni kautta. Olen saanut lääkäriltä diagnoosin, joka vapauttaa minut useimmista yhteiskunnan asettamista velvollisuuksista.
Minun ei tarvitse mennä töihin. Minun ei tarvitse käyttäytyä kohteliaasti. Minun ei tarvitse herätä aamulla kellon 5.25. Eikä mennä nukkumaan 21.30. Saan olla ajamatta partaani. Saan myös pitää likaisia vaatteita, elleivät ne häiritse minua. Minulla on lupa mennä vuoteeseen kesken päivän ja ottaa vaikka kolmet päivätorkut. Yhteiskunta kartuttaa pankkitiliäni summalla, joka kattaa vuokran, välttämättömimmät talousmenot ja enimmät lainojeni aiheuttamat kulut. (Niin, jopa nekin.)
Näihin kissanpäiviin on syynä ja oikeutuksena masennusdiagnoosi. Masennuksesta ei kukaan oikein näytä tietävän, mistä perimmältään on kyse. Näin se on siis samanlainen kuin monet muutkin psyykkiset vaivat, kuten skitsofrenia, hysteria, neurastenia ja mitä kaikkea niitä vuosikymmenten saatossa onkaan ollut. Masennukseen tiedetään liittyvän eräiden keskushermoston välittäjäaineiden toiminnan häiriöt. Siitä voidaankin jo keskustella, että aiheuttaako häiriöt masennuksen vai masennus häiriöt. Verrattain vakuuttavaa lienee myös se, että jotkut masentuvat helpommin kuin toiset, ja että ikävät kokemukset voivat laukaista masennuksen. Lisäksi olen antanut itseni ymmärtää, että masennus on tavallisempaa laaja-alaiseen abstraktiin ajatteluun kykenevillä. Eri asia on se, olenko itse sellainen.
Äidyin eräässä chat-keskustelussa pohtimaan, että voisiko masennuksesta tulla riippuvaiseksi, kuten päihteistä, netistä, makeisista tai läheisten ongelmista. - Kröhömm. Arvoisat leväperäiset kanssaeläjäni! Läheisriippuvuus ei tarkoita riippuvuutta läheisistä. Me kaikki olemme riippuvaisia muista ihmisistä. Tämä seikka ei ole ongelma, vaan rikkaus. Sen sijaan läheisriippuvuus tarkoittaa riippuvuutta suhteesta henkilöön jolla on vakava ongelma, kuten virtahepo olohuoneessa tai alkoholismi. Sen voi ajatella myös olevan riippuvuutta ongelmasta. (Jos tämän ymmärtäminen on vaikeaa, on kai viisainta olla suosittelematta Tommy Hellstenin kirjaa nimeltään Virtahepo olohuoneessa. Ehkä tuo kirja jäisi ymmärtämättä. Siinä kuitenkin tämä muotitermi määritellään jotensakin huolella. Ettei vain koko ilmaus olisi peräisin juuri tuosta opuksesta.) Vastaukseksi pohdintaani sain jyrkästi, että ei voi. Vastaaja taas on henkilö, jota pidän junt... anteeksi, kapea-alaiseen ajatteluun sortuvana machona.
Sellaiset henkilöt näyttävän olevan uskottavia, jotka eivät liiemmin ajattele sanomisiaan, kuten mainitsemani nettituttu tai eräs aikanaan eduskuntaan laajalla kannatuksella valittu väkivaltaviihdeurheilija. Voin siis mainitsemaani autotallien ja lähiökapakoiden auktoriteettiin vedoten jatkaa kissanpäiviäni. Tosin ajattelin kuitenkin varovasti maistaa vastuuta, ja jutella tästä aavistelemastani riippuvuudesta lääkärini kanssa.
Olen kuitenkin mielelläni sairaslomalla siihen asti, kunnes edes jotkut seikat elämässäni asettuvat uomiinsa. Olen saanut tuta, että minusta ei pidetä työpaikoilla. En siis vastaisuudessa änkeä sellaisiin. Jos työpaikkojen egot eivät siedä erilaisuutta, kärsiköön veronmaksussaan aiheuttamani kustannukset. Jep. Juuri nuo vatipäät, jotka laskevat verojen olevan hyväntekeväisyyttä ja seuraavalla kahvitauolla marmattavat teiden liiasta tai liian vähäisestä suolaamisesta, saavat minusta maksaa veroina omasta asenteestaan.
En toki ole sitä mieltä, että minun pitäisi saada viettää kissanpäiviä lopun elämäni. Jos elän jokseenkin normaalisti, sitä kestää vielä n. 40 vuotta. (Äkkiä loppuu tämäkin!) Mutta nyt on siis mietittävä, mitä muita ja itseäni hyödyttävää voin tehdä elääkseni. Harmittaa tosin, etten tajunnut tällaista sosiaalista puutteellisuuttani 20 vuotta sitten, jolloin tämä masennus kai ensimmäisiä kertoja oireili vakavasti. Ehkä olisin osannut tehdä erilaisia valintoja opintielläni, harrastuksissa ja kotona. Tosin 1980-luvun lopulla masennuksesta ei puhuttu kuten nykyään. Olin enintään vaikea nuori, joka olisi kaivannut oman tahdon vastaista oikaisua. Enkä oikein ollut sitäkään, olinhan reipas partiopoika, ja oppivelvollisuutenikin hoidin todistusten mukaan vähintäänkin kiitettävästi. Koulussa vahvoja aineitani olivat kaikki lukuaineet. Muista aineista arvosanani on 8. Olen ollut vuosikymmenet hiukan ihmeissäni. Missä minä olen hyvä, koska en ole kaikessa mahdollisessa erityisen hyvä, ja sosiaalisesti olettamani herkkyyden vuoksi huono.
Viime kuukausina olen ollut erittäin äkkipikainen ja käytöksessäni varmasti epäjohdonmukainen. Se harmittaa minua kovasti. Jos voisin muuttaa itseni ryhtiliikkeellä hyväksi ihmiseksi tai edes useimpien kaveriksi, tekisin sen jo oman vointini tähden. Näin ei kuitenkaan tunnu olevan, koska masennuksesta ei pääse eroon hyvällä tai pahalla tahdolla, ja lääkkeetkin nitistävät siitä vain yhden osan: ankaran vitutuksen. Unentarvetta ja hampaiden reikiintymistä ne lisäävät roimasti (Hyvää yötä itselleni ja hammaslääkärille, jonka kukkaroa pitäisi taas mennä lihottamaan.) Voin myös sanoa, että masentuneisuus tuntuu hyvin keljulta yhteiskunnan mahdollistamista kissanpäivistä huolimatta.
Edelleen totean, kuinka hienoa on, että tällaiseen sairaslomailuun ja hoitoon on mahdollisuus. Jos takavuosikymmenten mentaliteetti olisi yhä valloillaan, olisin monien muiden tavoin ilmeisesti alkoholisti, mahdollisesti väkivaltainen tai kenties vainaa. Itsemurhamoralisteille sanon yksin tein, etten usko sellaista oikein olevan olemassakaan. Elämä loppuu kun elämäntuska tai -pelko voittaa kuolemanpelon, enkä oikein usko itsemurhaan päätyvillä olevan sellaista vapaata tahtoa, kuin moralistit näyttävät olettavan.
Olenkohan nyt selvittänyt riittävän perusteellisesti, miksi minulla on aikaa roikkua netissä tai tehdä muita ilmaisia tai halpoja asioita arkipäivätkin läpeensä?
En ylipäätään lupaa mitään. En kunniani enkä omantuntoni kautta. Olen saanut lääkäriltä diagnoosin, joka vapauttaa minut useimmista yhteiskunnan asettamista velvollisuuksista.
Minun ei tarvitse mennä töihin. Minun ei tarvitse käyttäytyä kohteliaasti. Minun ei tarvitse herätä aamulla kellon 5.25. Eikä mennä nukkumaan 21.30. Saan olla ajamatta partaani. Saan myös pitää likaisia vaatteita, elleivät ne häiritse minua. Minulla on lupa mennä vuoteeseen kesken päivän ja ottaa vaikka kolmet päivätorkut. Yhteiskunta kartuttaa pankkitiliäni summalla, joka kattaa vuokran, välttämättömimmät talousmenot ja enimmät lainojeni aiheuttamat kulut. (Niin, jopa nekin.)
Näihin kissanpäiviin on syynä ja oikeutuksena masennusdiagnoosi. Masennuksesta ei kukaan oikein näytä tietävän, mistä perimmältään on kyse. Näin se on siis samanlainen kuin monet muutkin psyykkiset vaivat, kuten skitsofrenia, hysteria, neurastenia ja mitä kaikkea niitä vuosikymmenten saatossa onkaan ollut. Masennukseen tiedetään liittyvän eräiden keskushermoston välittäjäaineiden toiminnan häiriöt. Siitä voidaankin jo keskustella, että aiheuttaako häiriöt masennuksen vai masennus häiriöt. Verrattain vakuuttavaa lienee myös se, että jotkut masentuvat helpommin kuin toiset, ja että ikävät kokemukset voivat laukaista masennuksen. Lisäksi olen antanut itseni ymmärtää, että masennus on tavallisempaa laaja-alaiseen abstraktiin ajatteluun kykenevillä. Eri asia on se, olenko itse sellainen.
Äidyin eräässä chat-keskustelussa pohtimaan, että voisiko masennuksesta tulla riippuvaiseksi, kuten päihteistä, netistä, makeisista tai läheisten ongelmista. - Kröhömm. Arvoisat leväperäiset kanssaeläjäni! Läheisriippuvuus ei tarkoita riippuvuutta läheisistä. Me kaikki olemme riippuvaisia muista ihmisistä. Tämä seikka ei ole ongelma, vaan rikkaus. Sen sijaan läheisriippuvuus tarkoittaa riippuvuutta suhteesta henkilöön jolla on vakava ongelma, kuten virtahepo olohuoneessa tai alkoholismi. Sen voi ajatella myös olevan riippuvuutta ongelmasta. (Jos tämän ymmärtäminen on vaikeaa, on kai viisainta olla suosittelematta Tommy Hellstenin kirjaa nimeltään Virtahepo olohuoneessa. Ehkä tuo kirja jäisi ymmärtämättä. Siinä kuitenkin tämä muotitermi määritellään jotensakin huolella. Ettei vain koko ilmaus olisi peräisin juuri tuosta opuksesta.) Vastaukseksi pohdintaani sain jyrkästi, että ei voi. Vastaaja taas on henkilö, jota pidän junt... anteeksi, kapea-alaiseen ajatteluun sortuvana machona.
Sellaiset henkilöt näyttävän olevan uskottavia, jotka eivät liiemmin ajattele sanomisiaan, kuten mainitsemani nettituttu tai eräs aikanaan eduskuntaan laajalla kannatuksella valittu väkivaltaviihdeurheilija. Voin siis mainitsemaani autotallien ja lähiökapakoiden auktoriteettiin vedoten jatkaa kissanpäiviäni. Tosin ajattelin kuitenkin varovasti maistaa vastuuta, ja jutella tästä aavistelemastani riippuvuudesta lääkärini kanssa.
Olen kuitenkin mielelläni sairaslomalla siihen asti, kunnes edes jotkut seikat elämässäni asettuvat uomiinsa. Olen saanut tuta, että minusta ei pidetä työpaikoilla. En siis vastaisuudessa änkeä sellaisiin. Jos työpaikkojen egot eivät siedä erilaisuutta, kärsiköön veronmaksussaan aiheuttamani kustannukset. Jep. Juuri nuo vatipäät, jotka laskevat verojen olevan hyväntekeväisyyttä ja seuraavalla kahvitauolla marmattavat teiden liiasta tai liian vähäisestä suolaamisesta, saavat minusta maksaa veroina omasta asenteestaan.
En toki ole sitä mieltä, että minun pitäisi saada viettää kissanpäiviä lopun elämäni. Jos elän jokseenkin normaalisti, sitä kestää vielä n. 40 vuotta. (Äkkiä loppuu tämäkin!) Mutta nyt on siis mietittävä, mitä muita ja itseäni hyödyttävää voin tehdä elääkseni. Harmittaa tosin, etten tajunnut tällaista sosiaalista puutteellisuuttani 20 vuotta sitten, jolloin tämä masennus kai ensimmäisiä kertoja oireili vakavasti. Ehkä olisin osannut tehdä erilaisia valintoja opintielläni, harrastuksissa ja kotona. Tosin 1980-luvun lopulla masennuksesta ei puhuttu kuten nykyään. Olin enintään vaikea nuori, joka olisi kaivannut oman tahdon vastaista oikaisua. Enkä oikein ollut sitäkään, olinhan reipas partiopoika, ja oppivelvollisuutenikin hoidin todistusten mukaan vähintäänkin kiitettävästi. Koulussa vahvoja aineitani olivat kaikki lukuaineet. Muista aineista arvosanani on 8. Olen ollut vuosikymmenet hiukan ihmeissäni. Missä minä olen hyvä, koska en ole kaikessa mahdollisessa erityisen hyvä, ja sosiaalisesti olettamani herkkyyden vuoksi huono.
Viime kuukausina olen ollut erittäin äkkipikainen ja käytöksessäni varmasti epäjohdonmukainen. Se harmittaa minua kovasti. Jos voisin muuttaa itseni ryhtiliikkeellä hyväksi ihmiseksi tai edes useimpien kaveriksi, tekisin sen jo oman vointini tähden. Näin ei kuitenkaan tunnu olevan, koska masennuksesta ei pääse eroon hyvällä tai pahalla tahdolla, ja lääkkeetkin nitistävät siitä vain yhden osan: ankaran vitutuksen. Unentarvetta ja hampaiden reikiintymistä ne lisäävät roimasti (Hyvää yötä itselleni ja hammaslääkärille, jonka kukkaroa pitäisi taas mennä lihottamaan.) Voin myös sanoa, että masentuneisuus tuntuu hyvin keljulta yhteiskunnan mahdollistamista kissanpäivistä huolimatta.
Edelleen totean, kuinka hienoa on, että tällaiseen sairaslomailuun ja hoitoon on mahdollisuus. Jos takavuosikymmenten mentaliteetti olisi yhä valloillaan, olisin monien muiden tavoin ilmeisesti alkoholisti, mahdollisesti väkivaltainen tai kenties vainaa. Itsemurhamoralisteille sanon yksin tein, etten usko sellaista oikein olevan olemassakaan. Elämä loppuu kun elämäntuska tai -pelko voittaa kuolemanpelon, enkä oikein usko itsemurhaan päätyvillä olevan sellaista vapaata tahtoa, kuin moralistit näyttävät olettavan.
Olenkohan nyt selvittänyt riittävän perusteellisesti, miksi minulla on aikaa roikkua netissä tai tehdä muita ilmaisia tai halpoja asioita arkipäivätkin läpeensä?
Kommentit