Roskat roskiin!

Alkaisi olla aika uudistaa tätä blogia.

Tapasin taannoin erään kustannustoimittajan, joka lupasi katsella tekstejäni ja kommentoida niitä. Yritin ohjata hänet parhaina pitämieni tekstieni pariin. Aika ajoin netissä seikkaillessani olen maininnut blogistani, ja sana- ja ajatusleikeistä innostuneet ihmiset ovat tavanneet juuttua lueskelemaan näitä esseenteelmiä. Uskon, että näillä jutuilla on oma edes jokin arvo, vaikkei tästä ole mitään tuhansien ja taas tuhansien lukijoiden suosikkia tullutkaan.

Yksikään näistä kirjoituksista ei viimeistelty. Monet ovat vain keskinkertaista kiukuttelua. Uusien ajatusten syntyminen vaatii kovaa lukemista, ja useimmat uusina pitämäni ajatukset osoittautuvat pian moneen kertaan kirjoitetuiksi ja käsitellyiksi. Esseiden tuottaminen on taiteilua ainakin siinä mielessä, että innostus vaihtelee ja ideat käyvät toisinaan vähiin. Ja nyt ne tosiaan ovat vähissä. Olen kuitenkin aloittanut väitöskirjan tekemisen, mikä edellyttää ahkeraa lukemista. Uskoisin, että se työ herättää myös blogikelpoisia ajatusleikkejä.

Näin sanoin en hautaa tätä blogia. En ole edes varma siitä, poistanko huonoimpiakaan tekstejäni. Ehkä ne saavat jäädä muistuttamaan itseäni masennuksen ja katkeruuden hetkistä. En nimittäin halua unohtaa niitä, vaan muistaa, että sen tilan välttämiseksi kannattaa nähdä vaivaa. Noilla katkerilla ja lapsellisillakin teksteillä voi nähdä jonkin arvon vielä joskus. Kaikenlaista roinaa ei kannata säilyttää muistona, mutta tällaisten tekstinjämien säilyttely ei vaadi paljonkaan.

Lähiaikoina on kuitenkin ohjelmassa väitöskirjahankkeen hallinnollisia töitä, joten mitään alkuaikojen kaltaista kirjoittelun vilkkautta ei ole odotettavissa. Sen verran kuitenkin kerron, että taannoin aloittamani ja kesken heittämäni poliittisen aatteen muotoilu on saanut ryhtiä. Ajatuksen nimi on kohtuus tai kohtuullisuus. Tietääkseni jonkinlainen kohtuusliike on jo olemassa. Ennen kirjoittamista pitää siis katsoa, mitä tietoa tällaisesta liikkeestä on saatavilla.

Uusi vuosi alkaa muutaman minuutin päästä, ja toivon hartaasti sen olevan omalta osaltani mennyttä parempi. Samaa toivotan myös tämän tekstin mahdollisille lukijoille!

Pyykkitellingillä

Tän ehtoon tilanne. Ensimmäisen kerran ikimaailmassa maalarinteippi ei repinyt valkoista maalia. Harmajaista meni lopulta triljoona kerrosta, vaan tuosta on hyvä aamulla jatkaa.

Putolev II

Enimmät muovinpalat liimailtuina toisiinsa, saumat kitattuina ja hiottuina ja noin viisi valkoista maalikerrosta päällä. Olisikohan tähän mennessä mennyt kymmenkunta työtuntia. Ja huomenna illalla pitäisi olla siirtokuvat päällä...

Putolev

Siinä se nyt odottaa.

Helppoa

On helppo sanoa: "Vaikea sanoa." Vaikeampi on sanoa.

Aivot, tietokone ja maailman meno

Suuret sanat eivät suuta halkaise, mutta suureta ajatukset halkaisevat pään. Koska pääni on yhä ehjä, ja haluan niin olevan jatkossakin, kirjoitan ajatukseni tänne, että se lakkaa kiilaamasta kallonpuoliskojani etäämmälle toisistaan.

Artikkelissani Put put ja mur (Julkaistu teoksessa Kuultava menneisyys [Toim. Outi Ampuja ja joku muu, jota en muista] vuonna 2005) rinnastan petrolimoottorin sykkeen vanhan ajan verkkaiseen elämänmenoon ja bensiinimoottorien pärinän ja tietokoneiden prosessorien gigahertzit nykyajan kiihkeyteen, jota pidän huonona asiana. Laajennan tätä näkemystäni nyt hiukan. Read Montague (nimi jaksaa yhä huvittaa minua) kirjoittaa opuksessaan Miksi lukea tämä kirja, että ihmisen aivot ovat kuin hidas tietokone, joka kuitenkin pystyy erittäin moniin rinnakkaisiin tehtäviin samaan aikaan (Korjaus: Nyttemmin väitän, että aivot ja keskushermosto pystyvät vain joihinkin tietoisiin prosesseihin samaan aikaan, kuten kävelyyn ja purkanjauhantaan tai lukemiseen ja nenänkaivuuseen. Muut mahdolliset rinnakkaiset prosessit ovat sitten tiedostamattomia, kuten ruumiin lämpötilan säätely). Ainakin toistaiseksi nämä tavallisten ihmisten arkikäytössä olevat tietokoneet suorittavat joitakin tehtäviä erittäin vikkelästi. Montague tuo myös esiin sen seikan, ettei keskushermosto kestä kiivasta laskentaa, koska pää kuumenee. En tiedä, tarkoittiko hän aivan konkreettista kuumenemista vai ylipäätään jonkinlaista ylirasittumista ja sietokyvyn ylittymistä. Ilmiö, jos se todella on olemassa, on kuitenkin rinnakkainen kotitietokoneen kuumenemiselle. Jos konettaan kovin kuormittaa, se tuottaa itselleen haitallista lämpöä, ja jos tuuletin hajoaa, myös koneen prosessori on vaarassa hajota.

Myönnän avoimesti, että käsitykseni ihmisen huonosta sopeutumisesta jatkuvaan kiireeseen ja muutokseen on jotensakin epäselvä, jopa mystinen. Esitän kuitenkin hypoteesin: jokaista merkittävää, laaja-alaista muutosta on seurannut sota. Yhtäältä kyse on opportunististen ja väkivaltaisten johtajien pyrkimyksestä käyttää mitä tahansa uutta mahdollisuutta päämääränsä harkitsemattomaan tavoitteluun. Toisaalta sota voidaan tässä ymmärtää ihmiskunnan sisäisenä hämmennyksenä. Kun ei oikein tiedetä, mitä uudella välineellä tai mahdollisuudella tehdään, niin riidellään ainakin sen käytöstä tai sen käytön vuoksi.

Yllä olevien ajatusten takia minusta on tullut hitauden puolustaja. Ehkä se perustuu osin kiireettömään luonteeseeni. Olen toki temperamenttinen ihminen, mutta kuitenkin harvoin perusasenteeltani kiireinen. Joskus toki on kiire junaan tms., mutta en ole pitänyt viikoiksi ja kuukausiksi ennakkoon täytettyä kalenteria hyvänä. Pikemminkin olen aina nauttinut valinnanvapaudesta. Kiireisistä ihmisistä voi näyttää, että olen saamaton vätys. Enkä edes usko, että he ovat kokonaan väärässä. Hitautta puolustan kuitenkin sillä, että kiireiset ihmiset ovat taipuvaisia tekemään erehdyksiä. Vakuuttuakseen ratkaisujensa perusteista he voivat esimerkiksi jättää relevantteja perusteita heppoisin perustein huomiotta. Tästä on joukottain esimerkkejä.

Otetaanpa ensinnä 1990-luvun taitteen lama. Sitähän perusteltiin talouden ylikuumenemisella. Ihmisten talous on ihmisten toimintaa, ja tarkoittamani ylikuumeneminen on helppo havainnollistaa. Kuvitellaanpa osakekauppoja hierovia pörssityöläisiä. Pörssikauppa perustuu osakkeiden arvojen vaihteluun joko vallitsevan rahan tai toisten osakkeiden arvoon nähden, ja ostamalla ja myymällä sopivasti voi ansaita. (Tällä kertaa jätän huomiotta sen, onko omistaminen ja kaupanteko sillään mikään hyväksyttävä elinkeino.) Kun jossakin ilmenee mahdollisuus pikaiseen tuloksentekoon, pörssihait ryntäävät apajille. Ensimmäiset voittavat eniten. Apaja on poikkeuksellisen tuottoisa vain hetken, joten jatkuvasti on oltava valppaana ja etsittävä seuraavaa raha-apajaa. Mitä kiihkeämmin kauppa käy, sitä paremman voiton ensimmäiset saalistajat voivat saada. Mitä suuremmat voitot on tarjolla, sitä kuumempina hait jälleen hyökkäilevät. Syntyy siis ketjureaktio, joka aiheuttaa kaikkien osakekaupasta etuja haalivien mahdollisen ylikuumenemisen. Jossain vaiheessa koko pörssihulluus alkaa osoittaa romahtamisen merkkejä, ja silloin kaikki haluavat realisoida arvopapereihin sidotun omaisuutensa, mikä johtaa automaattisesti niiden arvon romahtamiseen. Kaikki haluavat myydä, kukaan ei halua ostaa. Kauppatieteilijät varmastikin tuntevat koko liudan pörssin toimintaa tasapainottavia ja hillitseviä mekanismeja. Pyydänkin siis pitämään mielessä, etten kuvittele tätä kuvausta pörssin toiminnasta realistiseksi kuvaukseksi, vaikka aavistelenkin kuvaukseni pörssiromahduksesta olevan jokseenkin oikea. Välitön, kiihkeä taloudellisen edun tavoittelu on siis yksi esimerkki ylitehokkuuden aiheuttamasta kriisin siemenestä ihmisten luomassa järjestelmässä.

Toinen vastaava seikka on ympäristön saastuminen. Olemme ottaneet käyttöön teknisiä järjestelmiä ymmärtämättä niiden kokonaisvaikutuksia. Nautimme moottoripyörien kiihtyvyydestä, lentomatkoista etelän lämpöön, kalliiden autojen suomasta statuksesta ja isojen omakotitalojen kalliista, lämpimästä avaruudesta. Innovaatiota seurannut nautinto on ollut saatavissa niin paljon aikaisemmin kuin sen aiheuttamat ongelmat, että olemme ehtineet muodostaa nautinnostamme itsestäänselvyyden. Laskunmaksu on kuin kulutusluotto: se lankeaa – ja toisinaan ankaran koron kanssa. Tosin yhteiskuntamme näyttää olevan sellainen, että takaisinmaksut ja korot langetetaan vähäosaisimpien maksettavaksi.

Ihminen on siis taipuvainen käynnistämään itseään ja yhteisöään kuormittavia prosesseja. Hääräämme, raadamme ja rehkimme kiireisinä, vaikka meidän pitäisi touhuta rauhallisesti ja katsoa avoimesti, mitä toimistamme seuraa. Arvelenkin, että nämä yhteiset prosessimme ja projektimme perustuvat osittain yhteisvastuullisuuden harhaan. Prosessin käynnistäjät ja sen aiheuttamista ongelmista kärsivät eivät ole samoja ihmisiä. Vaan koskapa kiihkeät kehitysintoilijat olisivat hitaasti innostuvia kuunnelleet, kun tuhat hyvää asiaa tuntuu olevan käsillä välittömästi? Epäröintihän näyttäytyy heille tympeänä patavanhoillisuutena ja typeränä takapajuisuutena. Ja kuitenkin ylikuumeneminen näyttää olevan yhteydessä sydänkohtauksiin ja mahdollisesti myös psyko-sosiaalisiin ongelmiin. Idealismini mukaan pitäisi siis löytää auktoriteetteja, jotka toppuuttelisivat kiivaimpia touhottajia ja osoittaisivat heille sen, että ihminen on kuin hänen aivonsa: parempaa jälkeä syntyy, kun hissukseen hoidellaan asioita ja yritetään huomioida asioita mielummin laajalti kuin kapealti. 

Aikamme ei suosi yleisneroja. Pikemminkin oletetaan, ettei sellaisia ole enää olemassakaan, koska jo yksittäisten alojen tietämyksen määrä ylittää sen, mitä lahjakaskaan voi elämänsä aikana omaksua. Siitä, miten asiat ovat, ei kuitenkaan saa päätellä, miten niiden tulisi olla. Vaikka oikeastaan kyllä teen niin – tosin perustellusti. Kapean asiantuntijuuden ongelma on liian nopea ja liian kapea-alainen prosessointi. Esimerkiksi tietoverkkojen kehittämisestä olemme kovin tohkeissamme: entistä yksityiskohtaisemmat pornokuvat siirtyvät näytöille entistä nopeammin. Emme lainkaan huomioi, että eksperttimme kehittävät vekottimia nopeammin kuin tavalliset käyttäjät oppivat niitä käyttämään. Nostin siis esiin pornografian. En väitä, että pornoriippuvuus johtuu yksin netin olemassaolosta. Pornografisen materiaalin historia on pitkä ja kaiketi myös laaja. Mutta porno olkoon esimerkkinä siitä, mitä liian nopea kehitys aiheuttaa. Työpaikoillakin ihmiset nauttivat viestintäsalaisuuden suojaa. Jonkin verran sitä on rajoitettu, mutta monilla työpaikoilla työntekijä voi surffailla pornosivuilla helposti. Tämä on pois työtehosta. Äsken juuri sanoin, että olemme ylitehokkaita ja liian kapea-alaisia. En kuitenkaan tarkoita, etteikö työtä pitäisi tehdä ahkerasti. Pikemminkin kyse on siitä, että työtä pitää tehdä polttamatta itseään loppuun, pitkäjänteisesti harkiten, ja uudistuksia pitää punnita rauhassa. Pornon helppo saatavuus kuitenkin ruokkii yhtä aikamme ongelmaa, pornoriippuvuutta. Joillekin ihmisille se aiheuttaa ongelmia: töissä olisi voinut tehdä töitä rauhassa ajallaan, mutta aika kului työn kannalta asiattomilla sivuilla. Toisaalta, viestinnän helppouskin on osa tätä samaa tietoverkkojen myötä syntynyttä ongelmaa. Syydämme toisillemme sähköposteja (ja blogitekstejä) enemmän kuin kukaan ehtii käsitellä. Emme tehokkuudeltamme ehdi tehdä töitä, koska sähköpostien perkaamisen jälkeen pitää joutua strategiapalaveriin ja sieltä edustuslounaalle aluejohtajan henkiseksi tueksi.

Nyt työnnän pääni Humen giljotiiniin: laaja-alaista tietämystä eli yleissivistystä pitäisi ruveta jälleen arvostamaan. Ongelma taitaa olla yleissivistyksen sopimattomuudessa välittömän hyvän tavoittelijoille. Se tuo valtaa ja vaurautta kovin hitaasti, jos lainkaan. Pikemminkin yleissivistys on kuin vaativa harrastus, joka tuo iloa vasta kun asiaan on perehtynyt kunnolla. Pikailon tavoittelun ongelma on sama kuin liian helpon palapelin surkuhupaisuus. On toki nautinnollista rakentaa palapeli kerralla ja vaivatta, mutta pelistä tulee tylsä nopeasti, ja pitää etsiä uusi ilon lähde. Jos ottaa tavakseen etsiä pelkästään helppoja ilonlähteitä, iskee pian tympääntyminen. Yleissivistys ja hitaus ovat siis haasteita, joista voi odottaa suurempaa ja pitkällisempää palkkiota kuin helpoista peleistä.

Ja voi voi, kun itsestäni olisi ihanteideni täyttäjäksi... nyt kauppaan ostamaan ruokaa ja vähän olutta pikaiseksi riemuksi!

Taajuuskaistakuuntelu

Joitakin vuosia sitten ostin Tukholmasta vanhan, puisen purjeveneen. Seilasin sen vapun aikaan veljeni kanssa tänne Suomen puolelle. Siinä seilatessamme tulimme pohtineeksi, että millä tavoin ihminen kuulee. Veljeni sanoi jotakin sen suuntaista, että ensin tulee tunne ja vasta sitten tajuaa hiljaisena kuuluvan äänen.

Veljeni maininnan perusteella olen kehitellyt uutta tapaa kuunnella. Konsti ei ole ollenkaan monimutkainen. Se perustuu siihen, että tietoisesti kuuntelee eri taajuusalueita. En ole rassannut mieltäni hertziluvuilla, vaan jaan kuuntelemani taajuudet eri kaistoihin kokemuksen perusteella. Matalin kuuntelemani taajuus on selvästi lauluäänialaani matalampi, ja sillä voi kuulla esimerkiksi etäisten laivojen dieselmoottorien jylyn. Seuraava vastaa suunnilleen puheeääneni korkeutta tai ambitusta, jolla voin mukavasti laulaa tuttuja melodioita. Sillä kuulee vaikka pienempiä moottoreita. Seuraava kaista on suunnilleen naisten lauluäänestä lintujenlauluun. Kuten arvata saattaa, sillä havaitsee esimerkiksi lintuja merellä. Sitä seuraava kaista vastaa suunnilleen tinnitustani. Sille kaistalle sattuu usein tuulen kohinaa, aaltojen kohahtelun korkeat taajuudet ja muuta sellaista. Viimeisen kaistan hahmotan vain hyvin korkeina ääninä, vaikkapa heinäsirkkojen sirityksestä ylös päin.

Toisinaan skannailtuani taajuuskaistani havaitsen tosiaan jotakin. Koska olen käyttänyt tätä metodia lähinnä merellä havaitakseni muun liikenteen, seuraavat kysymykseni ovat useimmin, että mikä, millä suunnalla, kuinka etäällä ja kuinka nopeasti. Tavallisin havainto kevyen tuulen vallitessa on pienehkö, nopea moottorivene 1/2 – 2 kilometrin etäisyydellä, joka ei liiku oman veneeni suuntaan tai pois siitä. Isot laivat yleensä näkee ennen kuin kuulee, elleivät ne ole aivan läheisen saaren tai niemen takana. Purjeveneitä ei juuri kuule. Kevyellä tuulella ne ovat hyvin hiljaisia kyytipelejä, kovemmalla tuulella tuulen kohina korvissa, silmälaseissa ja oman veneen rakenteissa vaikeuttaa havaistemista. Lisäksi murtuvien aaltojen kohahtelu saattaa tuoda oman lisänsä kuuntelemisen vaikeuteen.

En pysty väittämään, että aina huomaisin sen tunteen, jonkinlaisen pienen levottomuuden, joka kenties voisi olla etäisen äänen ensimmäinen aistimus. Mutta joskus niin käy. Arvelisin, että kyse on siitä, kauanko pysyn vireänä. Jos vaivun ajatuksiini, äänilähde saa tulla hyvinkin lähelle, ennen kuin tosiaan havaitsen sen. Kävi mielessäni, että mahtaisiko sotilailla olla tietoa siitä, kauanko ihmiset tavallisesti pystyvät kuuntelemaan tarkkaavaisesti. Sotilaallehan on eduksi huomata äänimaiseman poikkeamat aikaisin vaikkapa pimeässä metsässä. Toisaalta sotilaalliseen toimintaan liittyy merkittävä stressi. Arvelen, että se yhtäältä motivoi pysyttelemään terävänä, mutta toisaalta myös väsyttää ja rasittaa. Lisäksi ihminen, siis kaiketi myös sotilas, turvautuu kuulohavainnointiin etupäässä silloin, kun näköhavainnointi ei onnistu – siis pimeässä ja mahdollisesti myös tiheän kasvillisuuden keskellä. Tosin ihminen on siitä yksinkertainen, että käyttää näköään, jos ylipäätään jotakin näkyy. Niinpä arvelen, että vaikkapa pusikossa sotilas turvautuu näköönsä, vaikka kuulo olisi tulevien tilanteiden kannalta tuotteliaampi kaukoaisti. Joka tapauksessa pimeä metsä, jossa vaanii kuolemanvaara, lienee poikkeuksellisen stressaava ympäristö. Toisaalta muistan lukeneeni sellaisen sotilaspsykologisen näkemyksen, että stressaantuminen riippuu sotilaan asenteesta. Itsensä puolustamiseen jämähtänyt sotilas pelkää jopa sotatilanteeseen nähden kohtuuttomasti. Tällöin on helppo kuvitella pimeyden olevan erittäin pelottava. Toisaalta sotilas voi olla liikkeellä aktiivisena, hyökkäävänä osapuolena, jolloin pimeys on turva, ja kuulohavainto voi olla odotettu merkki toiminnan alkamisesta.

En tiedä, harjoitetaanko tällaista järjestelmällistä kuuntelemista missään. Jos ei, aika olisi.

Byssan koukku

Seinässä on koukku. Se on aivan tavallinen teräskoukku, varmaankin valamalla valmistettu. Koukku puolestaan erottaa museolaivan keittiötä, byssaa, ja miehistön tiloja, skanssia. Oletan, että koukku on siinä kattilan tai pannun ripustamista varten, koska se on valurautaisen hellan läheisyydessä. Byssa tosin on kokin valtakunta, ja kokkihan ripustaa koukkuihinsa mitä haluaa. Koska hella on lähellä, mitään helposti syttyvää siihen ei varmastikaan ole ripusteltu.

Koukku on siis osa byssaa, joka taas on osa keulakajuuttaa, ja molemmat ovat osa museolaivaa. Museolaiva Sigyn on kyllä vähitellen muuttumassa itsensä kopioksi, kun lahoja osia korvataan uusilla. Koska kunnossapito tehdään mahdollisimman täsmällisesti alkuperäisten rakenteiden mukaan, laiva säilyttää historiallisen arvonsa ja merkityksensä - tai ainakin huomattavan osan niistä.

Laiva ei ole seilannut vuosikymmeniin, mutta yhdestä byssan koukustakin kokenut purjehtija osaa ruveta hahmottamaan äänitapahtumaa. Meren aallokossa Sigynin kokoiset laivat keinuvat, kuten tekevät paljon suuremmatkin alukset. Keinuntaa ilmenee monenmoista. Vaikka purjeet tasaavat sivuttaista keinuntaa, laiva voi sopivissa sääoloissa kallistella puolelta toiselle tai ainakin olla vuoroin enemmän, vuoroin vähemmän kallellaan jommalle kummalle puolelle. Lisäksi laiva keinuu pitkittäin, sillä aallot tulevat harvoin suoraan sivusta. Vuoroin siis laivan perä nousee ja laskee. Ja näiden lisäksi koko laiva voi nousta ja laskea suurimpien aaltojen ja maininkien mukana, ja jos myötäaallokko on vaikea tai ruorimies kokematon, sen kulkureitti on kiemurteleva. Vielä pitää muistaa, että aallokon myötä veden aiheuttama noste vaihtelee. Se kohdistuu kuhinki rungon kohtaan vaihtelevasti ja saa laivan taipumaan eri tavoin. Kaikki nämä liikkeet aiheuttavat erisuuntaisia kiihtyvyyksiä.

Koukkuun on ripustettu raskas paistinpannu, jolla kokki voi paistaa lihaa tai kalaa koko miehistölle. Laiva kallistelee ja keinuu, ja paistinpannuun vaikuttaa mutkikas erisuuntaisten kiihtyvyyksien järjestelmä. Tätä järjestelmää mutkistaa entisestään se, että aallokko ei juuri koskaan ole säännöllinen. Sen voi havaita aallokkoa katselemalla, ja toisaalta jokainen merta kulkenut tietää, että joidenkin aaltojen kohdalla laiva keinahtelee rajummin kuin toisten. Tästä kaikesta seuraa se, että koukkuun ripustettu pannu heilahtelee puolelta toiselle ja välillä sen laita koskettaa seinää, toisinaan taas irtautuu siihen. Aina, kun pannun reuna törmää seinään, syntyy ääni, jonkinlainen kolaus. Ja kun pannu hankautuu seinää vasten, syntyy jonkinlainen rahina.

Seinä on vajaan tuuman, siis parin sentin vahvuista, lautaa. Välittömästi sen toisella puolen, juuri koukun kohdalla, on yksi koija, siis merimiehen makuupaikka. Koija on korkealaitainen, kapea vuode, jonka voi erottaa verholla muusta skanssista. Se, mikä on merimiehen koijassa, on hänen yksityisyytensä suojissa. Se, minkä hän unohtaa skanssin pöydälle, on koko miehistön käytettävissä. Koija on siis se paikka, johon uupunut merimies pyrkii mahdollisimman nopeasti merivahdin tai työpäivän päätyttyä. Nyt pitää muistaa, että kun Sigyn seilasi, merimiehen elämä oli kovaa. Vahtivuorot seurasivat toisiaan pääosin tasaisessa rytmissä. Neljän tunnin työvuoroa seurasi neljän tunnin lepovuoro.  Miehistö oli kuitenkin pieni laivan kokoon nähden, joten toisinaan myös vapaavahdin aikana joutui töihin. Merivahti ei yksin suoriutunut purjeiden käsittelystä tai laivan kääntämisestä. Etenkin myrskyssä tällaiset toimenpiteet saattoivat katkoa lepoaikoja tavan takaa. Lisäksi pitää muistaa, että koija, tuo yksityisyyden tyyssija, saattoi kallistella puolelta toiselle useita kymmeniä asteita ja nousta tai laskea metritolkulla. Lisäksi se saattoi olla kylmä ja märkä.

Ihmisen kuulo on valikoiva. Kun jokin ääni jatkuu ja jatkuu, sitä ei enää huomaa, jos se ei ole erityisen voimakas. Sama koskee tasaisesti toistuvia ääniä. Sen sijaan epäsäännöllinen toistuminen on huomiotaherättävää. Kun huomaa, että pannu kolahtelee ja raapii pään takana olevaa seinää, jää odottamaan äänelle jatkoa. Tämä lienee jonkinlainen psykologinen taipumus. Esimerkiksi liikennetutkijat puhuvat paljon siitä, että tien odotetaan jatkuvan mutkan takana sellaisena kuin se on ollutkin, ellei mitään vihjettä muusta ilmene. Kaikki olisi suhteellisen hyvin, jos kattilan kolahtelu olisi jotensakin tasaista – vaan kun se ei ole. Juuri, kun kolaus tai napaus on toistunut muutaman kerran säännöllisesti, rytmi katkeaa. Voi mennä joltinenkin tovi, ennen kuin se jälleen kuuluu. Merimies, joka yrittää levätä, alkaa odottaa seuraavaa kolausta. Laivan liikkeet antavat jonkinlaisen vihjeen siitä, milloin se voisi kuulua, mutta koska liikekään ei ole säännöllistä, odotus on usein turha. Satunnainen kolahtelu häiritsee tehokkaasti unta.

Seinässä on siis koukku ihan hyvästä syystä. Pannu pysyy kuivana ja on helposti saatavilla. Nykyään pannut tosin on kannettu museon varastoon, joten koukulla on vähän yksinäistä. Perin valitettavaa on se, että monikin museolaivan vieras tajuaa kyllä sen käytännöllisen merkityksen keittiön varusteena. Harvempi tulee ajatelleeksi näitä sivuvaikutuksia. Olisikohan Göteborgin vanhan laivatelakan ollut syytä palkata edes osa-aikainen äänimaisematutkija?

Oikeassaolo

Minä olen oikeassa! Tämä juttu on fakta, turha väittää vastaan! Ei noin saa tehdä, se on väärin! Sinä olet väärässä! Jumalaa ei ole olemassa! Jumala on olemassa! Esko Valtaoja on oikeassa. Minun totuuteni on toinen kuin sinun totuutesi, joten kumpikin olemme oikeassa. Mistä puhumme, kun kiistelemme tai peräti riitelemme oikeassaolosta?

Väärässäolo vähentää ihmisarvoa tai ainakin tuntuu pahalta. Erehtyminen on inhimillistä - ainakin muille: he nimittäin ovat vähän tyhmiä. Oikeassaolo on tietoa, arvoa ja statusta. Tieto on valtaa - muistamatta lainkaan, että valta on tietoa. Vallankahvan ääreltä voi toisinaan määritellä totuuksia.

Totuuden korrespondenssiteoria ja rinnakkaiset totuudet

Aina esittäessämme väitteen esitämme vaivihkaa myös olevamme oikeassa. Edellinen virke on esimerkki juuri tarkoittamastani asiasta. Paitsi että se sanoo väittämisen olevan oikeassaoloa, se se sanoo vastakkaisen näkökulman olevan väärän. Väitteeni siis vaivihkaa tarkoittaa, että on väärin sanoa väitteiden esittämisen olevan väärässäoloa. Tahallista väärässäoloakin harjoitetaan. Jos se on tietoista, puhutaan valehtelemisesta, jos taas tiedostamatonta, kyseessä on erehtyminen. Huumorin varjolla tahi tekosyyllä esitettyjä vääriä väitteitä kutsutaan narraamiseksi.

Totuus, oikeassaolon perusta, on laaja filosofisen keskustelun aihe. Vallitseva näkemys totuudesta näyttää olevan, että se on hyvin perusteltu tosi uskomus. Määritelmässä on kolme avainsanaa: perusteltu, tosi ja uskomus. Perusteltu tarkoittaa, että väitteelle on perusteita; väite on puolustettavissa menestyksekkääksi muita näkemyksiä vastaan ja perusteet osoittavat muut näkemykset vääriksi. Tosi-sanan määrittely tässä yhteydessä saattaa vaikuttaa kehämäiseltä, mutta sillä kuitenkin tarkoitetaan, että väitettä vastaava asiantila on olemassa. Sekään ei ole mikään itsestäänselvyys. On mahdollista todistella menestyksekkäästi epätotta. Tähän perustuu esimerkiksi poliittinen propaganda, jossa tarkoituksena on saada joku uskomaan valhe tai kyseenalainen näkemys. Uskomus tässä ei tarkoita uskonkappaletta, vaan sitä, että totuutta osoittava väite on omaksuttu. Jos väite on hyvin perusteltu ja se vastaa jotakin asiantilaa, mutta sitä ei uskota, niin tieto ei muodostu. Näin asia aikanaan filosofian perusopinnoissa opetettiin.

On myös muita näkemyksiä siitä, mikä on oikeaa ja totta tietoa. Epistomologiaksi kutsuttu filosofian haara esittelee koko joukon erilaisia teorioita. Ne voivat olla vivahteiltaan keskenään ristiriitaisia, mutta kuitenkin pääajatus on sama: on olemassa esineitä, ilmiöitä, väitteitä, taitoja, ajatuksia tai oikeastaan mitä tahansa, mistä voimme lausua väitteitä, ja jotkut väitteet todellakin kuvaavat kohdettaan täsmällisemmin ja uskollisemmin. Sellaisen väitteen omaksumisesta todennäköisesti seuraa myös myöhempää oikeassaoloa tai muuta hyödyksi katsottavaa.

On myös mahdollista muodostaa käsityksiä rinnakkaisista totuuksista. Se ei ehkä sovi akateemiseen keskusteluun, mutta arkipuheessa aika ajoin sanotaan, että tämä on minun totuuteni. Kyse tällöin on kai siitä, mihin seikkoihin suhtaudutaan kuin totuuteen ja mitä pidetään oikeana. Väitteet jumalan olemassaolosta tai -olemattomuudesta ovat esimerkkejä tästä. Aiheesta voidaan käydä kovakin kiista ja sosiaalisista syistä päätyä hyväksymään kahden rinnakkaisen näkemyksen mahdollisuus. Yhtäältä kyse on siitä, että halutaan säilyttää hyvät välit ja tarjota toiselle mahdollisuus säilyttää kasvonsa, toisaalta myös siitä, että kumpikaan osapuoli ei esittänyt mitään kiistatta ylivertaista perustetta. Jumalan olemassaolon kysymys on tällä hetkellä kuuma, ja valitettavasti ihmiset eivät malta käyttäytyä asiallisesti. Vastakkaisen näkemyksen kannattajia väheksytään siekailematta. Tällaisen asenteen kaiketi mahdollistaa myöhemminkin tässä tekstissä ilmenevä oman porukan tarjoama sosiaalinen tuki - ellei peräti täydellisen moukkamaisuuden tarjoama rautakangenjäykkä selkäranka. Myös poliittiset poliittiset periaatteet tarjoavat toisinaan mahdollisuuden rinnakkaisina ilmeneville totuuksille. Erityisesti tämä käy ilmi, kun tehdään päivänpoliittisia päätöksiä. Ne kun taitavat toisinaan olla melko etäisiä suurista periaatteista. 

Moraalinen ja esteettinen oikeus

Tieteellisen tai sen kaltaisen oikeassaolon lisäksi arkielämässä on myös esimerkiksi moraalista ja joskus jopa esteettistä oikeassaoloa. Ihmiset voivat riidellä siitä, saavatko alakouluikäiset lapset olla ulkona enää iltakymmeneltä tai siitä, onko 80-lukulainen sävy sävyyn -pukeutuminen kaunista vai ei. Kummastakaan ei voi esittää ylläesitetyn näkemyksen mukaan totuuslauselmaa. Yleensä alakouluikäiset eivät saa olla ulkona iltakymmeneltä, ainakaan arkena. Näkemys on on hyvin perusteltu: sen ikäiset tarvitsevat paljon unta ja seuraavana aamuna on herättävä aikaisin, että ehtii kahdeksaksi kouluun. Mikään lopullinen ja perimmäinen totuus väite ei kuitenkaan ole. Loman aikana ja etenkin joissain poikkeustapauksissa lapset saavat olla ulkona myöhään. Joissakin perheissä tällaisia ovat esimerkiksi juhannus, uusivuosi, perheen yhteinen matka tai muu sellainen.

   

Moraalisen oikeassaolon erityistapaus on oikeuslaitos. Oikeus voi lainsäädännön ja ennakkotapausten perusteella esittää merkityksiltään kauaskantoisia väitteitä siitä, mikä on oikeaa ja mikä väärää. Aina oikeuden päätökset eivät noudata yleistä oikeustajua ja muutoinkin oikeuden päätöksistä voidaan kiistellä ylemmissä oikeuslaitoksen asteissa tai julkisessa sanassa. Oikeuslaitoksen päätökset yksittäisissä tapauksissa perustuvat väitteiden korrespondenssin tavoitteluun. Oikeudenkäynnissä kysytään, onko tapahtunut kuten syyttäjä väittää, vai onko syytetyn vastakkainen väite sittenkin oikea. Rikokset ovat kuitenkin mutkikkaita tapahtumaketjuja ja oikeuden päätöksessä voidaan antaa saman tapahtuman käsittelyssä yhdistetty tuomio monesta eri teosta. Niinpä näyttää siltä, että oikeus voi katsoa jonkin väitteen olevan vähän tosi ja vähän epätosi. Tuomio voidaan siten määrätä siltä osin, kuin oikeus uskoo tapahtumista esitettyjen väitteiden olevan tosia. Otetaanpa esimerkki: oikeudessa tutkaillaan työpaikkakiusaamista. Syyttäjä tai asianomistaja on esittänyt niin vakuuttavia todisteita, että syytetty tahi vastaaja pelkää saavansa tuomion. Asian käsittelyssä on näytetty toteen, että kiusattua on nimitelty vuodesta toiseen törkein sanakääntein ja häneltä on salattu työnteon kannalta olennaisia asioita, jonka seurauksena hänen työskentelynsä on ollut tehotonta. Vastaaja tai syytetty voi esittää, että nimittely on osa työpaikan karskin humoristista kulttuuria, eikä asioita ole salattu, vaan syytetty ei ole muistanut, mitä on sovittu. Väitteet ovat tulkinnanvaraisia. Voidaan toki pyrkiä selvittämään, millainen ilmapiiri ja tapakulttuuri työpaikalla on. Siitä huolimatta kyseessä voi olla kunnianloukkaus, josta oikeus voi tuomita. Samoin väitteet tiedon salaamisesta tai unohtamisesta ovat tulkinnallisia, mutta todennäköisesti väärä käytännöllinen menettely on helpompi osoittaa todeksi, kuin järjestelmällinen unohtaminen, jos asianomistaja muutoin selvästi on aikaan, paikkaan ja tilanteeseen orientoitunut. Kun väitteet ja todisteet on esitetty, oikeuden on päätettävä, mitkä väitteet perusteltiin vakuuttavasti. Oikeus päätöksellään esittää väitteen siitä, mikä oli totta, ja mikä oli totuuden osien merkitys kokonaisuudessa.

Arkinen riitely ja politiikka

Riitely on epämuodollista oikeudenkäyntiä. Siinäkin tarkoitus on selvittää, kuka oli oikeassa, ja kenties myös päättää, kumpi osapuoli saa langettaa toisella rangaistuksen. Ero oikeuteen on siinä, että oikeassaolo voidaan käytännössä määrittää muutoinkin kuin esittämällä todistein perusteltuja väitteitä asiantiloista. Ääritapauksessa oikeassaolo ratkaistaan fyysisellä väkivallalla. Se sanelee asiain laidan, joka lyö nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin. Tällainen käytäntö tosin sivuuttaa täysin jalot ajatukset siitä, kuinka ihmiset saadaan hyväksymään väitteet tiedoiksi. Vastaväitteiden esittäminen vain tehdään vaaralliseksi. Muita mahdollisia riitelyn keinoja ovat kiristäminen, tunteisiin vetoaminen tai vaikka auktoriteetteihin vetoaminen. Joskus auktoriteetteihin vedotaan jopa pohtimatta, onko sellaisella mitään relevanttia sanottavaa kiistan aiheesta. Tyypillinen esimerkki on Raamattuun vetoaminen jossakin modernin arjen pikkuasiassa. Raamatusta voidaan kaivaa esiin väite vitsan säästämisestä ja lapsen vihaamisesta (Sananlaskut 13:24), kun puhe on kotiintulon kellon ajasta. Sananlasku kuitenkin esittää vetoomuksen aikuisen kasvatusvastuun puolesta ja siten perustelee aikuisen auktoriteettia ja oikeutta sanella kotiintuloaika. Itse kellonajasta se ei sano mitään.

Arkisessa riitelyssä voidaan käyttää myös erilaisia henkilöön käyviä keinoja. Vastapuolta pyritään useinkin halventamaan. Käytäntö perustunee siihen, että saamalla vastapuolen hermostumaan hän joko menettää tilanteen hallinnan tai sitten hermostuminen itsessään jo voidaan katsoa inhimilliseksi tappioksi ja huonommuuden osoitukseksi. Tässäkin vallitsevat asiantilat jäävät toisarvoisiksi. Oikeassa on se, jonka hermo kestää tai joka on törkeämpi.

Edelleen oikeassaolo voidaan hankkia tunteisiin vetoamalla. Nähdäkseni tämä on tavallista politiikassa, ainaki populistisessa päivänpolitiikassa. Jonkin puolueen edustaja voi luvata edistää määrättyjä asioita, jos häntä äänestetään. Populistipoliitikon on helppo valita vetoavat asiat. Viime vuosina sellaisia ovat olleet maahanmuutto ja kysymykset sosiaalietuuksista, EU:sta ja Naton jäsenyydestä. Milloin on vedottu lapsiin ja milloin taas vanhuksiin. Lasten etu ja vanhusten hyvinvointi ovat asioita, joita ei voi kiistää tai edes kyseenalaistaa. Olisi poliittinen ja sosiaalinen itsemurha väittää, että lapset eivät tarvitse erityiskohtelua tai että vanhuksia hyysätään jo tarpeeksi. Samaan kiistämättömien moraaliperusteiden sarjaan kuuluvat vielä ainakin turvallisuus ja taloudellinen kilpailukyky. Näiden seikkojen merkitystä ei ymmärretä tarkastella edes sen vertaa, että kysyttäisiin, mitä ne oikeastaan ovat. Siksi niitä voi hyödyntää ajaessaan etujaan. Oikeassaolo hankitaan siis sosiaalisella hyväksynnällä, jolla ei välttämättä ole mitään välitöntä tekemistä poliittisten kiistakysymysten kanssa. Yksittäisen poliitikon suoraselkäinen ja avoin kannanotto ei esimerkiksi mitenkään vaikuta Nato-jäsenyyden ongelmaan. Yhtäältä Suomi kriisitilanteessa voi hyvinkin tarvita ulkovaltojen etuja, toisaalta Nato-jäsenyys voi lisätä sotilaallista jännitettä Suomen ja Venäjän välisellä rajalla. Nämä osin ristiriitaiset seikat eivät riipu siitä, mitä joku suorapuheinen sanoo, ellei kyseinen suorasuu suorastaan provosoi jotakuta. Tunteisiin vetoava oikeassaolo voi siis perustua osittain täysin relevanttiin perusteluun, mutta niin ei ole välttämättä tai riittävästi.

Aivan samoin henkilöidenvälisissä erimielisyyksissä voidaan turvautua vallitseviin kyseenalaistamattomiin arvoihin. Esittämällä jonkin ihmisen toimet yleisesti hyväksyttyjen moraalinäkemysten vastaisena hänen toimintansa saadaan näyttämään hyvinkin arveluttavana. Tämä kaiketi toimii, vaikka käytettyjä moraaliperusteita ei mitenkään arvioitaisi tai ne olisivat peräti epäjohdonmukaisia. Otetaanpa tässä esimerkiksi transvestiitit. Pahimmillaan esitetään, että transvestiitit ovat sairaita, koska eivät toimi kuten terveet ja normaalit, ja terveet ja normaalit eivät taas ole sairaita, koska eivät toimi kuten transvestiitit, nuo naisten hepeneisiin verhoutuvat miehenteelmät. Samanaikaisesti vallitsee kuitenkin suhteellinen individualismi: kukin saa toimia, kuten haluaa, kunhan ei loukkaa muita. Miten transvestiitti loukkaa muita pukeutumalla vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin, ja kenties vain kotioloissaan? Eikö hänen tapansa kieltäminen ole hänen individualististen oikeuksiensa vastaista? Jos joku julkisesti loukkaa transvestiitteja – käytännössä erityisesti naistenvaatteisiin pukeutuvia miehiä – hän usein nojautuu tuohon normaaliuteen. Hän uskoo, että hänen näkemystään kannattaa niin suuri ihmisjoukko, että hän voi sen turvista huudella näkemyksiään vaivautumatta perustelemaan niitä muutoin kuin kehäpäätelmin ja joukkoonkuulumisella.

Riideltäessä ja kiisteltäessä monet väittävät näkökantansa olevan fakta. Se on yritys vedota totuuden korrespondenssiin, väitteen sisällön ja vallitsevan asiantilan yhdenmukaisuuteen. Kuitenkin taustalla voi olla tavoitteita saada toinen näyttämään väärässäolijalta. Laajoissa asiakokonaisuuksissa fakta-argumentin käyttö perustuu usein asioiden yksinkertaistamiseen. Siihen vedotaan, kun ei tunneta asiaa kokonaisuudessaan tai tahallaan jätetään huomioimatta keskeisiä seikkoja. Samoin siihen vetoavat paljastaa sivistymättömyytensä. Fakta on usein melko tulkinnallinen ja harvoin yksinkertainen seikka.

Oikeassaolo on siis tila, jopa tunne, joka voidaan saavuttaa eri tavoin. Se ei siis suinkaan ole oikeiden väitteiden esittämistä, vaan sosiaalinen status, joka on hankittavissa fyysisellä tai psyykkisellä väkivallalla tai kenties rahalla tai muulla vallan ja auktoriteetin välineellä. Oikeassaolo on arvostettavaa, mutta se voidaan hankkia myös kyseenalaisin keinoin.

Kaljala

Kaljala takaisin vaikka pullo kellallaan!

Miäs ja paatti - etenki seilipaatti

Tääl rannikol suunnillee pualet aikuisist o miähii, ja aika monel niist o paatti. Niil kuuluu ol. Ei se ny ehkä o osa sitä miähe olemust, mutta ei ne ukot oikee tuntis ittees, jos olis ilman paattii. Varakkaammil miähil ruukaa olla seilipaatti ja sit meil vähävarasemmil moottorikäyttöne, paitsi mulla. Mull on kans seilipaatti, tosin piäni ja vanha. Tää juttu o nii yleine, että noissa kaiken merenpuolisimmis kaupungeis ja kylis ruukataan kysyy, ku miäs kualee, ett mimmone paatti silt jäi. Et on se sillai osa sitä miähe persoonaa.

Sitä voi sisämaalaise olla vaikeempi tajuta, ett kui se paatti sit pitää olla. Ei niil läheskään joka suvi mihinkä kauas mennä, ei ainakaan ne, joilla ei o enää sitä vanhan ajan oikeet kesälomaa. Sisämaalaisil riittää savolainen soutupaatti tai joku vähän leveempi ja kantikkaampi kuttaperkkalusikka, jossa o väkivahva japanilaine takatuuppari persees. Savolaismallisel ei pal rannikol tee, paitsi tiätenki iha sisälahdil. Vikkelä pikaliippari tiätenki viä nätis sääs merelleki, ja tua joutuin pois, jos tuuli virkoaa ja sjöberg käy äkäseks. Mut aika monel ukkelil o iha avomerel tai ainaki rannikko-oloihi tehty paatti, mil ei sit o niin kiirus rantaa, vaik aalloharjat nousis vähä korkeemmikski. Ja niinkus ny sisäsuamalainenki arvaa, ni semmone paatti sit jo vähä jottai maksaa, vaik olis vanhempiki. Eikä sen ylläpitoka vallan halpaa o. Kyl siin menee satanen poikines vuade aikan, ku sitä paattii säilytetää ja pidetää laillises ja merikelposes reeras. Et on se vaa iso osa elämää silläki tapaa.

Mihi sitä paattii sit oikee käytetää? Kalamiähet tiätenki hakee merest kaloi kotii. Joskus mennää vaa merel kattelemaa ja olemaa paatis ja joskus reissata johonki saaree. Jälkimmäisii kelpaa sekä moottori- että seilipaatti. Nykyää ei seilipaattei oikee kalastuksee käytetä. Ei niit o semmosiks tehty. Ja kalliimmis niist o nii hianot tiikkiset täkit ja sisäkalut, ettei sin suamusii ja limasii kaloi viitti haalii. Siitki pakkaa jo ökypaatin omistaja olemaa äkäne, ku frouva taik salarakas lotraa aurinkorasvaa siihe tiikkitäkkii - sinä suven ainoona päivänä, ku merel pikineis tai ilman tarkenee.

Paatin tärkein ominaisuus o olla omistajalle miäleine. Ku lukee noita kirjoituksia netist ja lehdist, ni niis väitetää, että paatin pitää täyttää omistaja tarpeet, mut se o vaa kaunisteltuu totuutta. Jotku miähet haaveilee kaukomatkoist ja niil o sit paatti sen mukaa: tanakkaa tekoo, tuhti muaroiltans, hirasliikkeine ja vähä raskaski manöveerata ja käsitel, mut sit se kyl siätää rumempaa kelii ku miähistö. Ja niihä se pitää ollaki, jos oikke avomerel meinaa. Paatti ja sen kippari pitää olla semmoset, että ku kyytiläiset makaa merikipein, paatti ei viäl natise ja kippari vaa manaa, ku ei kukaa saa kaffet keitettyy. Toisil pitää sit taas oll siro ja kevyt kilpuri, semmone ku liikkuu vikkelästi. Ne o sit ain rikki jollai tapaa, mut toisaalt, ainaha kaikki paatit o jollai tapaa risoi, ku ikää o yli kaks viikkoo. Jos ei muut vikaa löyry, ni vessapaperirullateline ruastuu. Mut nii sitä kuitenki laituril pauhates ja myynti-ilmotuksii selates miälipitei paatist muatoutuu, ja niist sit kehkeytyy se, mikä hankitaa. Siin o paatti miähe miältä myäre - ei siis sen mukaa, mihi sitä käytetää, vaan usei just sen mukaa, mihin sitä haluttas käyttää. Ja tän mää usko, ett koskee sekä moottoripaattei ett seilipaattei.

Mutt mennääs nyt siihe merell olemisee. Mää en ny ota kantaa kalastuksee. Se o turhaa puuhaa, kyl ne kalat saa helpommi torilt. Mut nii o kyll seki, ett ajetaa moottoripaatil tai seilataa pitki merta. Muuta konkreettist se puuha ei synnyt, ku perävana. Ja niinku sisämaaski tiäretää, ni se o aika lyhytikäne asia. Hyvä miäli on sit pitkäaikasempi juttu, ja paattie kans kulaamine o omias ylläpitämää sitä - niille jotka siit tykkää. On sit niitki ihmise kuvatuksii, jotka pelkää kaikkee vettä, jota o yhres paikas enemmä ku juamalasii sopii. Kyll mää senki ymmärrä, voiha siihe vetee hukkuukkin. Eikä yhren ihmise hukuttamisee tarvit ku sen verra, ett pää just ja just mahtuu pinna all.

Siäl paatis ollaa siks, ett siäl o hyvä oll. Ei kuulu pomon mäkätys eikä anopin kajatus. Maisema o usei kaunis ja ainaski avomerel avara. Jotku jättää kaikki murhees rantaa, ja useimmat ainaki suurimma osa. Siinä paattia kuskatessa pakkaa olemaa välttämätönt muuta puuhaa, niinku merenkulku ylipäätäs ja sit kahvinkeitto. Aika usein mukulatki tykkää ol paatis ja moni muijakin, ja sit tehdää reissuu koko perhee porukal. Ja joskus mennää sit vaa äijäporukal. Kaverit keskenäs tai sit isompiki ukkorevohka. Joku tyyrää paattii ja navikoi, tai sit yks tyyrää ja toinen tiiraa karttaa. Loput tekee omias. Istuvat sitloodassa ja pärisevät vanhoi juttui. Ja joskus vähä uusiiki. Välil mennää iha yksi ja ajatellaa vanhoi juttui - tai sit niit uusii. Jotkut ottaa osaa kilpailuu, ja sit kiristellää hermoi koko kisan aja, et saaks joku paremma puuska ja kuka kärsii vähiten siit, ku kisa-alueelle sattuu iha oikee asioiksee kulkeva rahtilaiva, jota väistellää, kuka minnekin. Sit kisa jälkee on kuitenki hyvä oll, jos ei iha mahrottoman huanosti pärjänny.

Mut sitt se seilaamine nimenomaa. Mårtenssoni laulaa, et kaikki paitsi purjehrus o turhaa. Se o vähä piäles. Siinä o liikaa tua paitsi-sana. Kaikki purjehrus o turhaa. Mää jo sanoin, ettei siit jää ku katoavaine perävana. Taik et enintäs se tuattaa hyvää miält. Eikä ihan ain sitäkä. Mut siäl paatis sitä sit ollaa omas piänes maailmas. Mastoon o kiskottu yksiön, kaksion taik puale kauppatori ala tekstiileit ja naruist o verelty, et saaraa tuulee aikaseks piäni mutka. Se mutka sit tyäntää yhtäälle ja paatin köli toisaalle, ja nii paatti kulkee sin, mihi seilori päättää. Tai ainakin aika liki. Tätä ne ei kaikki maalaiset tajua, ku ne kuvittelee, et seilipaatti liikkuu ku tuuli tyäntää. Mut ei se nii käy. Paatti liikkuu, ku tuuli vetää. Ja sit ne kuvittelee, et siäl paatis o hiljasta. Mut annas olla, ku tuulee vähänki enemmä, ni aallot kohisee ja tuuli vonkuu vanteis ja haruksis. Siin joutuu korottamaa ääntäs, jos haluu jotaki sanoo toisel. Ja semmoses kovemmas tuules tulee harras miäli, jos ei tuu paha olo. Ei siin sit pal jutella. Se mitä sanotaa, sanotaa sanojen ensimmäisill tavuill. Siks kai Länsi-Suames puhutaa lyhytt ja töksähtävää murrett. Turha niit savolaisii krumeluurei o väännell, ku tuuli ne kuiteski sotkee. Semmost siäl paatis sit o. Paatti o hankittu miältä myäte, ja se o kaike tavote, et siäl o hyvä oll, tulipa se hyvä olo siit, ett voittaa kilpailu tai siit et ylittää isommanki mere.

Se o se meri kans semmone ikuine kummastelu aihe. Sjöberg, sjööperi, ottaa joka päivä, tai oikeestaa joka hetki vähä uure muaro. Ei sitä ruatsilaiva täkilt huamaa, mut ku itte taik omas piänes porukas pyrkii sitä matkaas tekemää, ni sit kyll oivaltaa ilma isompaa aprikointii taik mitää tekotaiteellist auninkoittemist. Yhten päivän o melkee tyynt, mut avomerelt käy hiljane maininki. Jos ei hiljan o tuullu, ni kyl voi pian tuulla. Taik ainakin jossai tuulee parhaillaa, ja aika friskistiki. Sit o niit päivii, ku o ihan tyyntä ja aurinko paistaa. Rannikol tiätää orottaa merituult iltapäiväks. Vähitelle nousee kumpupilvii manteree pääl, ja sit alkaa tuull. Joskus kolmen taik viiden aikaan ehtoopäiväl voi puhaltaa iha kunnoll merelt. Se tuntuu sit jonkin matkan päähä avomerell ja tiätenki vähä matkaa mantereellaki, mut jo Ahlaiste taik Pröttikarvian takan voi olla melkeen tyynt. Ja Euras ny ei ainakaan tuule, paskankatku vaa viipyilee peltoje yllä, ku viinerpullie ja kermajäätelö perusosii tuatetaa! Joskus tuuli on puuskane ja pyärteine, toisinaa ei sit niinkä, vaan puhaltaa tasasest. Maalaiset sanoo, et merel tuulee ain. Torellisuures ne o vaan tuntenu ilmavirran, ku avaa oven ruatsinlaivan täkil. Kai siinä ny tuulee, ku kohtalaisen kylän kokonen paatti kulkee parikymment solmuu ja lisäksi laivas sisäl o joku yli- taik alipaine. Avomerel voi olla ihan tyyntäki, ku ei ole erilämpösii ilmakerroksii. On vaa meri ja taivas ja aurinko, joka päivän aikana seilaa taivaan poikki. Mut rannikol o ranta ja saarii, jotka aurinko lämmittää, ja se lämpö sit saa aikaan piäne ilmavirran. Ja kevyt ja ketterä paatti pystyy seilaamaan niil piänil tuulenvireilki. Ei se kovin mene, mutta menee kuitenki. Ja sit on tiätenki ne ajat, ku sjööperi on pahana. Sillon tuulee nii että siilitukkasellakin hiukset väpäjää pääs ja meri o vaahro peitos, eikä vastatuulee kannata sanoo sanaakaa. Jos hengittämäänkä pystyy sillon ku nokka osottaa tuule tulosuuntaa. Ja kaik tää voi muuttuu aika äkiste. Ku irrotit paati kaijast, ei viäl tuullu ku vähä. Seilaat ulos saarte välist ja sit huamaat, et piäne matka pääs meri o ottanu tumman sinise väri ja karottanu kiiltos. Just ehrit pistää ittes ja paattis uuren sään mukasee kuasii, ja sit onki meri jo ihan toiselaine. Koht tuuli ehtii nostaa uure aalloko, ja jos vanhaaki oli, ni sit o ristiaallokko. Ei hanki kaffekuppi pysyy karttapöyrä kulmal.

Muutama kerra suve aikan, usein just näi loppukesäst, o semmone erikoise silee tuuli. Se ei juurkaan tee kurttuu meren pintaa, mut paatti seilaa reippaasti. Usei tää o just iltamyähäl. Sillo ei tee miäli lopettaa seilaamist. Muut ei kuulu ku veden ja tuule kohina. Se tuuli o nii tasane, ettei paatti narahtele. Ja se tuuli jaksaa vetää, vaik ei o kovaka. Seki varmaa johtuu just siit tasasuurest. Voima ja enerkia ei kulu pyärteire tasottamisee. Aerodynaamikko varmaa sanois, ett ilmavirta o laminaari. Mut tätä säätä o vaa harvo. Enintäs muutaman kerran kesän aikan oikee kunnol. Sen mää kuitenki sano, ett sillo kannattaa oll merell. Se tuuli tuntuuki ihan erikoiselt. On niinku puhtais silkkilakanois piahtarois ilkosillas taik sais suuhus jotaki nii hyvää, ettei o ennen saanu ja varmasti tiätää, että seuraava lusikalline ei enää millää voi tuar samaa ilost yllätyst, mutt silti pitää syärä niinku kunnon herkkuu syärää: ei nuukailla, vaa otetaa iha suu täytee ja syärää nopeesti mut kaua. Sit o hyvä vast, ku ei enää tee miäli lisää.

Niit aaltoi on kans monen luantosii. Joskus o äkäse tuule nostamii terävii vaahtopäitä. Mainingi mää tossa jo mainitsinki, menneen tai muual puhaltanee tuule nostattamii loivii aaltoi, jotka joskus voi olla aika korkeitkin. Ja liittyyhän ne joskus siihenki, et tuuli o vast tulos. Sit on semmosii kesäpäivän pikkuaaltoi, jotka vähä keikuttaa paattii ja saavat purjehtijan miälen virkeeks. Semmosis o kiva myätäill kropallans paatin liikkeit ja nauraa hymähtää, ku muutama pärske nousee paatin keulast ja kastelee vähä naamaa. Ja sit on tiätenki niit myrskytuulen nostattamii keskikokosii perkeleit, jois paattii saa tyyrätä tarkasti, eikä kastumist voi välttää, ku vettä lentää niskaa kaikilta kahreksalt ilmansuunnalt, ja ylhäältä, alhaalta ja viistosta kans. Antaa tyyriimpiki kuivapuku periksi lopultas niiren aaltojen kans. Kovas aallokos pitää kans muistaa nojaill ja norkoill. Eihä se reipast oo, mutt ku pahas sääs pitää varautuu siihe, et voimii voi tarvit johonki yllättävää. Sill väsyttää ittes, ett antaa keikkuva paati heiluttaa kroppaas millo mihinki suuntaa. Sitloora reunaa, karttapöyrä kanttii tai byssa seinää nojailemal voi säästää voimias. Yks mainio aaltoilun laji o ne kesäpäivä pyäreet pikkulaineet, jotka saa merenpinna täytee eläväisii väriläiskii. Siin peilaa taivas ja paati kylki ja rantalepät ja vähä auringon möllötyski. Se o iha tavalline, mutta jotenki ihmiset ei ain näyt tajuuva sitä. Harvo siit valokuviika näkee. Sitä o mainio katell iha rauhas. Iha rauhas istuu paatissas ja vaipuu aatoksiis pikkuhiljaa.

Sit o kangastukset. Niit näkee läpi vuare, mut etenki alkukesäst, ku ilma o lämmin ja meri kylmä. Taikka taitaa olla nii, että niit ilmenee vähä aina, ku o erilämpösii ilmakerroksii ja taivaanranta tarpeeks kaukan. Ei niit Hämeessä näe, ku harvo näkee monenkaan kilometrin päähä. Sitä ei taaska kokonaan maalla elävä suostu eres uskomaa, millasii ne voi oll. Mutta ne nostaa horisonti takaa isot asiat näkyvii, saaret se nostaa ilmaan ja joskus sama saari taikka niämi voi näkyä kahteen kertaa päällekkäin taikk ylösalasi. Ja sama koskee laivoiki. Näyttää, niinku kaks laivaa seilais päälletyste: alempi o oikee päi, mut kelluu vähä ilmas, ylempi o ylösalasi ja vesilinja piirtää pilvii.

Yksin seilaaminen on sit kans oma lajins. Siin ei passaa olla kovin huanois väleis ittes kans. Mua se o ruukannu jopa virkistää, mut emmää ihmettel, jos kaikkii ei niinkä. Siin pitää laittaa moni asiaa toisee reeraa ku arkisi koton. Ei o paha, vaik juttelee omia aikojas tuule, mere ja paati kans. Vaatteire ei o nii välii, saa oll niis ku viihtyy, tai vaik alasti, jos tarkenee. Ja jos o laulumiäs, ni siin voi sit luikauttaa karaokehitin tai saksalaise liirin. Ja saa laulaa, vaikkei oliskaa laulumiäs. Ainoo mikä o, ni syämisest pitää hualehtii. Ruariratast taik pinnaa ei voi jättää yksiksee ku piäneks hetkeks, joskus ei oikeen hetkekskä. Kaiken paras o, ku kattelee jo lähtiessää eväät ulottiville nii, ettei sen takii tartte menoo keskeyttää. Sit o semmone vähemmän pauhattu asia ku noi luannolliset tarpeet, ku vaatii oman funteeraamises. Yksi jos o paatis, ni ei voi iha mite vaa lähtee kiipeilee kannel ja partaal. Jos paatis ei o vessaa taik siällä käymine viä liikaa aikaa yksin seilates, ni sit pitää käyttää turvavaljasta ku menee partaal. Tai sit päästää ämpäriin. Ja jos ei lopun maailman aikaa seilaa yksin sill paatil, ni se ämpäri o paras pitää puhtaan ja erilläs semmosist kiuluist, joil hantteerataa ruaka- tai talouvett.

Muuten se yksin seilaamine pitää miälen ja miähen virkeenä. Lähties ja rantaan tulles saa hetken mennä pitkin paattia pää viidenten jalkan, ku touhuaa kiinnitysköysie ja seilien kans. Ja kyllä niitä skuutteja ja muita säätököysiä joutuu seilates kans välil nyppimää. Jos o viarail vesil, ni karta ääres pitää muusta puuhast hualimatt oll tarkka. Se ei o tarpeeks, ett osaa joka hetki tökätä sormenpääs just siihe kohtaa merikorttii, mis paattis kans o. Sit pitää viäl hyviss ajoi etukätee tiätää, mihi seuraava väylänmutka jälkee käännytää ja mitä siält orottaa tuleva vastaa. Ei se o vaikeeta, mutt vaatii tyäs. Ja tähystämine o kans tärkeet. Ku seuraa muitte paattie kulkuu, ni saa muutettuu kurssis nii, ettei semmost tilannett oikee eres tule, et pitäs jotaki oikee erityisest väistää. Sillai merel pitää yrittää muut huamioira, ettei muiren tartte kauheesti raapii päätäs ja ihmetell, ett mitähä toiki paattis kans tekee. Mää ain yritä ainaki isoi laivoi varoo sillai, ettei siäl prykäll tartte kapteenin taik perämiähe hualehtii, et jääks toi piäne paattis kans all. Jos mää en mee koko väyläl, ni homma o selvä. Ja jos mää ny kuitenki olen sil väyläl, ni sit mää tee semmose käännökse, ett iha varmaa siäl prykäll näkyy, mihi mää väistä. Sitä mää vaan toivosi muiren seilorien miättivä, ett ne isot laivat tulee aika kovin. Jos ite menee vaa muutamaa solmuu, ja näkee, ett tualt luaron takaa taik horisontist alkaa iso laiva erottuu, ni ei sit enää kuulu siirtää sitä asiaa miälestäs. Semmost ei välttämättä oo olemassakaa, ett mää väistä sit jos se tulee liki. Yleensä ne nimittäi tulee liki, kun ne o liki jo sillon ku ne metreissä mitate o aika kaukan. Siin voi käyr sillai, ett törmäys o ens mahrolline, sit torennäköne ja lopult varma asia, mutt viäl menee jonkinmoine tovi, ennen ku se tapahtuu. Sitä o aika halju varrot. Mut ku perustairot o hallinnas ja paatti o miäleine, ni merel o mukava olla yksinki. Pitää vaa muistaa, ett ei se o mitää löhölomaa vaik välil voi menn tunti ja pariki, ettei juur mitää tapahru. Oma jaksamine pitää ain muistaa ja tilannetaju olla semmone, ett pystyy parhaitte mahrollisuuksie mukaa välttämää semmosii asioit, joit ei yksi klaaraa.

Mää ole täs plokis jo paljo kirjottanu paateist ja merest, ja kuviiki mää laita ain joskus. Mutt viälkää mää en tiärä, mikä se just siin seilaamises o nii ihmeellise hianoo. Kaikellaisii tunnelmii merelt mää voi yrittää kuvat, mutt ei se tee sitä asiaa juurtas myäre selväks. Mää jo yriti vihjat, ett joilleki se voi olla kilpailus menestymine, toisil ehkä joku hallinna tunne, mutt kai ne asiat sais jostaki vähä helpommalki. Semmost se sit o, kahre eri taval aaltoileva ja virtaileva ainee rajapinnal killuntaa. Jos ei tunnetusti viisaatki miähet, niinku ny se Ainstaini Alpertti, olis harrastanu seilaamist, ni väittäisi, ett hulluje hommaa. Onneks o noit isoi nimii mull täs tuken. Pitäskö mun ny sit päätell, ett Natsi-Saksa meni sen tähre poskelles, ku Aatu ei viihtyny paateis. Jonku tarinan mukaa tuli Pismarkissaki merisairaaks, ja sentää oli iso paatti. Eikä eres seilannu sillon ku Aatu siäl kävi pasteerailemas.

Sit o se paatti muutenki elämä osan. Ei se ol mikkä kesälelu, se pitää syksyl nostaa ja toimittaa suajaa talvelt. Varakkaammat pistää hallii, köyhemmät tekee jonkinlaise pressukatokse pääl. Siäl käyrää sit kattomas tavan takaa, et kaik o hyvi ja tehrää jo talvel niit hualtohommii, ku pystyy. Seilei korjataa, kone hualletaa, irto-osii lakataa ja maalataa koton ja sillai.  Samal piretää huali omast merikelposuurest. Opetellaa vähä lisää navikointii taik ainaki katotaa uusimmat merenkulu säärökset läpi. Ei nää ny mikään mittää suurii asioi oo, mutt tärkeit ja ainaki yks tapa pitää ittes tän alan miähen läpi talve. Ku tämmöne sunnuntaiseiluu o kuitenki vähä harrastus, vaik kovin tärkee, ni talve yks tarkotus o, ett keskitytää vähä muuhu, niinku postimerkkie keräilyy tai kitaransoittoo. Ai nii, ja tyähö ja muijaa ja mukulii kans, ett ne sit kesäl saa paattii mukaa. Se o tärkeet, ku usei käy nii, ett muijaa ei vene-elämä kiinnost. Sit ku äijä kuitenki se paattis kans pakertaa, ni muija saa mittas täytee ja sanoo, ett se o ny joko mää tai paatti. Ja tiätää sen, kuinka siin käy. En o viäl kuullu, et joku miäs olis muijaas rakastanu enemmä ku paattii ja merta. Mut jos se muija o likikä yhtä tärkee ku meri ja aalloilla seilaamine, ni on kyll viisast yrittää huamioira ihmisiiki. Eres vähä.

Nykyää ihmiste pahaa oloo hoiretaa lääkkeil. O yks ku saa nukkumaa, toinen ku herättää, kolmas ku saa haluamaa ja pystymää sänkyhommii ja sit taas yks, ku neki halut rauhottaa. Suruu syärää pillereit ja epätoivoki niill lamautetaa. Iloki taitaa nykyää olla melkee kiälletty, ja siihenki o omat pilleris. Ja kaikes tässä miälialoje torjunnas ihmine o vaa joku konsti, mill virkamiähet ja tohtorit siirtää rahaa vähävaraste ja valtio tileilt omii ja kavereide taskuu. Niil rahoil ne sit ostaa komeit seilipaattei, joire olemassaolo tiätenki o hyvä asia, mutt kyl ne vois yrittää hankkii vähä vähemmäl hyväksikäytöl. Mää ole sitä miält, ett jos ihmine viihtyy merel, ni sitä pitäs hoitaa seilipaatil. Se aiheuttaa ehkä riippuuvuut, mut ei sentää semmost kemia kaaost kroppaa ku nää kaik sialu aspiriinit. Mulla o semmone aaninki, että noi sialu  lääkkeet aiheuttaa lopultas enemmä haittaa ku hyätyy. Ihmisest tulee semmone, ettei se pärjää lainka ilma kemikaalei ja lääkkei. Mää olen kuullu, ett kauhukakaroitaki nykyää viärää purjehtimaa, jos niire pää siäl vähä selkenis. En tiärä tuloksist, mutt ku mää oli kakara taik semmone isompi koulupoika, ni kesäl mun oli hyvä, ku pääsi seilaamaa aika usein. Talvel oli sit kurjempaa. Vähintää pualet seiluuhaluiste lääkerahoist pitäs käyttää siihe, ett ne sit kans pääsis merel. Ei se mittää aut, jos merest tykkäävä viä rannal. Kyll sinne aaltoje pääll pitää pääst. Ja siäl se miäli sit vähitelle friskaantuu. Päiväki auttaa jo paljo ja viikko tekee miähest jo iha uure. Ja joskus voi sit vaa olla tarpee, ett niitä viikon jaksoi o vähä sillon tällön, tai ollaan kaksi viikkoo heti oitis. Tai kuukaurenki. Jos siin viäl o sopivasti avomeren seiluuta joukossa, nii mää lupaan, ettei siält miäs palaa samana.

Utö

Regatta

Eläimiä

Merten kyntäjiä

Tärähtänyttä menoa

Maailma on vinossa, mutta ei se minun syyni ole

Työpaikkailmoitus 2

Työnantaja kaipaa taitavaa sanankäyttäjää. Esittelen teille Leppävaaran seurakunnan työpaikkailmoituksen. Varsinainen ilmoitusteksti kokonaisuudessaan on tällainen:

Tiedottaja, Leppävaaran seurakunta, Espoo

Leppävaaran seurakunnassa on haettavana TIEDOTTAJAN TEHTÄVÄ lokakuusta 2012 alkaen. Tehtävä edellyttää kokemusta ja osaamista kirkollisesta viestinnästä. Työ keskittyy sisäiseen ja ulkoiseen viestintään. Tehtävä edellyttää seurakuntatyön hyvää tuntemusta ja valmiutta kohdata viestinnän keinoin erilaisia ihmisiä. Kaipaamme kykyä toteuttaa laadukkaita seurakunnan esitteitä, graafista silmää sekä valmiutta tuottaa sisältöä seurakunnan kotisivuille ja Esse-lehteen. Pätevyysvaatimuksena on soveltuva ylempi korkeakoulututkinto, erinomainen suomen kielen taito sekä tyydyttävä ruotsin kielen ymmärtämisen taito. Muu kielitaito katsotaan eduksi. Toivomme työntekijältä aktiivista viestintäotetta mediaan ja kykyä sekä halua opastaa seurakunnan muita työntekijöitä viestinnässä. Tehtävä edellyttää kykyä riittävän itsenäisesti ja kokonaisvaltaisesti vastata seurakunnan viestinnän kokonaisuudesta. Kaipaamme taitavaa sanankäyttäjää. Työaika on virastotyöajan mukainen 36,25 h/viikko. Työsuhde kuuluu vaativuusryhmään 503 ja sen peruspalkka on 2621-3014 euroa työkokemuksesta riippuen. Työsuhteessa on 4 kk:n koeaika. Työssä on mahdollisuus työsuhdeasuntoon. Nyt alkaa analyysi: Otsikko on TE-toimiston mallin mukainen, eikä minulla ole siitä sanottavaa. Sama koskee varsinaisen tekstin ensimmäistä virkettä. Otsikkoon se ei tuo muuta lisätietoa kuin työsuhteen alkamisajan. "Tehtävä edellyttää kokemusta ja osaamista kirkollisesta viestinnästä." Virkkeessä on toistoa, eikä se ole parasta mahdollista asiasuomea. Muutetaan se näin: "Tehtävä edellyttää kirkollisen viestinnän kokemusta." Eiköhän kokemus sisällä osaamisen. Osaamisen voi katsoa myös sisältävän kokemuksen, joten valinnanvapaus vallitkoon! "Työ keskittyy sisäiseen ja ulkoiseen viestintään." Organisaatioviestintä jaetaan sisäiseen ja ulkoiseen viestintään, joten työ keskittyy siis kaikkeen viestintään. Mihin se siis ei keskity? "Tehtävä edellyttää seurakuntatyön hyvää tuntemusta ja valmiutta kohdata viestinnän keinoin erilaisia ihmisiä." Jos jo kerran edellytettiin kirkollisen viestinnän taitoa, niin miksi nyt edellytetään kirkollisen viestinnän hyvää tuntemusta? Kirkollinen sisäinen ja ulkoinen viestintä on tavallista viestintää, jossa huomioidaan kirkon sanoman lisäksi kirkon työ ja toiminta sekä Suomen Evankelis-Luterilaisen kirkon organisaatio. En kuitenkaa väitä, että kirkon organisaation ja työmuotojen tuntemuksen erillinen edellyttäminen olisi täysin turhaa. Ilmoituksen kirjoittaja haluaa erityisesti painottaa tätä asiaa, ja onhan seurakunta toki erilainen viestintäympäristö kuin sanomalehden toimitus. Organisaatioviestinnän kannaltakin tehtävä on vaativa. Suomen Evankelisluterilainen kirkko ja kristillinen usko ovat olleet melkoisten paineiden alaisina viime vuosina. Tiedottajan pitää olla sitoutunut työnantajan tavoitteisiin. Oman arvioni mukaan hurmoshenkinen paasaaminen etenkin ulkoisessa viestinnässä on lähinnä turmiollista. Virkkeen loppuosa on mielestäni erityisen kummallinen. Miten muutoin ihmisiä kohdataan, kuin viestinnän keinoin? Vaikka tyytyisimme kapeahkoon viestinnän määritelmään, johon ei kuuluisi esimerkiksi koskettaminen, niin miten muutoin seurakunnassa kohdataan ihmisiä kuin puhuen, kirjoittaen, soittaen ja laulaen tai kuvia näyttäen? "Kaipaamme kykyä tuottaa laadukkaita seurakunnan esitteitä, graafista silmää sekä valmiutta tuottaa sisältöä seurakunnan kotisivuille ja Esse-lehteen." Näsäviisastelen avoimesti: ei kai seurakunta palkkaa tiedottajaa tuottamaan laaduttomia poliittisen puoleen esitteitä. Kaiketi tuossa tarkoitetaan laadukkaita painotuotteita eli korkeaa kielellistä, kuvallista ja painoteknistä laatua. Graafinen silmä kuulostaa minusta siltä, että on silmää graafiselle teknologialle. Kutsuisin visuaaliseksi silmäksi sitä, mitä oletan työnantajan kaipaavan. Visuaalinen silmä on siis käsitys sisällöltään, sommittelultaan ja väreiltään hyvästä kuvasta, joka on myös teknisesti kelpo. Valmiudet tuottaa sisältöä seurakunnan kotisivulle ja Esse-lehteen on minusta hyvä erittely, koska verkkosivulle ei voi kirjoittaa kuten lehteen. Verkossa ilmaisun pitää olla vielä lehtiartikkeliakin tiiviimpää. Esimerkiksi nämä blogitekstini sopisivat paremmin painotuotteeseen kuin verkkoon. "Muu kielitaito katsotaan eduksi." Miksi? Я говорю по-русски. Tarvitseeko Leppävaaran seurakunnan työntekijä esimerkiksi venäjäntaitoa, vai onko kyse vain työnantajan toiveesta käyttää palkattavaa henkilöä jonkin harvinaisemman kielen tulkkina? "Toivomme työntekijältä aktiivista viestintäotetta mediaan ja kykyä sekä halua opastaa seurakunnan muita työntekijöitä viestinnässä." Mikä tuo media oikeastaan on, johon pitäisi olla aktiivinen viestintäote? Koska ilmoituksessa lukee noin, on oletettavaa, että kirjoittaja pitää mediaa jonakin tarkemmin rajattuna asiana kuin viestinnän välineenä tai tilana ylipäätään. Joskus 1980-luvulla media tarkoitti lähinnä lehdistöä ja radio- ja televisiokanavia. Nykyään se näyttää tarkoittavan jo lähes mitä tahansa. Sekin on jonkinlaista mediankäyttöä, kun ahdistunut teini töhrii nimimerkkinsä betoniseinään. Olipa media mikä tahansa, siihen pitää siis olla aktiivinen ote. Se kai on tiedottajan päätehtävä ja siitä hänelle maksetaan palkkaa. Viestintäote tarkoittaa ehkä sitä, että syytää käytössään olevaan mediaan viestejä. Aktiivinen ote tarjolla olevassa tehtävässä on kuitenkin työyhteisöön sidonnainen asia. Seurakunnan jäsenethän viestivät sen työntekijöille etupäässä kohdatessaan henkilökohtaisesti, soittaessaan tai vaihtaessaan kirjallisia viestejä. Useimmiten jäsen tapaa papin, nuorisotyöntekijän, diakoniatyöntekijän tai vaikka leirikeskuksen talonmiehen. Tiedottaja on seurakunnan jäsenelle harvinaisempi tuttavuus. Niinpä tiedottajan aktiivinen viestintäote mediaan on osin riippuvainen hengellisen työn tekijöiden aktiivisesta viestintäotteesta tiedottajaan. Jos tekisin tarjottua työtä, auttaisin ja opastaisin muita mielelläni. Niinhän minä oikeastaan teen tätä kirjoittaessanikin. Valitettavan usein työelämässä vaikeaksi koetaan se, mitä ruutua seuraavaksi pitää klikata, vaikka suurin työ ja vakavimmat erehtymisen mahdollisuudet ovat klikkaamista edeltävässä ajattelutyössä. Työpaikalla on kovin vaikea opettaa sitä, mikä ei aikanaan äidinkielentunnilla kiinnostanut. Vaan eipä menetetä toivoa, ihmeitä on tapahtunut seurakuntien piirissä ennenkin. Arvailen, että yksi parhaista tavoista kehittyä viestinnässä on lähetellä vähemmän viestejä ja kuunnella enemmän. "Tehtävä edellyttää kykyä riittävän itsenäisesti ja kokonaisvaltaisesti vastata seurakunnan viestinnän kokonaisuudesta." Vaihtaisin sanajärjestystä ja lyhentäisin virkettä hiukan. Minusta seuraava olisi parempi: "Tehtävä edellyttää kykyä vastata riittävän itsenäisesti seurakunnan viestinnän kokonaisuudesta." Pidän tätä vain kielen sujuvuuteen liittyvänä tyyliseikkana. Alkuperäinen virke on kulmikasta virkakieltä. Lisäksi huomauttaisin tekstin laatijalle, että valtaosa seurakunnan työstä on viestintää. Se perustuu Jeesus Nasaretilaisen antamaan lähetyskäskyyn. Jos pastori hölmöilee vihkipuheessaan, tiedottajan on kovin vaikea parantaa seurakunnan julkisuuskuvaa. Julkinen, muodollinen puhe on monin verroin vakuuttavampaa viestintää kuin kirjoittelu verkkosivuille ja seurakuntayhtymän lehteen. "Kaipaamme taitavaa sanankäyttäjää." No niinhän te kaipaatte. Taidan hakea tuota työtä. Kuules kirkkoherra! Mis sää tarttet oikke hyvää miäst, täss sul o simmone!

Puolueet ja evoluutioteoria

Pesun- ja linkouksenkestävänä humanistina tutkailen maailmaa yliopinsaunassa oppimistani näkökulmista ja olen vakuuttunut siitä, että puoluekenttä pitäisi pistää uusiksi. Hittoisiin liberalismi, porvarillisuus, konservatismi, sosiaalidemokratia, kommunismi, vihervasemmistolaisuus ja persuilu. Tarvitsemme tasan kaksi puoluetta. Ensimmäinen niistä on naisten puolue, josta minun ei varmastikaan tarvitse kantaa huolta. Se nimittäin perustettiin 1990-luvun taitteessa ja seikkaili puoluekartalla joitakin vuosia. Siinä vaiheessa sen merkittävin saavutus oli oma ehdokaslista Helsingin puhelinyhdistyksen edustajiston vaalissa. Joihinkin muihinkin edustajanvalintaproseduureihin puolue osallistui. Hyvä puolue, ei muuta kuin takaisin käyttöön.

Ja vastaavasti tarvitaan myös miesten puolue. Sitä ei vielä ole, mutta liikehdintä on jo alkanut. Addressit.com -sivustolla sen perustamista on sentään vaadittu. Kevään 2006 jälkeen addressi on saanut 73 allekirjoitusta. Signaali, joka puolueen pikaista syntyä enteilee, on siis hiljainen mutta vahva.

Koska joka toisesta asiasta pitää yhä nostaa sukupuolikysymys, niin pohditaanpa kahden puolueen Suomea. Poliittiset puolueet haluavat koskettaa tavallisia ihmisiä, ja kun nykyiset poliittisluontoiset aatteet olisi siirretty syrjään, tähän olisi pitkästä aikaa oikeasti mahdollisuuskin. Kehittyvien maakuntien kekkerit ja eurosuomalaiset tai euroglobaalit trustit eivät välttämättä edes kokisi tarpeekseen vaikuttaa puoluepolitiikkaan. Kun mietimme, mistä arki alkaa, voimme päätellä ensimmäisen päivänpoliittisen keskustelun koskevan vessanpytyn kantta: pitääkö se aina laskea alas vai saako sen jättää myös ylös.

Koska Suomi ei ole yksin maailmassa, uudenkin poliittisen järjestelmän pitäisi pian ottaa kantaa ulkopoliittisiin kysymyksiin. Erityisen ongelmalliseksi muodostuisivat suhteet Venäjään, mikä johtuu kulttuurieroista. Venäjällä kaikki on toisin, kuten vanhan ajan vasemmistolaiset osasivat laulaa. Siellä nimittäin arvostetaan naisia jotka korostavat naisellisuuttaan ja miehiä jotka tuovat ilmi miehisiä piirteitään. Meillä päin naisellisuuttaan korostavia naisia kutsutaan rumilla nimillä ja miehisyyden korostaminen taas leimataan lapsellisuudeksi ihan avoimesti jo koulussa. Niinpä itärajan kuumimmat keskustelut käytäisiin huulipunaputkiloista. Suomalaisille telaketjusarjan naisille ei riitä se, että huulipunat kielletään. Koska suomalaismiehet pitävät venäläisnaisia kauniina, Naisten puolue haluaa kieltää huulipunan myös venäläisiltä - etenkin naisilta.

Ongelmaksi muodostuu myös politiikan epälooginen pomppoilu sinne tänne. Kun puolueet ovat vuorotellen oppositiossa, lainsäädäntö ja valtioneuvoston päätökset pistetään vaalikausittain uusiksi. Politiikan ammattilaisten työaika kuluu siihen, että joka vaalikauden aluksi muutetaan lait vessanpytyn kannen asennosta ja sosiaali- ja terveysministeriö yhdessä sisäministeriön kanssa valmistelee ja toimeenpanee ne käytännöt, joilla lain noudattamista seurataan.

Samasta syystä valtion johto pyrkii myös puuttumaan kotityövelvollisuuteen ja seksivelvollisuuteen. Yhteiskuntarauhan takaamiseksi näiden kahden velvollisuuden toteuttamiseen ohjattujen resurssien suhde vaihtelee säännöllisesti 1/10 ja 10/1 välillä.

Ajan mittaan hallintokoneisto tietenkin väsyisi asioiden veulaamisen edes-takas-takas-takaisin. Alettaisiin muodostaa uutta konsensuspolitiikkaa. Sellaistahan harrasteltiin takavuosikymmeninä elvytyksen jälki- ja liennytyksen myötämainingeissa. Poliittisen korrektiuden nimissä konsensuksenalaisista asioista käytäisiin kuitenkin pientä, hiljaista keskustelua, joka kumpuaisi eduskunnan istuntosalin lattialle unohdetuista sukista ja siitä, että eräät kansanedustajat eivät vain saa alatuuholaansa siistittyä.

Eurooppapolitiikka, joka siis ei enää kuulu suoranaisen ulkopolitiikan piiriin, keskittyisi kulttuurituontiin. Vuorokausin keskusteltaisiin siitä, pitääkö motoristipoikien matkoja Nürburgringin ajeluradalle tukea vai olisiko sittenkin parempi käyttää eurooppapoliittiset varat köyhien euromaiden tuottamien viinien, juustojen ja moniosaajien tuontiin.

Luulin tähän asti kirjoittavani ilkeän pisteliästä ivaa poliittisesta ajattelusta. Valitettavasti joudun pyörtämään ajatukseni. Osin se johtuu siitä, että tunnen olevani tyhmä. Tällaisen jutun pystyy kirjoittamaan kuka tahansa. Toisekseen, kuten Pahkasika-lehden lopettamispäätös tai Spinal Tap -elokuvan olemassaolo todistavat, mikään parodia ei ole liian kärkevä. Todellisuus on viime kädessä vielä pöhkömpi. Ihmiset aivan oikeasti luulevat omien ajatustensa olevien mitä oikeimpia. (Niin teen minäkin juuri nyt). Maalaisporvarit, siis lähinnä ne maanviljelijät, jotka vielä kokevat maatalouden kannattavaksi, kuvittelevat aivan oikeasti, että vasemmiston ideologiaan kuuluu laiskottelu ja työnteon välttely. Jotkut vasemmistolaiset näyttävät kuvittelevan, että kaikki yritystoiminta on työntekijöiden riistoa. Kokoomuslaiset ovat työväen puolue, koska liberalistinen ajattelu näyttää perustuvan siihen, että jos jo omistaa, voi vaatia lisää omaisuutta tekemättä mitään. Kokoomuslaiset siis ovat omineet ne haaveet, jotka maalaisliittolaiset ovat antaneet vasemmistolaisille.

Edellisen, ivallisen vallankäyttötekstin muistaen minun pitänee harkita vallan toisenlaisia tekstejä. Aloitan maailmankatsomusparodiasta:

Joskus joitakin miljoonia vuosia sitten jokin neljällä raajalla liikkunut esiapina loukkasi molemmat eturaajansa. Sen seurauksena sen piti ryhtyä liikkumaan takaraajojensa varassa. Aluksi tilanne näytti vaikealta ja huolestuttavalta, mutta pian se huomasi pystyvänsä ohjaamaan lajitovereidensa toimintaa saalistuksen toimessa. Sen seurauksena tuo raajavammainen yksilö sai ensin valtaa ja sen jälkeen naaraiden suosion. Vähä vähältä tämä johti siihen, että käytöksensä takia eturaajavammoille alttiit yksilöt saivat siirtää perimäänsä muita todennäköisemmin, mikä vähä vähältä johti nelivetoapinoiden seksuaaliseen syrjintään. Kun Isä Jumala huomasi pystyapinoiden menestyksen, Hänenkin oli pakko muuttaa käsitystään omasta kuvastaan.

Aluksi luulin tämän ajatuksen rienaavan kristinuskon Jumalaa. Nyttemmin arvelen rienan kohteena olevan evolutionismin.

Vallanhimo

Himoitsen valtaa. Haluan saada kursailemattoman oikeuden sanoa jossakin tilanteessa tai asiayhteydessä, mitä toisten ihmisten pitää tehdä ja kuinka heidän pitää käyttäytyä. Näen itseni jalona ja oikeamielisenä johtajana, joka pitää mielessään koko organisaation yhteisen tavoitteen ja ohjaa muiden ihmisten toimintaa tavoitteen saavuttamiseksi. Tuo suuri ja ihmeellinen tavoite oikeuttaisi valta-asemani, sillä minä ymmärtäisin sen merkityksen ja oikeat toimintatavat parhaiten ja tuntisin myös tavoitteen muita paremmin.

Nauttisin saadessani puuttua toisten työskentelyyn. Tekisin sen ensin lempeästi. Sanoisin, että on työskenneltävä ahkerasti, mutta  muistettava välillä pitää tauko ja huolehtia siitä, ettei rasita itseään kohtuuttomasti. Uupuneesta ei olisi mitään iloa. Käyttäisin määrätietoista ääntä. Olisin lyhytsanainen. Olisin varma, ettei sanoissani soisi ymmärrys vaan tavoite: vain sillä on merkitystä, mitä saatte aikaan. Ja vain aikaansaanti oikeuttaa oikaisemaan hetkeksi selkänsä tai käväisemään tupakalla, haukkaamassa happea tai WC:ssä.

Puuttuisin noiden alaisteni ulkonäköön. En sallisi persoonallisuutta. Muistuttaisin, että pitkät kynnet tai valtoimenaan hulmuavat hiukset vaikeuttavat työntekoa tai vaarantavat työturvallisuuden. Hoitamaton parta taas saa asiakkaat ja sivulliset luulemaan, että työntekijöitä pidetään ahtaalla. Pitää olla iloinen, huoliteltu ja reipas vaikka hampaat irvessä! Vapaa-aika on murheita varten. Työssä ja palveluksessa sellaisia ei käsitellä: työ on suorastaan loma henkilökohtaisista murheista. 

Tarpeen vaatiessa tekisin tarkastuksia. Kävisin tutkimassa työpisteet ja tietokoneet. Seuraisin työn sujumista ja pyytäisin vastaamaan viipymättä ja henkilökohtaisesti siihen, miksi työ ei etene. Tarpeen vaatiessa marssittaisin työntekijän toimistooni tarkastaakseni hänet. Hän ei saisi aikaa järjestellä itseään tai työpistettään, vaan siitä vain, käskystä suoraan toimistooni.

Kehityskeskustelun aluksi kehaisisin tekijää hänen ahkeruudestaan tai kehittymisestään. Sen jälkeen puhuisin pitkään, omasta äänestäni nauttien, yhteisen työmme merkityksestä. Ennen kuin tuo joutilas keskustelu päättyisi, vaatisin tekijää kertomaan ääneen, kuinka aikoo vielä kehittyä; kuinka aikoo hyödyttää organisaatiota vielä enemmän.

Kaiken tämän takana olisi henkilökohtainen vallanhimo. Organisaation tavoitteet voisivat minusta nähden olla mitkä tahansa, kunhan ne sopivat toimintani oikeuttamiseen. Minulle olisi oikeastaan yhden tekevää, saavutettaisiinko mitään tavoitetta, mutta ymmärrän, että jonkin tavoitteen saavuttaminen aika ajoin kohottaa yhteishenkeä. Niinpä laatisin nuo osatavoitteet niin, että organisaatio kuvittelisi niiden olevan jotakin tärkeää, vaikka ne lopulta olisivat täysin yhdentekeviä.

Kun mahtipontinen käytökseni alkaisi aiheuttaa mutinaa, kiristäisin ohjaksia. Laskisin liikkeelle huhuja organisaation uudelleenjärjestelyistä. Leikkausuhka kohdistuisi siihen ryhmään, josta arvelen kritiikin kumpuavan. Sillä ei ole väliä, kumpuaako se oikeasti sieltä, tärkeämpää on, että alaiset oppivat pitämään kritiikkinsä omana tietonaan. Jos saisin todellisen kritisoijan kiinni, kutsuisin hänet luokseni ja haastattelisin häntä määrätietoisin sanakääntein. Kaivaisin esiin hänen kansionsa ja tekisin papereihin merkintöjä - viis siitä, mitä, kunhan se näyttäisi siltä, että kiinnitän paljonkin huomiota tutkailemaani piruparkaan. Itse asiassa minusta olisi yhden tekevää, mitä tuo henkilö, jonka nimi minusta voisi olla myös järjestysnumero, sanoo tai ajattelee. Tärkeintä on, että hän toimii ja tottelee.

Aika ajoin kutsuisin jonkin konsultin luokseni. Hän saisi vaikka kertoa minulle, kuinka henkilöstöstä puristetaan paras mahdollinen teho. Antaisin hänen hölistä joutavia. Itse asiassa tarjoaisin hänelle lounaankin ja antaisin hänen haastatella työntekijöitä. Ei minua minkään konsultin lätinät kiinnosta. Heidän kirjoittamansa raportit ja suositukset ovat silkkaa A4-saastetta. Saisinpa vain näytellä pitkäjänteistä johtajaa. 

Todellisuudessa olen varsin selvillä siitä, että nöyrille ja osaaville tekijöille pitää antaa erikoistehtäviä, että he saisivat tuntea itsensä hiukan muita paremmiksi ja sen myötä pysyisivät motivoituneita. Sitten on alaisten keskikasti, nöyrät tekijät, jotka saavat aikaan, mutta jotka voidaan verrattain helposti korvata. Heidät voi pistää hiukan kovemmalle. Pienellä tarkkailulla tietäisin, kenen taakkaa pitäisi tilapäisesti keventää ja kenellä taas näytti olevan liikaa aikaa jutteluun. Voisin puhua henkilökohtaisista tavoitetasoista ja työnantajan tekemistä joustoista. Viime kädessä kyse olisi kuitenkin sen paineen etsimisestä, jonka tekijät juuri ja juuri sietävät sairastumatta tai pullikoimatta liikaa. Alimpana tasona hierarkiassa olisivat ne lähes orjan asemassa olevat tekijät, joiden edes usko pystyvän toimimaan rakentavasti kovin kauan. Hehän ovat saaneet paikan organisaatiossa, joten he ovat sitoutuneet siihen. Käytännössä heillä on vain vähän mahdollisuuksia lähteä organisaatiosta itsenäisesti. He jäisivät tukea vaille. Niinpä raadattaisin heitä niin kauan kuin itse kunkin terveys ja kantti kestää. Väläyttelisin aika ajoin mahdollisuutta päästä mukavampiin tehtäviin, mutta todellisuudessa vain lisäisi painetta siirtämällä toisiin tehtäviin jonkun muun kuin sen, joka sitä ilmeisimmin kärkkyy.

Kaikkeen tähän kuuluu pirullinen suopeus. En milloinkaan korottaisi ääntäni. Ohjaisin keskustelun niin, että alainen myöntelisi jatkuvasti. Useimmiten esittäisin vain retorisen kysymuksen: "Eikö niin?" Keskustelun päätyttyä alainen poistuisi luotani turhautuneena. Hän tuli luokseni omin ajatuksin ja toivein. Minä pistin hänen päähänsä omat ajatukseni, sillä asemassani olisin kuitenkin perehtynyt organisaation toimintaan ja tavoitteisiin paremmin kuin alaiseni. Jos muu ei auttaisi, paljastaisin aika ajoin jonkin organisaatiota vaanivan uhkakuvan, jonka voittamiseksi pitäisi lisätä panostusta. Vetoaisin organisaation ja ryhmien yhteenkuuluvuudentunteeseen, jota joskus ylläpidettäisiin koko yhteisön juhlin. Todellisuudessa harjoittaisin hajoittamiseen ja hallitsemiseen perustuvaa johtamista, jossa jotkut saisivat etuja ja toiset seuraamuksia mielivaltani mukaan. Voisin vaikka sälyttää jollekin lisätehtäviä vetoamalla hänen itsetuntoonsa työntekijänä: "Sinähän olet tällaisissa asioissa reipas ja aikaansaapa, joten voisit siirtää ennen ruokataukoa 300 laatikkoa varastosta osastolle 7."

En kaihtaisi myöskään yhteiskunnallisten jännitteiden käyttöä. Jokseenkin häikäilemättä suosisin nuoria ja kauniita naisia, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Antaisin sellaisen kuvan, että näyttämällä kauniilta voi saada etuja. Lopulta ne edut kuitenkin johtaisivat siihen, että voisin kontrolloida juuri heidän toimintaansa entistä tarkemmin. Samoin voisin toimia varttuneiden tekijöiden suhteen, jotka toivovat hartaasti, etteivät joudu työttömiksi ennen eläkkeelle siirtymistään. Aika ajoin jokin nuori, mielestään edistyneesti ajatteleva nainen voisi saada tahtonsa läpi vanhojen tekijöiden mielipiteen vastaisesti. Kyse olisi kuitenkin vain painostuksesta tuottaa vielä enemmän. Minulle on yhden tekevää, miten asioita tehdään, kunhan tulos tyydyttää. Ja jos jotakin asiaa tehdään kahdella kilpailevalla tavalla, niistä valitaan se, joka ennen pitkää osoittautuu tuottavammaksi. Niin tai näin, olennaista on se, että voin käyttää hyväkseni ihmisten ambitioita, tässä tapauksessa siis nuorten naisten idealismia ja varttuneiden tekijöiden kokemusta. Jos hallitsemisessa ja kilpailun ylläpidossa olisi jotakin ongelmaa, voisin taas pyytää jonkin joutilaan konsultin sössöttämään, ja sen jälkeen järjestää asioita uudelleen.

Pitäisikö minun pelätä jotakin? En oleta, että olisin mikään puolijumala. Pikemminkin esittäisin omille johtajilleni, olivatpa he sitten henkilöitä tai jokin hallitus tai valtuusto, nöyrää ja sitoutunutta esimiestä. Minun johdollani organisaatiossa vallitsee rauha ja järjestys. Tuottavuus paranee ja alaiset ovat sitoutuneita. Esitän asian siinä valossa, että kurinalaisuus on tuloksen avain. Luovuus on sallittu haihattelijoille, johtajille ja innovaatio-osaston osaajille. Itse asiassa olen hyvin perillä sanan "osaaja"  merkityksestä. Sillä ei tarkoiteta ammattitaitoa ja -kunniaa. Osaaminen on ihmiseen asennettua ohjelma, toimintatapa tai skeema, joka tekee hänestä organisaation kannalta hyödyllisen. Ymmärrän myös hierarkiassa itseni yläpuolella olevien ideologian. Heitä, kuten minuakaan, ei kiinnosta organisaation tavoitteiksi kutsutut ilmiöt. Heitä ei kiinnosta, tuottaako organisaatio laadultaan ylivertaista tavaraa tai palveluita. Heitä kiinnostaa varallisuus ja sosiaalinen asema. Organisaation tavoite on vain työkalu, jolla ylimmän johdon asemaa joko tavoitellaan tai pidetään yllä. Ja aseman menettämistä he pelkäävät, siksi heille on oikeastaan yhden tekevää, mitä organisaatio tekee. Mitä vähemmän heidän pitää puuttua sen toimintaan, sen vähemmällä he pääsevät. Mitä vähemmän he ovat tekemisissä organisaation itsensä kanssa ja mitä enemmän heillä on aikaa notkua golfradoilla tai purjehtimassa, sen vähemmän he haluavat puuttua mihinkään - kunhan rahaa tulee.

Minä taas en pelkää aseman menettämistä. Voin menettää sen tässä organisaatiossa, mutta olen yhteydessä kollegoihini eri organisaatioissa. Huolehdin, että minut nähdään myönteisessä valossa myös kilpailevissa organisaatioissa. Tilanteeni on suhteellisen turvallinen, kunhan alimpien portaiden tekijöitä riittää. Ja hehän eivät lopu, pikemmin heidän saatavuutensa on helpottunut ajan mittaan. En myöskään suurin surminkaan pyri tuohon etuoikeutetun ylimmän johdon asemaan. Ensinnäkään en halua luopua vallankäytöstä. Toisekseen, tiedän tasan tarkkaan, että kun minä päätän lopettaa organisaation toiminnan, se myös loppuu. Pystyn ohjailemaan asioita niin, että jos minun tahtoani vastustetaan, näyttää kuin muutoksen seuraukset olisivat negatiiviset. Ja jos joku ylemmystöstä tuntisi jotakin tarvetta puuttua likaisiin töihin, voisin järjestää hänelle aitiopaikan siksi, kunnes hän saisi tarpeekseen.

Lienen ilkeä väliportaan nilkki. Vitut siitä. Tärkeintä on johtaminen ja määräysvalta. Siis se, että muut ihmiset tekevät kuten minä haluan. Ja että muut ovat nöyriä ja tottelevaisia. Ja että minä saan kätkeä itsekkyyteni jalon johtajan valepukuun.

Valaisin

Pahoittelen kuvien kurjaa laatua. Tässä kuitenkin lampun mallikappale - joka tosin ei ole ihan mallikas suoritus teknisesti.  Siinä se kuitenkin on! =)

Ruissalossa