tag:blogger.com,1999:blog-13675981821834483522024-03-04T22:05:31.903-08:00Tedinblogi
The texts on this site are written in English only while this site in not opened. Let me apologize.
Nämä tekstit sisältävät poliittisia ja maailmankatsomuksillisia kantoja sekä seksin, sosiaalisten ongelmien ja väkivallan suorasanaista kuvaamista. Kiellän ehdottomasti kaikkia lukemasta näitä tekstejä!tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.comBlogger414125tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-22219570526049190562023-11-04T04:17:00.001-07:002023-11-04T04:17:58.337-07:00Eräänä yönäEräänä yönä kokeilin, toimiiko tämä enää.
Ehkä tämä toimii.tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-12445055868437061222022-03-19T09:03:00.000-07:002022-03-19T09:03:16.743-07:00Ei minääTuntuu kuin minusta ei olisi paljon jäljellä. Masennus on vienyt haluni. Toki jaksan toivoa hyvää, mutta en jaksa tai edes halua tavoitella mitään maallista enää. Voimani ovat loppu.
Kauan sitten odottelin vuoroani pikkukaupungin terveyskeskuksessa. Odotushuoneen poikki kuljetettiin sängyssään ikivanhaa potilasta. Hänestä ei enää voinut sanoa, oliko hän taannoin ollut mummo vai vaari. Hänen kehonsa muodosti tuskin havaittavia kohoumia peittoon. Niiden sekuntien aikana, jotka odotushuoneen kautta kulkemiseen meni, vuoteesta kuului pari kertaa hyvin, hyvin heikolla äänellä: "Oi Jeesus."
Jo se aika oli kyynisyyden aikaa, vaikkei sentään mitään verrattuna siihen, miltä nykyinen meno minusta tuntuu. Minä en ole koskaan ollut mikään kunnon uskovainen. Mutta minuun teki valtavan vaikutuksen tuo syvälle sieluun kasvanut vakaumus, usko. Voisin kuvitella, ettei tämä lähtönsä kynnyksellä oleva ihminen tiennyt, onko hän vielä tämän- vaiko jo tuonpuoleisessa. Jos hän jotakin vielä näki, niin loisteputkilamppujen rivin vuoteen siirron aikana, ja ehkä sänkyä työntävän hoitajan hahmon. Eiköhän enin hänen elämästään ollut jo vaipunut unholaan, jäänyt vanhainkodin lipastonlaatikkoon ja myöhempien polvien selvitettäväksi. Hänen persoonastaan ei ehkä ollut kovin paljon muuta jäljellä, kuin usko Jeesukseen.
Tähän verraten usko tieteeseen tai rahaan vaikuttaa hyvin heppoiselta. Tiede on tieteellisesti oikeassa, rahalla saa ja Bemarilla pääsee ainakin pienen matkan päähän. Mitä näistä elämänarvoista on jäljellä niillä, jotka eivät usko mihinkään muuhun, ja jotka ovat viimeisen hetkensä edessä - tietoisina tai jo omissa maailmoissaan? Kaksi ja puoli vuotta sitten jäin traktorin peräkärryn alle. Jalkani oli jumissa kaatuneen moottoripyörän ja tien välissä. Tonnien painoisen kärryn pyörät vyöryivät kohti päätäni. Muistan ajatelleeni, että näin minä siis kuolen. En oikein edes pelännyt. Kuten näette, en kuollut. Traktori pysähtyi ja minä sain jalkani puristuksesta. Jokunen sekunti tuohon tapahtumaan liittyvistä muistikuvistani puuttuu. Mitä sanoin tai ajattelin silloin? Kiroilinko? Huusinko? Aivan varmaa on, että turvani ei ollut Einsteinin yhtälöissä tai tililläni olevista pikkurahoista.
Sen vertainen olio minä on. Niin paljon minulla, tämän kirjoittajalla, on aihetta röyhistellä itselläni. Olen kokenut jonkinlaisen uuden uskonnollisen heräämisen, mutta ei minusta vieläkään ole paasaamaan parannuksesta toisille. Siihen minulla ei ole varaa. Tämä on parasta, mitä nyt osaan sanoa: minä on huono uskon kohde. Se katoaa äkkiä. Rakkaus, hyvän toivominen, Jeesus, ne kantavat. Voin arvostaa muitakin syvällisiä vakaumuksia, mutta minulla ei ole tässä asiassa valinnanvapautta. En ole kasvanut buddhalaiseksi tai muslimiksi. Joku muu pohtikoon noiden uskojen asemaa, minusta ei nyt ole siihen.tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-50434488716146486332022-03-12T04:35:00.002-08:002022-03-12T04:35:38.651-08:00Ei mitään...Tässä blogiviestissä ei lue mitään, kuten näet! Tarkoitus on vain pitää tämä hengissä. Eräänä päivänä kirjoitan taas jotakin, minkä kuvittelen olevan suurta ja hienoa.tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-4346089122301186622021-12-29T07:36:00.000-08:002021-12-29T07:36:47.470-08:00Luulot pois!<p> <span style="-webkit-text-stroke-color: rgb(0, 0, 0);"><span style="font-family: Helvetica;"><span style="font-size: 11px;">Irrotin pestit möljän pollarista, peruuttelin poijulle ja nappasin peräköydenkin tyylikkäästi ja taidolla matkaani. Mukava kun kyöräsivät satamalahdelta pahimmat kivet ylös, mahtuu purjevenekin kääntymään ja lähtemään komeasti keula edellä. Näkemiin Säppi ja puhisevat ylämaansonnit! Tapaamani kaksi ihmistä, majakanvartijatar ja remonttimiesten nokka, olivat tosin mukavia ja joutivat pulisemaan kanssani pitkään.</span></span><br /></span><span style="-webkit-text-stroke-color: rgb(0, 0, 0);"><br /><span style="font-family: Helvetica;"><span style="font-size: 11px;">Säpin lähivedet eivät ole vuosikymmeniin olleet pienellekään purjeveneelle helpot ja suopeat, joten annoin takatuupparin nassuttaa tyhjäkäynnillä. Taskulaskimen kokoinen GPS kertoi Nemin kiitävän lähes puolentoista solmun nopeudella. Päästyäni Prakalan nokalta ulos sain viimein jonkin aavistuksen päivän säästä. Sitä oli tarjolla, mitä Mette lupasi - tai joku muu. Kevyt etelän puoleinen henkonen puhalteli. Se ja sama, Nemiä ei kannata juuri perämoottorilla ajella. Jos tuulee yli 2 m/s, matka taittuu purjeilla lähes samaa vauhtia, mutta mukavammin. Kevyet myötätuulet tosin ovat tympeitä. Niitä ei nyt ollut tyrkylläkään.</span></span></span></p><p class="p1" style="-webkit-text-stroke-color: rgb(0, 0, 0); font-family: Helvetica; font-size: 11px; font-stretch: normal; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; line-height: normal; margin: 0px;"><span class="s1" style="font-kerning: none;">Ennen Ulkolaskua nostin purjeet. Senkin voi Nemillä tehdä leppoisasti: kone seis, äijä täkille ja seilit ylös. Vene saa toikkaroida mihin lystää sen aikaa, ei se kauas ehdi - jos kaikki menee kuten pitää. Niin että perämoottorin nostaminen kannattaa kuitenkin jättää viimeiseksi. Jos siinä rakkineessa mitään hyvää on, niin se on ruukannut käynnistyä hyvin helpolla. Yleensä vihjaus narun vetämisestä on riittänyt. Joskus on pitänyt nykäistä toistekin, jos moottori on seissyt useamman päivän. Keväällä saattaa joutua kymmenenkin kertaa kiskomaan, ennen kuin menovesi suoriutuu kaasuttimen kurkkuun asti.<br /><br />No, se siitä. Päätin seilata Luvian kivikasojen ulkopuolelta. Kevyt etelätuuli ei houkutellut luovimaan kapealle väylälle. Niin että keula lounaaseen ja skuutit sisään. Jonkinlainen henkonen sai aikaan kolmen, neljän solmun nopeuden, jonka arvelin olevan ihan riittävä, että ehdin iltamyöhäksi Rauman nurkille. Joutessani otin pienen videon seiluustani ja julkaisin sosiaalisessa mediassa. Kaivelin eväitäkin esiin. Yksin seilatessa ei jouda ylen aikaa ramppaamaan kajuutassa, kun paatissa ei ole automaattiohjausta. Ei se tosin kevyellä tuulella aina edes kaipaa ohjaamista. Kurssi pysyy asteen, parin tarkkuudella vaikka kymmeniä minuutteja, jos aallokko pysyy vähäisenä.<br /><span class="Apple-tab-span" style="white-space: pre;"> </span><br />Kaukana avomerellä näkyi pienenpieni, valkoinen kolmio. Joku siellä taittoi taivaltaan, eikä välttämättä mikään sunnuntaiseilaaja. Tai toisaalta, helpompihan hyvän sään vallitessa on avointa merta kyntää, kuin pujotella kivikkoisilla rantavesillä. Meni vartti ja meni puoli tuntia. Valkoinen kolmio näkyi yhä suunnilleen suoraan edessä. Epäilin purren seisovan tyynessä tai kulkevani kanssani samaan suuntaan.<br /><br />Siinä ohessa tähystelin rannikon suuntaankin. Synkeänharmaa pilvi rakenteli korkeaa huippua jossakin Lankoorin yllä. Tuuli oli heikentynyt, mistä en yhtään tykännyt. Epämääräisesti sinne tänne kieppuvat tuulenhenkoset kaukana rannasta ovat ennenkin aiheuttanut säpinää muutaman tunnin kuluessa. Ja toden totta: ei mennyt kauan kun ensimmäin kumea jyräys kantoi korviini. Toisaalta, harvemmin helleukkonen monta kertaa jyrähtää ja tuulen kanssa on pärjätty ennenkin - jos se nyt rannalta merelle nouseekaan. Niin että jatkoin kanssapurjehtijani tähyilyä. Tuuli tasaantui ja puhalteli jälleen etelän suunnalta muutaman metrin sekunnissa. Toinen vene näytti olevan matkalla pohjoiseen, kellutteli hyvin hitaasti ison ja genoan vetämänä. Niin lähelle en lopulta poikennut, että olisi voinut huudella veneestä toiseen. VHF:ää Nemissä ei olekaan.<br /><br />Jokin prikku materialisoitui horisonttiin. Kartan mukaan siellä ei pitänyt olla viittoja, vaikka minulla oli jokin hämärä muistikuva ammoisesta Lännennaulojen länsiviitasta. Muutaman minuutin päästä tilanne selvisi: meri oli suurelta alalta läynnä viirejä, lippuja, poijuja ja ties mitä jotenkuten kelluvaa sälää. Rysä mikä rysä. Tällä rysällä ei jaettu sakkoja, mutta kunnioituksella siihenkin piti suhtautumani. Pyydyksen päätyä merkkaava viiri löytyi kuitenkin helposti ja päätin ohittaa koko hässäkän rannikon puolelta. Vähä vähältä tuuli kuitenkin kääntyi vastaan ja sain lopulta luovia päästäkseni ohi kalamiehen työmaasta. Kaiken kohtuuden nimissä olisin voinut jättää sen etäämmäksikin, mutta se oli hyvin ja ymmärrettävästi merkitty, vauhtini oli hidas ja Rauma kaukana. Ei houkutellut toikkaroida pitkin ja poikin sen takia. Tuulikin jatkoi temppuiluaan, mikä ei edelleenkään miellyttänyt minua.<br /><br />Sitten tuuli moinasi. Stiltje. Pläkä. Tyyni. Yleensä tyynessäkin on pienenpieniä ilmavirtauksia, jotka tuntee ihollaan ja näkee hyvin vähäisenä väreilynä veden pinnassa. Ennen vanhaan tupakkamiehet hoksasivat ne seuraamalla savun kiemurtelua. Minä tosin tupakoin vain paskahuusia tyhjentäessäni. Silloin on pakko turruttaa aistit. Viimeksi olen ollut siinä työssä vuoden 1997 paikkeilla.Tarkkaavainen ja kärsivällinen saa kuitenkin purjeveneen liikkumaan hyvin vähäisissä vireissä. Moottoriveneilijän mittapuussa se nopeus ei ole liikettä, mutta eteenpäin se solmukin vie, ja ainakin vene on jotenkuten ohjattavissa. Jäystin makkaraa ja tuijotin meren pintaa. Säätelin skuutteja sormenpäillä. Vene liikkui, kun oli tarkkana. Menossa oli jotakin hypnoottista. Vedenpinnalla olevat roskat liukuivat äänettömästi vastaan. Vaivuin mietteisiini. Pohdin nopeuselämyksen suhteellisuutta. Levälautan ohittaminen tuntuu hyvältä kyydiltä, vaikka etäämmälle katsoen ei näytä tapahtuvan mitään. Ehkä siinä kävi myös vähäinen vastavirta. Sellaisen havaitsemiseen Nemissä ei ole välineistöä.<br /><br />Rumanharmaa pilvenlonka riippui eteläisen horisontin yllä. Katselin sitä aikani. Oli jotakuinkin hiljaista. Linnutkaan eivät olleet siivillään. Tinnituseni lisäksi ainoa kuulohavainto oli väreiden vähäinen liplatus Nemin kylkiä vasten. Pilvi ei näyttänyt liikkuvan, mutta se laajeni. Tiedän hyvin, mitä se tarkoittaa: voimakas, nouseva ilmavirtaus. Ei auttanut kuin ryhtyä keulapurjejumppaan. Nousin kannelle, laskin genoan, kaivoin myrskyfokan keulaluukuitse ja nypläsin aikani pistoolihakojen kanssa. Siinä työskennellessäni tuli mieleeni, että ennen kuin nostan pienemmän keulapurjeen, on varmaan fiksua myös reivata iso. Pilvi näytti lähenevän ja nyt kuului jyräyskin. ”Taivaalla on salamia”, muistin jonkun todenneen. Kestomakkara oli kuitenkin maarussani. Jokin ukonnuoli siellä pilven seassa jo leiskahti.<br /><br />Nemin isopurjeen reivaaminen ei käy kuten nykypursissa. Siinä homma hoidetaan kahdella räikeänvärisellä köydenpätkällä: toisella hirtetään maston puoleinen reivireikä puominivelen ja maston ympärille, toisella takaliikin puoleinen silmä puomille ja kiristetään puomin kärkeen niin kovaa kuin kohtuullisella voimankäytöllä saa. Sillä reivatun ison saa edes jotenkin litteäksi. Koko hommaan meni lopulta puolisen tuntia. Tässä kirjoituspöydän äärellä se tuntuu käsittämättömältä: yksi seili alas, toinen ylös ja toinen seili hiukan alemmas, pari narua kiinni ja purje takaisin ylös. Ei pitäisi kestää monta minuuttia, eihän! Mutta kyllä tuo sessio työstä käy - jopa jonkinlaisesta liikuntasuorituksesta, kun muistaa, että koko ajan täytyy pitää jostakin kiinni, että pysyy kyydissä, ja löytää itselleen tukeva sija, että saa työskenneltyä. Siinä hommassa pitäisi mielellään vaikka korvallaan kiinni haruksesta.<br /><br />Niin se alkoi, kuin se aina alkaa. Ensin tuntuu tuulen pieni, terävä töytäisy. Reivaushommani oli kesken, joten ihan toivomaani lopputulosta en saanut aikaan. Lepattavan purjeen hallinta paljain sormin ei ole kaikkein pontevin tapa vaikuttaa maailmantilanteeseen. Mutta eipä hätää, työ tuli tehtyä. Nousin vielä kannelle, kiskoin purjeet ylös, ja ei muuta kuin tuulta päin! Sade alkoi reippaasti, muttei sentään tärvellyt vielä koko näkyvyyttä. Säppi siinsi takana ja Luvian luodot harmaan verhon takana idässä. Ehdin varmistaa kompassisuunnan mahdollista paluuta varten, vaikka unohdin kyllä sen rysän. Ja hetken näytti jopa siltä, että ukkossolu ohittaa minut idän puolelta. Se toive raukesi tyhjiin, mutta pilven länsireuna ei näyttänyt olevan kovin kaukana. Päätin siis pyrkiä sinne, ulkomerellä on kyllä tilaa tolskata tuulen ja aaltojen kanssa.<br /><br />Laituriparlamenteissa on tapana kertoa, kuinka kovaa taas tuuli. Nemin tuulimittari on niin epäluotettava ja vaikeasti käytettävä aparaatti, että annoin olla. Sade hakkasi vedenpinnan sumuksi ja vaahdoksi, enkä saanut arveltua tuulen nopeudesta juuri mitään sen perusteella. Melko nykivää poukkoilua ja riuhtomista matkanteko oli, vaikka paljon vähemmäksi purjeita ei enää olisi saanut. Tuulessa oli voimaa yllin kyllin ja aallokko kohosi yllättävän äkkiä. Sade tosin pyöristi sen muodot, vaikka vihaiset tuulenpyörteet puhalsivat vaahtopäät sumuksi ilmaan.<br /><br />Kauankohan tuota olisi kestänyt? Vartin, puoli tuntia. Ei kauan kuitenkaan. Jokunen salama leimahti ja taivaan peltitynnyrit kumisivat. Taisi olla tynnyreistä korkkikin kokonaan hukassa, vaikka oli vaikea sanoa, mikä osa vedestä oli aaltojen pärskeitä ja mikä sadetta. Näkyvyyttyä ei kuitenkaan ollut, eikä märät kakkulat mitenkään helpottanut asiaa. Hyvän näön vaatimus ammattimerenkulkijoille ei ole turha ja olen sen ennenkin todennut. Sadevettä suurempi riesa on kuitenkin linsseihin kuivuva suola, jota ei varsinkaan hämärässä tai pimeässä huomaa. Riesaa voi liennyttää pyyhkimällä lasit kuivalla mikrokuituliinalla säännöllisesti, jos siinä tilanteessa saa jonkin liinan pysymään kuivana.<br /><br />Ukkossolu meni menojaan ja tuuli rauhoittui. Näkyvyys parani, osin siksi, että sade helpotti, osin, koska pääsin puhdistamaan silmälasini. Olkiluodon ydinvoimalat näkyivät kaukana, kaukana kaakossa pieninä pisteinä. Jäljellä oli ehkä metriseksi kohonnut aallokko, kenties ylikin. Aallokon korkeus on vaikea arvioida. Tiedemiehet tekevät sen kelluvilla kiihtyvyysmittareilla. Minusta aallot on kaksimetristä, kun Nemistä ei enää näe horisonttia aallonharjojen yli. Niin että sellaisista aalloista ei vielä ollut kyse. Sitä pienempi on metristä. Jos se on selvästi aallokkoa eikä laineita, se on puolimetristä. Sitä pienemmät kohoumat meressä ovat laineita ja vielä pienemmät tuuliväreitä. Keskeltä merivesi lainehtii, kertoo pohjalainen kansanlaulu. Väittäisin, että se osaa jopa aaltoilla myös reunoiltaan.<br /><br />Kaukaa viisaasti odotin hyvän tovin ukkosen mentyä. Vene tosin tamppasi paikallaan aallokossa pienine purjeineen, vaikka tuulta yhä piisasi. Lopulta kuitenkin päätin, että haluan saman päivän mittaan edes johonkin rantaan. Vaihdoin myrskyfokan takaisin kakkosgenoaan ja nostin ison koko komeuteensa. Tuuli, mokoma, oli kääntynyt kaakkoon. Luovimiseen oli kaksi vaihtoehtoa: hyvää vauhtia takaisin kohti Luviaa tai hyvin hitaasti, suoraan vasta-aallokkoon kohti Raumaa. Ja Rauman edustahan minulla oli tavoitteena. Kellokaan ei vielä ollut paljon, joten Luvia ei houkuttanut. Se olisi ollut lähes tulkoon paluu lähtöpaikkaan ja tehnyt rehkimisen turhaksi. Jyskytin siis vasta-aaltoon eikä matka sanottavammin taittunut. Laskemalla kurssia sain Nemin kulkemaan hiukan paremmin. Ongelmaksi muodostui kuitenkin väsymys: vaivuin ajatuksiini ja kohta yritin taas jyskyttää liian ylös tuuleen. Ja sama uudelleen ja uudelleen. Lopulta vähäinen järjenhiven ilmeni ajukoppaani: olen vanhalla muovikipalla kaukana rannikosta ilman radiopuhelinta ja pelastuslauttaa. Jos jostain koituu murheita, matka rantaan kestää tuntikaupalla. Pänni ohjata kohti Iso-Pietaria, Luvian väylän eteläpäätä, mutta rehkiminen ja vehkominen väsytti, enkä minä ole aivan täysissä aikamiehen voimissa.<br /><br />Vähä vähältä tuuli kuitenkin kääntyi jälleen, ja pääsin ohjaamaan lähes kohti Kylmäpihlajaa. Jossain vaiheessa tuli tunnin, pari vettä kuin aisaa. Nuorempi velipoikani tokaisi joskus, että takin tarkoitus on erottaa kaksi erilämpöistä nestettä toisistaan. Sanoisin, että purjehdustakki on puoliläpäisevä kalvo: väkevämpi liuos imee laimeamman puoleensa ja sinne kalvon taakse se jää. Uppo-Hansseenin purjehdustakki oli tullut tiensä päähän muutamassa kaudessa. Mikään ei voita perinteistä muovista sadetakkia: ei se ehkä hengitä, muttei myöskään aiheuta osmoosia. Hikoilu on heinäkuisellakin merellä useimmiten tilapäinen ilmiö, joten hienot mutta halvat seiluuvaatteet saavat toistaiseksi jäädä juppien niskaan. Voin tuulettaa jumpperiani, kun sade taukoaa!<br /><br />Tunti tunnilta Kylmäpihlaja kasvoi horisontissa. Olkiluoto oli jo lähes käsien ulottuvissa. Aallokko oli edelleen sekavaa, mutta kaakkoinen tuuli kiskoi hyvin. Jo vain pääsee perille, kun Jumala vetää ja piru lykkää! Itse asiassa minulla oli vähän liikaa purjeita ylhäällä, mutta koska kannelle nousemisessa on riskinsä ja yksinäiseltä purjehtijapojalta kuluu keulapurjeen vaihtoon pitkään, siedin tilannetta. Ehdin hakea purtavaakin kajuutasta: lisää makkaraa, suklaapatukka jokin -riini, -iini tai -siini. Vissypullohan minulla pyörii aina sitloodassa. Pitkän päivän aikana tulee muitakin tarpeita, ja yksinpurjehtijalle oiva tapa kuolla on pudota veneestä kusella käydessään. Sitä varten on minulla on likaisten asioiden ämpäri, joka kylläkin pidetään puhtaana. Itse toimitus poukkoilevassa pikkupaatissa vie aikaa ja aiheuttaa ärräpäitä, mutta iänkaikkinen pidättely aiheuttaa pahoinvointia ja väsymystä. Niin että ämpärporin asioille vain jo ennen kuin oikeasti tuntuu pahalta!<br /><br />Sitten vain jyskyttelin vasta-aaltoon. Matka taittui jälleen kelvollista vauhtia. GPS kertoili viidestä solmusta, mikä on Nemille ihan hyvä vauhti näissä oloissa. Sellainen ongelma kuitenkin oli, että tietoinen ajantajuni muuttuu merellä, mutta kroppani vaatisi huomiota oikeastaan useamminkin kuin kotioloissa. Pitkä päivä tuulessa väsyttää. Ja vaikka pääosin lähinnä istun ohjaamassa ja navigoimassa, keikkuvassa veneessä joutuu aina jotenkin jännittämään itseään. Energiaa kuluu huomaamatta ja voimat ehtyvät, koska purjehduskaverin puuttuessa lepäämään ei pääse. Avomerellä ja automaattiohjauksen kanssa olisi toista: aparaatti ohjaisi, navigoinniksi riittäisi välillä tuntikausien ajan tunnollinen tähystäminen. Mutta ehkä joskus jollakin paremmin varustellulla ja uudemmalla veneellä…<br /><br />Suviehtoona tuuli usein moinaa ja niin kävi nytkin. Yhdeksän aikaan GPS lupaili, että olisin Kylmiksessä alle tunnissa. Hetken päästä jäljellä oleva matka-aika oli venynyt jo puoleentoista tuntiin. Helpolla saatavilla olevat eväät olivat loppuneet jo Nurmeksen edustalla ja nälkä painoi. Niin siinä aina käy: syön sitten kun pääsen perille, mutta perillepääsy siirtyy ja siirtyy ja nälän kierre on valmis. Juomapullossa sentään loiskui jokunen desi väljähtänyttä kivennäisjuomaa. Valkeakarin väylän poikki seilatessani alkoi jonkinlainen perillepääsyn meininki tuntua mielen virkistymisenä. Kohta olisin rannassa ja sitten vain sapuskaa kupuun ja äijä pitkäkseen mukavuusalueelle.<br /><br />Kylmäpihlajan luodon yli näkyi mastojen metsä. Edellisestä käynnistä oli jäänyt myös mieleeni poluilla makaavat hanhenpaskakerrostumat ja palveluihin nähden korkea satamamaksu. Sallin Nemin lipua Kylmäpihlajan itäpuolitse kohti Louttuja. Koska aallokko jäi avomerelle, Nemi seilaili heikossa iltatuulessa ihan mukavaa vauhtia. Mitä muuten tarkoittanee louttu-sana? Joka tapauksessa Katava- ja Pirttiluotun välinen salmi on kaunis ja jaksoin yhä iloita maisemasta. Epäsäännöllisten kallionposkien väleissä on vehreitä pöheikköjä ja pieniä metsäplänttejä. Puolen hehtaarin lappi! Metsäkin tuoksui, mitä olen näin keski-iässä alkanut arvostaa. Mitä taas tuli Kylmäpihlajan hienoihin avomerimaisemiin, niin eiköhän horisonttia ja aaltoja jo sinä päivänä nähty.<br /><br />Kuuskajaskarissa oli käynyt onnettomuus pari päivää aikaisemmin. Teininuorukainen oli halunnut osoittaa miehuuttaan kapuamalla rannikkotykistön vanhaan tähystystorniin, pudonnut ja kuollut. Uutisten mukaan poliisi oli hetkeksi sulkenut saaren, mutta tilanne oli ohi. Arvelin kuitenkin, että Jaskarin kaijassa on tilaa yksinäiselle purjehtijapojalle, kuten olikin. Pitkässä laiturissa ei ollut yhtäkään venettä, eikä näkynyt ketään. Aurinko oli jo laskenut. Jos siellä ei ole ketään kieltämässä rantautumista, kukaan ei myöskään aja minua pois. Laskin siis seilit sataman edustalla. Tuuli tyyntyi siihen, joten jouduin nykäisemään moottorin käyntiin. Alkuperäinen ajatukseni oli kellutela pelkällä rikillä laiturin kupeeseen. Tättäilin kannella virittelemässä kiinnitysköysiä ja fendareita ja huomasin täriseväni hiukan. Olisikin ihan hyvä tapa päättää tämä reissu putoamalla veneestä ja uimalla rantaan. Toisin kuitenkin kävi: laituriin kiinnittyminen kävi metelittä ja kolhuitta. Kieltotauluja tai poliisin muovisiimoja ei näkynyt. Joku liikkui rakennusten välissä. Klaarattuani kannen kello oli puoli kaksitoista.<br /><br />Muistan lukeneeni jonkun vuorikiipeiijän ohjeen, että kun on oikein väsynyt, niin ensin syödään ja sitten vasta nukutaan. En tiedä, mitä hän sillä täsmälleen tarkoitti, mutta joltakin nuoruuden partioreissulta muistan heräämisen nälkään ja sen, kuinka vaikea silti oli nousta makuupussista ja laittaa aamupalaa. Keittelin siis pikariisit ja niiden kiehuttua lähes kuiviin kumosin kattilaan purkkikastiketta. Päivälliseni ei ollut michelin eikä gourmet, mutta nälkä siirtyi. Möngin makuupussiini ja suljin silmät. Ennen tajunnan sammumista näin silmissäni vyöryviä aallonharjoja.<br /><br />Havahduin ja nousin sijaltani. Kävelin rantaan etsimään huusia. Saari keinui jalkojeni alla. Tarkoitukseni oli jatkaa kohti Uuttakaupunkia, mutta jälleen vähäinen järjen ääni kuiskutteli korvissani: olen täällä huvikseni. Eilen ei ollut kaikin ajoin kivaa, tänään ei varmasti ole kivaa, jos yritän ylittää itseni. Raahauduin takaisin paattiini ja kallistuin punkalle. Alkavan päivän urakaksi riittää siirtyminen Poroholmaan. Ennen nukahtamistani ehdin vielä kummastella, että teen yksikseni tällaisia reissuja, mutta tavallisessa arjessa en saa aikaan mitään ja työelämässä en ole menestynyt koskaan. Vaikka kuinka yritän tehdä töitäni, jotenkin kaikki menee aina pieleen ja lopulta turhaudun. Ehkä minun tosiaan pitäisi olla merimies, vaikka tiedän varsin hyvin, ettei merityö ole aina kivaa ja harvoin helppoa. Asia on kuitenkin harvinaisen yksinkertainen: merellä pitää kropan ja psyyken olla kunnossa. Lääkärin mukaan en täytä vaatimusta. Ovatko minun persoonani palat sitten maissakaan ihan sitä mitä kanssakulkijat, palaveri- ja projektiseilorit odottavat ja vaativat?</span></p>tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-4416751869535750242021-12-20T16:09:00.003-08:002021-12-20T16:09:40.675-08:00Ei saa nauraa!<p>Edelliseen viestiin liittyen esitän uuden näkökulman. Vakaville asioille ei yleensä pidä nauraa. Siitä voi koitua sosiaalisia ongelmia. Asialla on kuitenkin toinen puoli: entä minä, joka olen kokenut vaikean tilanteen? Saanko nauraa vakavalle asialle, jos se nauru edes vähän helpottaa omaa suruani?<br /><br />Olen rusikoinut itseäni huomattavasti suuremman miehen rintaa pidäkkeettä vartin verran. Hän lopulta kuoli.</p>tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-17731066131768158042021-09-12T13:44:00.000-07:002021-09-12T13:44:16.880-07:00Kaukainen elämä<p></p><div style="text-align: justify;">Olen ollut kolmessa ensiaputilanteessa, jossa kuolee ihminen. Yhteensä kuolleita on syntynyt neljä!</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Tämän muistan aina kertoa. Kai se jotenkin on jälkensä jättänyt. Niin että jos nyt sitten pohtisin elämää.</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Ihmiset etsivät elämää ulkoavaruudesta. Aika ajoin ilmestyy uutinen, jossa kerrotaan että taas on löydetty kaukaisen aurinkokunnan planeetta, jolla voisi olla elämää. Jotkut rakentavat kauhukuvia planeetallemme tulevista tunkeilijoista, jotka aiheuttavat ihmiskunnan tuhon. Vuosikymmenten takainen sarja nimeltään V taisi olla varhainen esimerkki tällaisesta äärimmäisestä kauhufantasiasta. Siinä tulijat käyttivät ihmisiä ravinnokseen. Sarjan esittäminen keskeytettiin. Toiset taas toivovat tulijoiden tuovan hyvää, esimerkiksi lisää tekniikkaa tai kenties tekniikkaa, joka mahdollistaa nykyisen kaltaisen elämän jatkumisen ikuisesti.<br /><br />Ikuisesti on mahdottoman pitkä aika. Auringosta tulee punainen jättiläinen 4 - 6 miljardin vuoden päästä, jolloin Telluksemme tuhoutuu. Tyyssijamme on elämänsä keski-iässä, jos mitään loppua ei tule ennen kuin Auringolta on vety loppu ja se ryhtyy fuusioimaan raskaampia aineita. Ikuinen käsittää myös vuosimiljardit. Tai ehkä ei, ehkä siinä mittakaavassa koko ajan käsite on jotakin muuta kuin tämä minun näkemykseni, jossa kello mittaa jäljellä olevaa aikaa sekunti sekunnilta.<br /><br />Jos uskomme homo sapiensin todella elelevän vielä mahdottoman kauan, pitää jossakin vaiheessa ruveta suunnittelemaan muuttoa. Odotan vain sitä neropattia, joka saa miljoonat ihmiset rahoittamaan oman hulluutensa myymällä paikkoja Telluksen pelastusveneeseen. Siihen nähden kaikenlaiset apokalyptiset liikkeet, jotka ovat saaneet ihmiset odottamaan taivaallista kristalliarkkia jo piakkoin, ovat lähinnä hieman hassahtaneita ja lähes harmittomia historian kummallisuuksia.<br /><br />Kaukaisella planeetalla asuva kansa on yhtä lailla ihmisen luomus kuin ateistin jumala. Mielikuvituksemme näyttää riittävän neliraajaisten, päällisten olioiden luomiseen tai sitten äärimmillään tuo kaukainen hahmo on kuin Tähtien sodan Chewbacca: melkein kuin ihminen, mutta karvainen ja murisee. Toisaalta jotkut teknokraatit rakentelevat mielissään kvanttitietokonetta, joka kyseenalaistaisi elävän ihmisen ja rakennellun tietokoneen välisen rajan paljon radikaalimmin kuin mikään kyborgi. Niin kauan tilanne lienee hyvä, kun nettitietokone ei manipuloi ihmistä kyvyttömäksi kiskomaan töpseliä seinästä. Uskon enemmän ihmisen kykyyn seota omaan näppäryyteensä kuin hallita kaikkien tekojensa ja keksintöjensä seurausta. Näyttäisi jo nyt, että esimerkiksi porno saa monet valtaansa. Hyvä ettei minuakin, kuten muutamaa kirjoitelmaa aikaisemmin kerroin. Riippuvainen ihminen ripustaa vaikka itsensä johtoon, kunhan virtaa ei katkaista! Se, että jokin ihmissuvun kehittämä järjestelmä muuttaa ihmisen orjakseen taitaa tapahtua tavalla, jota nimenomaan emme osaa ennakoida. Täsmälleen tästä on kyse esimerkiksi ympäristön saastumisessa: kun polttomoottori keksittiin, kenelläkään ei käynyt mielessäkään, että tärvelemme koko ilmakehän niiden kanssa. Ajatus olisi ollut täysin absurdi. Kun tämä ajatus viimein alkoi saavuttaa tietoisuuden, olimme jo liian riippuvaisia polttomoottoreista. Todennäköisesti tuo Telluksen pelastusvenekin toimii polttomoottorilla. Älkää palelko, kun pääsette Kuiperin vyöhykkeelle!<br /><br />Tutkijat, jotka tutkivat kaukaisen elämän mahdollisuutta, keskittyvät tutkimaan kemiallisia reaktioita ja ympäristöjä, joissa mikään elämä olisi mahdollinen. Tämä meidän elommehan perustuu dna- ja rna-valkuaisaineketjuen kykyyn kopioida toinen toisiaan. (Miksei koskaan puhuta kuopioimisesta?) Nykyisin tuntemamme elämän yksinkertaisimmat muodot eivät taida juuri tällaista dna-ketjua kummempia olla, ja me itsehän olemme sen huipulla: meillä on tietoisuus ja huikea sopeutumiskyky ja olemme viisaita - niin viisaita, että sekoamme siihen.<br /><br />Entä jos elämän löytäminen onkin mittakaavakysymys? Tieteilijät etsivät jotakin, jonka ulottuvuus on pienimmillään molekyyliketjun luokkaa ja suurimmillaan jotakin, mikä mahtuu tallustelemaan planeetalla. Ja lisäksi sillä pitää siis olla kemiallisiin reaktioihin perustuva kyky monistautua ja saavuttaa tietoisuus. Tietoisuus on jonkinlaista sähköistä ja kemiallista vaihtelua jossakin mediassa; informaatiota, merkitystä, mahdollisesti toistuvia kuvioita kaaoksen keskellä, muotoja. Meille se on tietenkin myös kokemus ainutkertaisesta minästä; kehosta, tunteista, tiedosta ja aistimuksista.<br /><br />Avaruutta peilaillaan, luotaillaan ja kuunnellaan ja kaiken kohinan seasta yritetään löytää jotakin mikä vaikuttaisi toisteiselta, muodolta kaaoksen keskellä. Toistaiseksi morsemerkkejä ei kai ole vastaanotettu kovin paljon. Mutta jos jokin kaukainen sivistys yrittääkin lähettää meille viestejä, mutta viestin perusyksikköiden pituus on niin pitkä, ettemme ymmärrä. Ehkä jokin, joka meidän kielissämme vastaisi vaikka yhtä vokaalia, kestääkin sata vuotta. Meidän vuottamme. Tai jos se onkin niin nopeasti vaihtelevaa ja kiivastempoista, että tekniset vekottimemme ei äkkää sitä?<br /><br />Olen joskus ajatellut, että aurinkokunta muistuttaa atomia, vaikka onkin litteä. (Japanin numeraalit ovat metkoja, koska niihin liittyy adjektiivi tai ainakin jonkinlainen laadun ilmaus.) Planeetta kuineen on samanlainen. Aurinkokunnat muodostavat galakseja, ja niilläkin kai on keskus, jota sitten hiukkaisemmat hiukkaset kiertelevät. Galaksit muodostavat ryhmiä. Voimme jatkaa ajatusleikkiä: tuntemamme maailmankaikkeus onkin ehkä vain yksi lukemattomista muista. Kaikilla näillä olemassaolon tasoilla voi kai periaatteessa ilmetä informaatiota. Ajatusleikkinä pidän mahdollisena sitä, että vaikkapa galaksien järjestelmät kopioivat toisiaan. Jollakin meidän aikakäsityksemme ulkopuolisella tapahtumien peräkkäisyyden jänteellä muodostuu (vaikkapa) galaksien järjestelmiä, jotka muistuttavat dna-ketjuja. Ehkä on olemassa jokin tällaisiin järjestelmiin perustuva elämä, jolla on myös tietoisuus. Ja ehkä senkin elämänmuodon on yhtä vaikea puuttua oman elämänsä ja olemassaolonsa perusosasiin kuin yksittäisen ihmisen omaan dna:hansa. (Olen tietoinen siitä, että nykytietämyksen valossa ihmisen perimä ei olekaan täysin pysyvä koko elämän ajan. Yksityiskohtia en tunne.)<br /><br />Inhimillisemmässäkin mittakaavassa on mahdollista kysyä, että onko jokin kaukainen elämä laadultaan ja perusteeltaan niin toisenlaista, että vaikka se on olemassa ja nähtävissä, emme tunnista sitä. Näemme kaukaisen planeetan kiviä, mutta nuo kivet ovatkin eläviä. Prosessit, jotka tekevät niistä eläviä, ovat vain niin hitaita, ettemme tajua. Ehkä se elämä ei tarvitse palamisreaktiota tai vettä kuljettamaan tarvittavia aineita osallistumatta reaktioihin itse. Tarvinneeko sähköäkään? Ehkä jokin muu maailmankaikkeuden perusvoima riittää!<br /><br />Kun huomenna menen rannalle, ajattelin heittää kiven veteen miettimättä, olisiko se sittenkin halunnut olla rannalla. Se on eloton eikä sillä ole tietoisuutta eikä tahtoa. Se ei palele talvisen syvänteen neliasteisessa vedessä, eikä edes nolla-asteisessa rantamatalassa. Vuosituhansien mittaan eroosio jäystää sen aina vain pienemmiksi partikkeleiksi, jotka lopulta painuvat merenpohjaan. Siellä ne kaikki yhdessä sedimentoivat ja painuvat tektonisen liikkeen myötä maan vaippaa ja sulavat magmaksi. Kenties joskus, ennen kuin Aurinko muuttuu punaiseksi jättiläiseksi, samat piirippuset purkautuvat tulivuoresta laavana, jähmettyvät kallioksi ja lohkeavat siitä taas rantakiveksi.<br /><br />Kun heität kiven kylmään mereen, muista elämän ihmeellisyyttä! Me kuolemme, mutta jossakin omassa mittakaavassamme hyvin kaukana joku katselee mannertemme liikkeitä ja pohtii, että onkohan tuolla elämää.</div><p></p>tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-69646169892038084642021-08-27T08:59:00.004-07:002021-08-27T08:59:40.773-07:00Masennuksen hoito<p>Masennusta podetaan urakalla. Itse olen saanut sen diagnoosikseni 20 vuotta sitten, mutta riesanani se on ollut paljon, paljon kauemmin. Aivan varmasti täytin masennuksen kriteerit, kun 16-vuotiaana lopetin lukion ja jäin kotiin. Mieli oli maassa, välillä en poistunut kotoa moneen päivään. Ikkunaverhot olivat suljettuina viikkoja. Sen jälkeen on ollut helpompia aikoja ja paljon vaikeampia aikoja.<br /><br />Masennuksen syyt ovat psyykkisiä, sosiaalisia ja biologisia. Nämä seikat vielä kietoutuvat toisiinsa. Psyykkiset asiat ovat myös biologisia: masennustila voidaan todeta aivoista. Usein puhutaan hermoston välittäjäaineista: serotoniini, noradrenaliini ja dopamiini vilahtelevat masennuskeskusteluissa usein. Masennuslääkitys taas pyrkii vaikuttamaan näihin hormoneihin. Keskustelu munan tai kanan ensimmäisyydestä ottaa muodokseen arvelut siitä, onko masennus ensin ja hormonaaliset muutokset sitten vai päinvastoin.<br /><br />Jotkut ovat myös taipuvaisempia masennukseen kuin toiset. Taipumuksen syyt taitavat jakautua samoin: sosiaaliset, biologiset ja psyykkiset. Hyvä esimerkki tällaisesta on älykkö. Huomattavan älykkään ihmisen on vaikea löytää juttuseuraa, koska muut eivät pysty seuraamaan hänen ajatustensa kulkua. Ja koska ajatusten ymmärtäminen on vaikeaa, älykkö voikin saada kuulla olevansa tyhmä ja hullu. Ennen pitkää yksinäisyys - eli sosiaalinen syy - aiheuttaa psyykkisen ongelman, masennuksen. Ja se taas alkaa näkyä biologisina seikkoina.<br /><br />Jos menee valittamaan lääkärille alakuloa, väsymystä ja saamattomuutta, tuomio on melko varmasti masennus. Lisäksi lääkäri voi pyrkiä sulkemaan pois erilaisia muita sairauksia, vaikkapa diabeteksen. Hoito on lähes poikkeuksetta sama. Alkuvaiheessa lääkäri määrää mielialalääkkeen ja mahdollisesti rauhoittavia tai nukahtamista helpottavia lääkkeitä. Sairaslomaa tulee helpolla viikkokausia ja helpolla sairasloma pitkittyy kuukausien mittaiseksi. Jos lääkitys ja loma eivät auta, yleislääkäri lähettää psykiatrin juttusille.<br /><br />Psykiatri haastattelee, tutkii ja testailee ja määrää lisää lääkkeitä ja suosittelee psykoterapiaa. Sairasloma tuppaa jatkumaan. Lääke auttaa joskus - mutta usein ei. Kokeillaan toisia lääkkeitä ja potilas joutuu sietämään erilaisia sivuvaikutuksia, kuten viikkojen pahoinvoinnin, kuivalta taulusieneltä tuntuvan kielen ja tasapainovaikeudet. Seksuaaliset murheetkin ovat tavallisia: ei oikein kiinnosta, mikä voi olla parisuhteessa elävälle kuorma. Ja vaikka kiinnostaisi, ei seiso tai kostu kuten ennen vanhaan.<br /><br />Useimmiten masennus alkaa väistyä ajan mittaan. Mieliala ja aloitekyky paranevat. Joskus aikanaan lääkäreille oli selvä ohje: masennukselle ei tarvitse tehdä mitään erityistä, aika kyllä parantaa. Ja miksei parantaisi, ainakin jos masennuskelle on jokin syy, jonka voi poistaa. Lisäksi niilläkin, joilla masennus on perustila ja joiden masennus kyllä löytää aiheensa, mieliala vaihtelee sentään jonkin verran. Tämän lääkäri voi tosin tulkita kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi, joka ei kuitenkaan aiheuta suoranaista maniaa. Niin että olkaa hyvät! Paremman vointinne jaksotkin ovat diagnosoitavissa.<br /><br />Joskus masennus pitkittyy vuosien ja vuosikymmenten mittaiseksi. Lääkkeet, lääkärit ja psykiatrit vaihtuvat. Terapioita on tarjolla jos jonkinlaisia ja jos ne eivät ole yhteiskunnan kokonaan kustantamia, Kelan tukiaistenkin jälkeen potilaalle jää maksettavakseen summat, jotka aiheuttavat taloudellista hätää ja siis syventävät masennusta.<br /><br />Yksi ongelma on se, että apua haetaan liian myöhään. Ihminen pystimään ylittämään päivittäisen sietokykyannoksensa aika helpolla ja kuittaamaan uni- ja muita velkojaan vapaa-aikanaan ja lomillaan. Vähä vähältä kuormaa kuitenkin kertyy. Ilo ja nauru katoavat elämästä. Aina väsyttää ja vaikka läheiset ja työkaverit tohkeissaan neuvovat lenkkeilemään, monta kertaa ei tule mentyä sinne pururadalle. Käveleminen saa murheelliset mietteet virtailemaan entistä kiivaammin ja juokseminen pursottaa keuhkot kurkusta. Voimia ei vain ole kuten ennen, vaikka puoli vuotta sitten. Sosiaaliset suhteet heikkenevät tai rapistuvat, kun ei jaksa osallistua rientoihin eikä keskusteluihin. Mielessä ei ole iloisia asioita ja lämmin huumori vaihtuu rutikuivaan ironiaan. Mutta ei, velvollisuudentuntoisesti lähdetään seitsemäksi tai kahdeksaksi töihin. Kyllä tämä tästä, on tämä ennenkin tästä... kunpahan tulee perjantai ja porvarillisen iltahämyn aikaan saa kaataa itselleen lasin viskiä. Sitten tapahtuu jotakin, joka katkaisee kamelin selän. Tällainen voi olla jokin melko vähäinen vastoinkäyminen: saa sakot liikenteessä, vaimo suuttuu, lapsi tuo epämieluisan poikakaverikandidaatin... Tai sitten ei edes tapahdu mitään. Tiedän aikanaan menestyneen yrittäjän, joka yhtenä aamuna ei vain suoriutunut petistään. Perhe kummasteli, töistä soiteltiin, ja äijä vain makasi, eikä millekään näkynyt mitään syytä. Ihmeteltiin vain, kun ennen niin aktiivinen ja ahkera yrittäjä makaa, vaikka pitäisi tehdä töitä. Kohtuullisen jaksamisen raja oli kaiketi ylittynyt jo kauan, kauan sitten. Ukkoparka oli kenties ollut katkeamisen partaalla jo vuosia. Ja katkeaminen oli vasta lopun alkua: ensin lähti muija ovesta, sitten vietiin se ovikin - ja talo, johon ovesta pääsi. Surullista tässä on se, että tämän miehen pahin orjuuttaja ja kuormittaja saattoi olla hän itse, ja lähipiiri, joka oletti hänen jaksavan ja jaksavan. Siis juuri ne, joiden olisi pitänyt kysyä, että olisiko aika lomailla ja tehdä lyhyempiä päiviä. Ihminen saa ajettua itsensä loppuun sosiaalisen paineen tai oman kunnianhimonsa vuoksi.<br /><br />Masennus on sairaus. Sille on oma, tautiluokituksen mukainen koodinsa. Mielenterveyden ongelmiin liittyvä ennakkoluuloisuus ja tuomitseminen on vähentynyt. Ymmärretään, että masennus ei ole oma valinta eikä se ole laiskuutta vaikka siihen kuuluukin saamattomuus. Yhä useampi käsittää, että masentunutta ei voi auttaa kehottamalla häntä ryhdistäytymään ja ottamaan niskasta kiinni. Olen vinksahtaneella tavalla pahoillani tästä.<br /><br />Masennus ei poistu kehottamalla. Mutta kukaan tai mikään muu kuin masentunut itse ei voi olla päävastuussa omasta mielentilastaan ja elämästään. Muut voivat auttaa. Vaikka itse söin vähintään 15 vuotta erilaisia mielialalääkkeitä turhaan, en voi väittää, etteikö joku hyötyisi niistä. Minulla on riesanani ja ilonani aspergerin syndrooma, ja siihen näyttäisi liittyvän se, että spyykenlääkkeet eivät toimi tai toimivat toisin kuin odotetaan. Niinpä minulla ei ehkä edes voi olla niistä samaa kokemusta kuin muilla.<br /><br />Olen myös ruvennut ajattelemaan, että masennus-sanan alkuperäinen merkitys pitäisi palauttaa: se on tunne ja mieliala, ei sairaus. On myös sairaus, jonka tunnemme nimellä "mielialahäiriö" tai "masennus", joka aiheuttaa masennuksen tunnetta. Mutta masennus itsessään ei tämän uuden ajatusmallini mukaan ole sairaus. Se on terve merkki siitä, että jotakin kuormaa on liikaa.<br /><br />Äärimmäisestä näkulmasta tarkastellen vaikuttaa siltä, että mielialahäiriön hoito pikemmin syventää masennusta kuin auttaa. Sairasloma tarkoittaa usein yksinäisyyttä. Yksinäisyys ruokkii näköalattomuutta ja ylläpitää ahdistavien pakkoajatusten kierteitä. Lääkitys voi latistaa tunteet niin että potilas tulee apaattiseksi. Apaattinen, välinpitämätön ihminen ei jaksa eikä halua kantaa vastuuta elämästään. Elämän taas ei pitäisi olla vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen niin raskasta, että ihminen sortuu ja musertuu. Useimmat ihmiset kestävät kohtalon kovia kolhuja hyvin, kunhan ne tulevat yksitellen ja riittävin väliajoin. Arvelen, että vuosikymmenten asuntovelka, paine omasta ja läheisten menestyksestä, jatkuva kilpailu työpaikoista tai niiden pitämisestä ja muu ajallemme tyypillinen on paljon tuhoisampaa kuin vaikka toisen ihmisen kuoleman kohtaaminen elämän aikana silloin tällöin. Omasta viimeisestä hetkestään ei kannatakaan murehtia, paitsi sen verran, että yrittää siirtää sen tuonnemmaksi.<br /><br />Aivan keskeisenä syynä pidän elämän näköalattomuutta ja vaihtoehdottomuutta. Esimerkiksi asuntolaina voi pakottaa pysymään hyväpalkkaisessa työssä, joka ei kuitenkaan vastaa tekijänsä taipumuksia. Jossain muussa maailmantilanteessa olisi helppoa sanoa, että myy asunto, osta edullisempi ja vaihda itsellesi sopivampaan ammattiin. Monilla on jokin psyykkinen side mahdollisimman hienoon ja kalliiseen asuntoon, joka voi olla suurempi taakka kuin pankkilaina. Ammattia taas ei noin vain vaihdeta. Eri alojen muodolliset vaatimukset voivat tarkoittaa vuosien mittaista kouluttautumista. Ja vaikka muodolliset vaatimukset täyttyisivätkin, työnantaja voi helpolla sanoa, että entinen tutkija ei ehkä viihdy puusepän ammatissa kuin hetken. Aavistus voi olla hyvinkin oikea. Ammattiin kuuluu paljon muutakin kuin työtehtävissä tarvittavat taidot. Monet ammatit esimerkiksi sanelevat vuorokausirytmiä. Raksalle mennään seitsemäksi duuniin, ja jos ei kertakaikkiaan ole aamuvirkku, se ei välttämättä onnistu. Vuorokausirytmin muutoksiin sopeutuu, mutta ei rajattomasti.<br /><br />Nykyään miellä on enemmän vapaa-aikaa kuin kaiketi millään historian sukupolvella. Miksi olemme väsyneitä ja miksi masennustaipumus todella puhkeaa masennukseksi? Raskas työ ei ole ainoa asia, joka ihmisiä kuormittaa. Sanoisin, että motivoitunut jaksaa paljon. Kuinka paljon meitä kuormittaa kohtuuttomat odotukset, joita meille asetetaan ja joita luomme itse itsellemme? Pitäisi jaksaa tienata, että voi kuluttaa; pitäisi kuluttaa, että joku muukin ansaitsisi. Asunnoista jo puhuinkin: en käsitä, kuinka paljoon monet ovat valmiita saadakseen jotakin... joka ennen kuitattiin vaikka vajaan kymmenen vuoden ahkeralla työnteolla. Paljonko meitä kuormittaa pelko? Moniko puristaa itsestään viimeisetkin voimat, että ei olisi henkilöstöhallinnon hampaissa seuraavalla yt-kierroksella? Olen yrittänyt keskustella mainonnan vaikutuksesta, ja moni on sanonut, että ei vaikuta heihin. Jollakin hiton konstilla yhä uutta ja uutta tavaraa saadaan kaupaksi. Hinnat laskevat ja laatua heikennetään tarkoituksella, jota raha ja romu vaihtaisivat omistajaa. Paljonko mainonta vaikuttaa tiedostamattomiin ostohinkuihimme? Paljonko jäisi ostamatta, jos emme menisi ostoskeskuksiin viettämään aikaa? Olisiko lopulta mukavampaa, jos koti ei olisikaan tupaten täynnä halpaa ja huonolaatuista sälää, joka tuotti iloa vähemmän aikaa kuin sen ostamiseksi piti työskennellä?<br /><br />Elämme väärin. Valitan. Olemme kohtuuttomia ja tämä kohtuuttomuus on yksi masennusta ruokkiva tekijä. Ne, joilla on taipumus, mielialasairaus, reagoivat ja kärsivät. Menetämme heidän työpanoksensa ja sosiaalisen tarjottavansa, koska kuormitamme heitä - eli itsejämme - liikaa. Yritämme lääkitä masentuneet sopeutumaan elämään, johon heillä ei ole mitään mahdollisuutta sopeutua. Yritämme painostaa heitä tekemään asioita, joihin he eivät sovi. Hoidamme masennusta - sekä tunnetta että sen takana olevaa taipumusta tai sairautta - tavalla, joka vain syventää ongelmia.<br /><br />Jos joku on masentunut, hän ei muutu iloiseksi ja aktiiviseksi omin avuin. Ja vaikka hänellä on päävastuu omasta elämästään, emme voi esittää vaatimuksia. Ainoa, mitä voimme tehdä, on ottaa väsyneet mukaan siinä määrin kuin he jaksavat. Tähän mukaan ottamiseen pitää kuulua väsyneellekin mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä. Kuntouttava työtoiminta, minitoimeentulo ja yhdeksän euron lisä päivässä, eivät tarjoa tällaista. Miksi yhdeksän euron työmies tekisi mitään, jos se johda mihinkään. Yhdeksän euron töitä saa tehdä niin paljon kuin hallinnon pykälät vain sallivat, mutta varsinaiseksi ansioksi ja mahdollisuudeksi ne eivät tahdo muuttua. Käytäntö on osoittautunut, että vaikka olisi intoa täynnä ja raataisi kahden edestä, ei ole mitään takeita siitä, että työkokeilu tai kuntouttava työ johtaisi mihinkään kestävään tai kantavaan. Myös ammatillinen kuntoutus on usein heppoista. Kouluissa istutaan keski-ikään asti ja ideologiset liput liehuen vaahdotaan elinikäisestä oppimisesta. Erilaiset koulutuslaitokset hyötyvät, mutta hyötyykö kukaan muu? Kuinka usein mahtaa olla kyse siitä, että alalleen epäsopivalle ihmiselle etsitään uusi epäsopiva ammatti? Abstraktiin ajatteluun taipuvaiselle puusepälle tuputetaan bussikuskin ammattia vaikka hän pärjäisi parhaiten vaikkapa toimittajana tai opettajana.<br /><br />En väitä, että minun ajatuksin hoidettaisiin kaikkea masennusta. Vaan eipä hoideta lääkkein, terapialla tai edes sähköhoidollakaan. Olen tiukasti sitä mieltä, että kokemus omista vaikutusmahdollisuuksista ja todellinen vapaus löytää itselleen sopiva työ ovat aivan keskeisiä. Tämän edellytys on nykyistä joustavampi yhteiskunta, jossa voi vaihtaa alalta toiselle joutumatta talouskurimukseen. Kilpailun kuumentamassa yhteiskunnassa pitäisi pohtia, olisiko rennompi meno paikallaan: että ei oltaisi heti potkimassa väkeä kilometritehtaalle, jos yrityksen tuottavuuden kasvu hidastuu. Ja todella: tarkoitan sitä, että ei potkittaisi väkeä ulos jo siinä vaiheessa kun kasvukäyrä loivenee, kuten jossain tapauksissa tehdään. Ihmisetkin voisivat pitää tavoitteensa kohtuullisina - ja onneksi monet sentään pitävätkin.<br /><br />Oma lukunsa olisi sosiaaliset kuormat: onhan se mukavaa, kun voi valita seuransa ja perheensä. Mutta valitseminen taitaa usein olla raskaampaa kuin epätäydellisyyden sietäminen. Kuten todettu, yksinäisyys lisääntyy. Nuori ihminen voi olla sitä mieltä, että tottahan sitä yksin pärjää. Palkka juoksee, hommat sujuvat. Entä kun iän myötä voimat alkavat huveta? Rientävätkö exät ja ammoiset tuttavat apuun? Vakiintunut parisuhde ja suhteellisen vakaa perhe-elämä on aikuisen ihmisen suurin sosiaalinen turva, ei Kela, eläkevakuutusyhtiö ja poliisi.<br /><br />Syyttävä sormeni taitaa osoittaa kohtuutonta individualismia. Emme ehkä olekaan niin itsenäisiä kuin toivoisimme.</p>tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-72825859559254645902021-07-20T13:23:00.001-07:002021-07-20T13:23:03.947-07:00Omaperäistä ajattelua<p><span style="font-family: helvetica;">Tässä tekstissä ei ole omaperäistä ajattelua.</span><br /><br /><span style="font-family: helvetica;">https://www.youtube.com/watch?v=fxbCHn6gE3U</span><br /><br /><span style="font-family: helvetica;">Tässä Ted-puheessa puhuja kertoo omintakeisten ajattelijoiden tavoista ja piirteistä. Musiikinystävänä tykästyin ajatukseen siitä, että originellit kehtaavat käsitellä myös huonoja ajatuksia ja että säveltäjillä on joukoittain huonoja sävellyksiä yhtä mestariteosta kohden.</span><br /><br /><span style="font-family: helvetica;">En ehkä sanoisi mitään suosikkisäveltäjäni J. S. Bachin teosta huonoksi, mutta jotkut ovat minusta tylsiä. Sama koskee Mozartin viittätriljoonaa pianosonaattia ja niin edelleen.</span><br /><br /><span style="font-family: helvetica;">Säveltäminen ja blogitekstien rustaaminen ovat vinttikamarin sormiharjoituksia. Ajatus ainaisesta ja kaikenkattavasta nerokkuudesta on nerokultin perusteetonta ihannoimista. Voimme ihailla Einsteinia hänen siististä muotoilustaan E = mcc. (Energia on yhtä suuri kuin massa kertaa valonnopeuden neliö). Hienoa, mutten ihan ymmärrä. Mutta massa ja valonnopeus kerrottuna itsellään kuvaa siis energiaa, joka jollakin on. A) Laskeutuiko tämä muotoilu A. Einsteinin mieleen uudenkiiltävänä ja valmiina totuutena vai B) syntyikö se lukemisen, funtsimisen, ajatusleikkien seurauksena, epäuskon saattelemana ja valmistuiko se muille esitettäväksi vasta monen vaivihkaa tehdyn kokeilun jälkeen? En tiedä. Kokeilu varmaan tarkoittaa tässä sitä, että herra Nobelisti vertaili aatostaan muihin mietteisiinsä ja tutki, kehkeytyykö ristiriitaa vai aatoksen sopusointua.<br /><br />Olen aikaisemmin pohdiskellut, että ajattelu on rankkaa ja vaatii harjoittelua. Nero ei ole nero nerokkuuttaan, vaikka perintötekijöillä katsotaan olevan tärkeä osuus poikkeuksellisen ajattelukyvyn kehkeytymisessä. Toinen puoli on arvioni mukaan jääräpäisyyttä ja henkisen kivun sietokykyä. Minä menestyin koulussa yleensä hyvin, toisinaan erinomaisesti ja joissain harvoissa asioissa jopa loistavasti. Yksi koulunkäyntiin liittyvä keskeinen mielikuva on kokeiden ja tenttien tekemisen tuskallisuus. Vaikka rakastin tenttisalin hiljaisuutta, aprikoinnin olessa kuumimmillaan päätäni särki, niska jumitti, hengitysilma tuntui loppuvan ja keskittyminen oli sillä tavalla vaikeaa, että mielessäni risteili monia ajatuksia päällekkäin ja jokainen niistä olisi pitänyt rustata johonkin paperin kulmaan tai konseptiin ylös, etteivät ne unohdu. Joskus unohtui ja josku se unohdus maksoi karvaan romahduksen arvosanassa - erityisenä esimerkkinä logiikan peruskurssin tentti, josta minulla olisi ollut mahdollisuus saada täydet pisteet ja korkein arvosana, jos... ja vain jos! Niin... koulu- ja opintomenestys ei ollut helppoa. Olisin voinut armahtaa itseäni ja kelpuuttaa tyydyttävät arvosanat, jolloin olisi myös välttynyt tenttitilanteen väsymykseltä ja tuskalta.<br /><br />Jos vain jos olisin edes joskus tehnyt aivojumpan eli logiikan harjoitustehtävät ja käynyt niissä edistyneempien oppilaiden ohjaamissa harjoituksissa, olisin saanut rutiinin, jolla mokoma moka olisi vältetty ennen väärän vaihtoehdon ilmenemistä mieleeni. Kuitenkin uudet ajatukset tulevat jostakin. Uskon hartaasti, että ihmispolon, edes neron, aivot eivät kehitä tyhjästä juuri mitään. Yksi keino uuden kehkeyttämiseen on moka. Soittamalla väärin voi tehdä oivalluksen vekkulista musiikillisesta liikahduksesta. "Eiku" ei ole ratkaisu. Kirurgi ja jazz-muusikko eivät sano, että oho, vaan että kappas kappas! Useimmiten tuloksena ei ole mitään kummoista. Mutta joskus on. Joskus - siis harvoin. Bachin yli tuhannesta teoksesta vain murto-osa on suosittuja neronleimauksia. Jokin harvoin esitetty kantaatti on friikkien leipää, säveltäjän päivätyötä ja hiljaista aivojumppaa, ehkä epätyydyttävä kokeilu.<br /><br />Taitaa mennä siihen harjoitelmien koppaan tämäkin asia. Ja muutoinkin voisin harkita jotakin muuta harrastusta ja kirjoittamisen aihetta kuin ajattelemisen ajattelu. Tai ajattelemisen ajattelemisen ajattelu.<br /><br /></span></p>tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-56206470010451319902021-06-10T04:37:00.000-07:002021-06-10T04:37:28.631-07:00Nautical Aesthetics III<p> This is just a short question to be considered:<br /><br />What is the nucleus of the nautical aesthetics? We can appreciate and think philosophically about anything even not knowing too much about the scope or subject itself. I cannot answer immediately. So, I ask you, my possible reader, to search for Ivan Aivazovsky's sea paintings. Are they pure romantics without any experience of seafaring? Why and how do they resemble modern they digital photos with exaggerated colors? How was he able to see how the waves look like in heavy weather? You cannot definitely see the sea like that through a camera. So, Aivazovsky, I guess, has had time to look at the waves and learn all those visions that last only fragments of seconds.<br /><br />I guess the sea romantics can be divided into to two: the empty and the full or external and internal of however. Striped t-shirts wore by in the sailing club restaurant does not necessarily have anything to do with the sea. Nor does the clean white and blue Musto or Helly Hansen clothes. The same clothes with some epoxy stains and fixed rifts are something else. At least they tell that a yacht master is really the master of his yacht.<br /><br />Admiring the sea does not depend on sailor's, artist's or perceiver's experience directly, but I guess looking the ocean through a hotell window will yield quite a different results than welding the bulb off shore after colliding with something that disappeared.</p>tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-28037523184145768062021-05-25T22:16:00.006-07:002021-06-10T04:18:30.937-07:00Nautical aesthetics II<p> Thus, I shall divide the scope of my newly invented academic aesthetic work, nautical or sea aesthetics, in the next parts:<br /><br />1) Aesthetics of the sea. Perceiving and appreciating the sea, the water mass it self: the life in it, the wind and the weather, all the phenomena that exist there even without any human presence.<br /><br />2) Aesthetics of the ships. This, as you can see, deals with the non-exploitative philosophy of all the vessels sailing on the sea, from the sup and surf boards up to the biggest oil tankers, cruise ships and air craft carriers, submarines, and, if needed, also amphibian air crafts.<br /><br />3) Philosophy of experiences on and by the sea. Work, leisure, sports, arts high and popular, storms on a tiny sailing yacht, beach volley matches, sunburned skin, hypothermia, thunder, squall, calm etc. A special attention is given to the feelings: appreciation, fear, tediousness of all blue sphere inside which a sailor travels across the sea.<br /><br />4) A special attention will be given to perceiving the sea with the other senses than vision. How does the sea sound like and what are we able to hear about it? How does it feel? What do we think about being seasick.<br /><br />5) Finally I would like to wonder and play with the words we use describing the sea, seafaring and all that. I guess I should know the language of the words thoroughly in order to understand the nuances.<br /><br />6) The actual research corpus ot nautical aesthetics can be one's own experiences and memories, videos, sound recordings, photos, literature artifacts, writings, interviews, news, academic articles. I guess even the scientific research could be encompassed. May be not the methods themselves, but the reasons of that work, the motivation of the researchers and the use of the results.<br /><br />7) Sea romantics from sea spirited fashion to the extreme realism of <i>Stormskärs Maja</i> is worth its own chapter.<br /><br />Article shape and Ofxord fashion!<br /><br />(Ship shape and Bristol fashion.)</p>tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-34163836962423832092021-05-09T01:34:00.002-07:002021-05-09T01:34:48.631-07:00Helvetin hyvää äitienpäivää!<p></p><div style="text-align: justify;">Lapsuuteni elin äitini ja veljeni kanssa kolmestaan. Kun olin 12, veljeni muutti opiskelemaan. Elin vielä kuutisen vuotta kaksin äitini kanssa.</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Äitejä ei saa arvostella, äitiys on pyhää. Olen ennenkin häpäissyt pyhiä asioita, joten täältä tulee:</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Kun olin lapsi, luulin kaikkea itseeni kohdistuvaa väkivaltaa rankaisemiseksi. Ajattelin että rangaistus, seuraamus, tarkoittaa väkivaltaa, jonka aikuinen kohdistaa kasvattamista vaativaan lapseen. Vielä murrosiässä minun oli vaikea uskoa, että kavereitani ei lyöty kotona, ei ainakaan säännöllisesti. Vasta kun suoritin siviilipalveluksen erityislastenkodissa aloin ymmärtää, miksi väkivalta on huono kasvatuskeino. Siihen asti uskoin vilpittömästi, että lapsia pitää kasvattaa ja että jos sana ei tehoa, sitä voi ja saa tehostaa lyömällä, tukistamalla, tönimällä, uhkailemalla ja huutamalla raivoisasti.</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Muistanpa, kun olin nelivuotiaana kaupassa kahdestaan jonkun pihakaverin kanssa. Kaveri otti hyllystä purkkapaketin ja käski minun pitää sitä, kun menemme ulos. Ei mennyt monta hetkeä, kun pihalle ilmestyi äitini näköinen lohikäärme, joka syytti minua siitä, että otin purkan hyllystä ja määräsin kaverini kantamaan sen ulos. Lisäksi tämä lohikäärme huusi, raivosi, rähjäsi ja uhkaili soittaa poliisille pienen pojan ajantajun mukaan koko iltapäivän ja illan. Kyllä, jumalauta, opin, mitä on varastsaminen ja kuinka siihen suhtaudutaan. Ja koska koko juttu tuli silmilleni täsmälleen päinvastaisena kuin tapahtui, opin myös, että aikuiset toimivat epäjohdonmukaisesti ja että minulla ei ole oikeutta tai mahdollisuutta puolustautua.<br /><br />Tällaisia esimerkkejä on elämäni kahdeksaltatoista ensimmäiseltä vuodelta vaikka kuinka monta. Väkivallan äitini lopetti, kun kasvoin häntä voimakkaammaksi. Nalkuttaminen ja syyllistäminen loppuivat kahteen episodiin ollessani 17 - 18 -vuotias. Kerran purin pahan oloni putkijalkaiseen jakkaraan, jolta vääntelin jalat solmuun. Ja kun viimein tajusin, että äitini on mainio keskustelukumppani tasan niin kauan kuin hänen kanssaan on samaa mieltä, pidin mykkäkoulua viikkokaupalla. Haistatan paskat kaikelle mykkäkoulumoralismille. Kyllä, tietyssä mielessä se on vallankäyttöä, mutta se on myös viimeinen keino, kun mikään muu ei auta eli kun muuta valtaa ei ole. Jos jonkun kanssa ei voi puhua tai mikään puhuminen ei auta, ollaan sitten hiljaa. Mykkäkoulu ei ollut vaikeaa, puhumisen aloittaminen viikkojen hiljaisuuden jälkeen oli.<br /><br />Ehkä eniten sattuu se, että aika ajoin äitini katsoi vierestä, kun minua pahoinpideltiin. Hän ei puolustanut minua vähääkään; sanoi tekijälle vain, että älä viitsi huudattaa sitä kakaraa. Tämänkin tilanteen karmeuden olen tajunnut vasta aikuisena. Mainittakoon nyt, että tämä huudattaja kuuluu yhä lähipiiriini ja on pyytänyt anteeksi. Minä annan anteeksi ja haluaisin jo unohtaa kaiken sen, mutta eivät ne muistot katoa mielestä. Erityisesti se kerta, kun minua hakattiin kun olin ollut menossa suihkuun. Kylpytakki revittiin yltäni ja rimpuilin lattialla hakattavana, kun naapurin ämmä käveli avoimesta ovesta sisään. Kumpikaan näistä perkeleen ritvoista, joiden piti olla aikuisia, ei tehnyt mitään. Muistan kuinka mitättömäksi, arvottomaksi ja likaiseksi tunsin itseni suihkussa.<br /><br />Minusta piti äitini mielestä tulla insinööri tai upseeri. Tekniikka sinällään ei ole koskaan kiinnostanut minua. Pidän kyllä laivoista ja lentokoneista ja tiedän niiden fysiikasta ja tekniikasta enemmän kuin aika moni - ainakin teoriassa. Mutta lähinnä minua pännii, kun pitää rassata jotakin, mikä on rikki. Vielä enemmän minua ärsyttävät tekniikan ihmeet, jotka reistailevat siksi, että niitä ei ole alunperinkään tehty toimiviksi ja luotettaviksi. Esimerkkinä tästä kotitulostimet: tuossa pöydällä on noin kymmenes vuoden 1995 jälkeen tähän talouteen hankittu. Ei toimi, ei... <br /><br />Entä upseeri? Olinhan reipas meripartiolainen. Olinhan minä intissä pari kuukautta, suunnilleen alokasajan. Eräänä aamupäivänä seistessäni kasarmin pihalla kyynärsauvojen tukemana, täysi sotisopa ylläni ja päälläni, kuuntelemassa ryhmänjohtajia ja upseereita, jotka huutelevat keskenään ristiriitaisia komentoja vailla mitään varsinaista tarkoitusta päätin, että käyn luovuttamassa romut varastolle ja kyynärsauvat varuskuntasairaalaan ja lähden kotiin. Osaan pelätä väkivaltaa ja rähjäämistä ilman eri koulutustakin. Lisäksi olen puolustusvoimien historian huonoin ampuja, ja se vika, vamma ja sairaus ei taatusti parane juoksemalla ylös-alas Hämähäkkimäkeä torrakko suorille käsille eteen ojennettuna. Minusta ei tullut sitä, mitä äitini halusi, vaan ei-mitään - joskin sanoiltani pisteliäs sellainen.<br /><br />Nuoruuteni yhdessä vaiheessa asustelin vuoden verran isäni luona. Nuorempi velipoikani on maailman parasta seuraa ja lisäksi isäni - uskovainen despootti ja äkämystyessään väkivaltainen hänkin - on kuitenkin lämminsydäminen ihminen. Isänikään ei ole pyytänyt anteeksi väkivaltaisuuttaan, mutta hän on kertonut omista kokemuksistaan ja siitä, että pitää ammoista käytöstään tyhmänä. Se riittää minulle anteeksipyynnöksi enemmän kuin hyvin. Hän on kantanut vastuunsa. Lisäksi hän sittenkin on osoittanut arvostustaan nuoruuteni arkisia tekoja kohtaan. Vaikka emme olleet samaa perhettä, hän kuitenkin osoitti arvostavansa hyvää koulumenestystäni ja muita kelvollisia saavutuksiani.<br /><br />Äitini ei ollut jatkuvasti julma. Hän esimerkiksi maksoi harrastuksiani tuloihinsa nähden melkoisilla summilla. Kun hän lopulta, joskus ollessani seitsemännellä luokalla, uskoi, että minun on tavattoman paha ja vaikea olla koulussa, hän ei enää vaatinut minua menemään sinne. Kuten sanoin, hän on hyvällä päällä ollessaan mainio ja hauska juttukaveri. Vasta aikuisena olen kuitenkin pohtinut, että oliko meripartio- ja purjehdusharrastuksen rahoittaminen vain osa hänen haavettaan tehdä minusta upseeri tai insinööri. Tai edes jotakin arvostettavaa, edes opettaja. Lisäksi sain opiskeluvuosinakin häneltä jonkinmoisia summia rahaa.<br /><br />Uskon, ettei ole helppo olla äiti. Minun äitini lähti aamulla ennen seitsemää polkupyörällä bussipysäkille muutaman kilometrin päähän, olipa sää tai keli mikä vain. Pysäkiltä oli sitten lähes tunnin matka hänen työpaikalleen. Kun hän palasi kotiin päivittäisten ostostensa kanssa, kello oli viisi, puoli kuusi. Hänen palkkansa ei ollut häävi vaikka työ ei ollutkaan helpoimmasta päästä. En usko, että korkeampi palkka olisi hänen elämäänsä paljon helpottanut, mutta ehkä vähän sentään. Enkä minä ollut helppo lapsi. 1970-luvulla ei Suomessa juuri puhuttu mistään aspergerin syndroomasta. Lisäksi äitini ei nähnyt itsessään mitään vikaa - enkä minäkään tuolloin.<br /><br />Kaikki vanhemmat erehtyvät, varmaan jopa tv-sarjojen super nannyt, jotka näyttävät saavan konstailevat vekarat ojennukseen kätevästi parin mainoskatkon välillä. Ja sitten elämä onkin yhtä iloa ja hymyä. Arvelen, että jos vanhemmat ymmärtäisivät ja myöntäisivät mokansa ja pyytäisivät niitä anteeksi, he eivät ehkä tärvelisikään täydellisyyttä vaan opettaisivat vastuun kantamista ja armeliaisuutta.<br /><br />Mutta mikä on erehtymistä ja mikä edesvastuutonta typeryyttä? Entä kuinka tiheästi ilmenevää ja säännöllistä hölmöily voi olla, että perhesuhteiden hyvät puolet kuitenkin pitävät kokonaistilanteen myönteisenä? Minä pelkäsin äitiäni usein ja muitakin läheisiä aikuisia ja aikuisen kokoisia. Ei se jatkuvaa pelkoa ollut, mutta hyvin vähästä se pelko, suoranainen kauhu nousi pintaan. Ja minä olin se heikkohermoinen, joka reagoi voimakkaasti, kuulemma. Jos jonkintasoinen pelko on jatkuvaa, niin kenelläpä ei olisi pinna kireällä?<br /><br />Olen aikaisemmin täällä blogissani väittänyt, että tuhoaminen on helppoa, rakentaminen vaatii toivoa, uskoa, pitkäjänteisyyttä ja paneutumista - siis rakkautta. Kuka tahansa saa poltettua talon käden käänteessä, mutta yksinäiseltä kirvesmieheltä pienenkin tönön kyhääminen vie kuukausia. Äitiys on pyhää, mutta äitikin pystyy muutamassa sekunnissa tuhoamaan sen, mitä on rakennettu rakkaudella vuosia.</div><p></p>tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-84853725727472079812021-01-20T11:43:00.000-08:002021-01-20T11:43:06.099-08:00Nautical Aesthetics, part one<p></p><div style="text-align: justify;"> Nautical Aesthetics</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">(Proofreader needed!)</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Introduction</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">I have always loved the sea, all of them I have been, which is not much: the Baltic and the Atlantic. I love also sailing, but I have never been to racing nor to family cruising. I wish I could sail with a couple of good friends over the Baltic anomaly (please, refer to Google). I wish I could once more sail along the huge swell after a storm raging somewhere far enough.</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Google, our friend of knowledge gave me next to nothing about nautical or sea aesthetics. The first results were clothes, fragrances, furniture and so on. So, something I would call sea romantics. Aesthetics of the unexperienced (which, indeed, would be a topic for a doctoral thesis alone). I was amazed. I was almost almost fazed!</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">(My possible international reader. In Finland there is an ages old chocolate brand "Fazer". The name is from Karl Fazer, who started the business here. I guess only a tiny minority of the Finns thinks the meaning of the name. They would be fazed! Fazer Finland was a Swan 651 type yacht taking part in the Whitbread race around the World around 1985. The FF ended third, which was not bad indeed!)</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">So, back to the sea or nautical aesthetics. From the wall of my Facebook wall:</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><p></p><blockquote style="border: none; margin: 0px 0px 0px 40px; padding: 0px; text-align: left;"><p style="text-align: justify;">-Meri on mulle vieraampi juttu.</p><p style="text-align: justify;">-Yksinkertaista: meri on etupäässä vettä. Meret peittävät noin kaksi kolmannesta maapallon pinnasta. Loput on laivojen tilapäistä kiinnittämistä varten. Laivat tehdään niin kevyestä raudasta, että ne kelluvat ja yleensä ne kulkevat terävä pää edellä. Terävä pää on eduksi.</p></blockquote><p style="text-align: justify;"> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh56T3r5fMxepBos7cgz_ztPvZ5fmCpQLaR3BVd114tP9HaoVuXwkmimT0yfE-i0XmE0TuGTUXXTw0sYhPUcteY9z42MCzcYL7l79fNuZCCfmrqkJOn_hfLGGjHl7nH_BeX2337hHhHWQ/s1857/dalmatianbulbi.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1197" data-original-width="1857" height="246" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh56T3r5fMxepBos7cgz_ztPvZ5fmCpQLaR3BVd114tP9HaoVuXwkmimT0yfE-i0XmE0TuGTUXXTw0sYhPUcteY9z42MCzcYL7l79fNuZCCfmrqkJOn_hfLGGjHl7nH_BeX2337hHhHWQ/w381-h246/dalmatianbulbi.JPG" width="381" /></a></div><div style="text-align: justify;"><br /></div><p style="text-align: justify;"> </p><blockquote style="border: none; margin: 0px 0px 0px 40px; padding: 0px; text-align: left;"><p style="text-align: justify;">-The sea is not familiar to me.</p><p style="text-align: justify;">-Simply: the seas consist mainly of water. They cover about two thirds of the surface of the Earth. The rest is for mooring the ships temporarily. Ships are made of so light iron that they float and usually they sail the sharp head first. Being sharp is a benefit. </p><p style="text-align: justify;">(Sharp = vigilant, literally it should be translated as smart or intelligent, but it would have spoiled the joke.)</p></blockquote><p></p><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Sorry, my friends! Finally to das Ding an sich! What is the sea for us? What is it as an object of aesthetic perception and appreciation? The last thing first: I temporarily define the aesthetics as philosophy, acts, imitating, whatever, not for immediate material or economical good. If I ever wright more about this subject, the aesthetics is to be encompassed far, far more thoroughly. Right now I can only anticipate that the definition will deal with joy, recreation, retreating and maybe appreciating the frightening sublime.<br /><br />The sea for us the human is a road, a working place, place to relax or have fun, a surface to have different kinds of competitions and races on, something to appreciate from the beach. The sea is our original home and it will be there until the Sun turns to a red giant and boils all the water. Or maybe an asteroid crushes our Earth and spills all the water around the space.<br /><br />For millenia the sea has been a fearsome place to earn one's living. Drunks were shanghaied to work onboard. The worth of single sailor is described in a proverb in latin: Navigare necesse est, vivere non est. Sailing is necessary, living is not. You can see this sentence printed on sea kitsch. Look: sailing the seas was and is important for merchants, kingdoms, fishers, explorers, missionaries, oil drillers, crews of the cruising ship. One single seaman is not worth much compared to the captain, to the shipowner, to the king and finally, to our very God! What did this mean in harsh practice? You were a just a drunk picked from a harbour inn into a ship. You were next to rubbish, if even next to. If you fell off board, most probably you were left to drown, freeze to death or get eaten by a sea monster. Romantic, huh? The ship could not be stopped for example in a storm for one sailor because it would have endangered the ship and the rest of the crew and the captain, the owner, the cargo, the king and God herself! Blessed be the sea rescue helicopter. (Did you know that helicopter is not a heli-copter, but heliko-pter, a round-wing.) This might have been also a reason use drunks as seamen: they will die anyway, so the there should be plenty of them aboard. The attitude change later and seamen became appreciated and seamanship a skill not to be reached by anyone born somewhere on the country side.<br /><br />I am autistic. And I am crying while writing this. As a child and youngster I could stare at the sea for ages. I remember sitting by the window or standing on the deck onboard a Swedensboat (Ruotsinlaiva; a ship sailing between Finland and Sweden. Respectively called finlandsbåt is Sweden. Probably not necessary to translate.) The glittering surface, the waves, other vessels sailing there, blue sky and everything changing constantly but usually peacefully. It all was interesting and relaxing in a same time. <br /><br />I also remember a camps for single parent families. They took place by the sea. I was around seven and eight years old. Blessed were the seventies! Nobody was prohibiting me from going to the beach, casting stones to the waves, staring at the swell entering the shallow and rocky beach. I guess nowadays there would be dozens of worried adults constantly warning about not going too close to the waves, not walking too far away, not throwing anything anywhere for any reason, fuck! I would have died of disappointment not let alone with the sea. You know, five minutes of beholding the waves is enough, then it is time for some healthy team play with the other children... while the wave crests are white of foam and their walls, sometimes steep, sometimes gently sloping, are rolling against the sharp formed stones. The bare way of existence of the sea was something extremely tempting.<br /><br /><i>It looks like this is the first part of a series of essays. I am too tired to write down all I have on my mind. Even what I have written this far is more like an arbitrary stream of thoughts. I shall returrrn!<br /></i><br /><br /><br />Photography is a way to look at and aprreciate the sea. On dark, cloudy weather and waves like 3 meters or 10 feet taking the pictures of the waves is quite a demanding task, even on board a biggish cruise ferry. <br /><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhmzZe2Ng6Dxnj4iteKMzXYMJr7fGReGMzZtybmPQWnJfSIv1wQ4mmiK6FebfZD88zgchq8cY9iq4budx1HXTE_vLikVY25Yjt3McyQo9_tYjV1Cw5T-TzgSvUqlp5R14m9W7Ezq4qfGg/" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="" data-original-height="1362" data-original-width="2048" height="384" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhmzZe2Ng6Dxnj4iteKMzXYMJr7fGReGMzZtybmPQWnJfSIv1wQ4mmiK6FebfZD88zgchq8cY9iq4budx1HXTE_vLikVY25Yjt3McyQo9_tYjV1Cw5T-TzgSvUqlp5R14m9W7Ezq4qfGg/w577-h384/DSC_0360.JPG" width="577" /></a><br /><br /><br /></div></div><p></p><p style="text-align: left;"></p><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;"><br /></div><p></p>tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-78415080018185524842020-12-27T19:10:00.000-08:002020-12-27T19:10:00.493-08:00Ne Naiset<p></p><div style="text-align: justify;"> Suomen suosituin miestenlehti on aina ollut Ne Naiset.</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Ensimmäisen kerran tutustuin pornoon noin seitsemänvuotiaan sangen eloisan kaverini myötä. Ymmärsin kyllä, että siinä se kuulu hämähäkki oli väärinpäin, mutta juuri mikään kuvissa ei muistuttanut serkku- tai siskotytön sievää viivaa. Eikä edes äitini karvakolmiota. Siihen se asia sitten jotenkin jäi muutamaksi vuodeksi, epätietoisuuteen siitä, miltä tyttöjen ja naisten jalkoväli oikeastaan näyttää.</div><div style="text-align: justify;"><br />Ihan niinä samoina vuosina sain käsiini isoveljeni vanhan biologiankirjan. Siinä kyllä esitettiin kaavamaisesti naisraukan alakropan halkileikkaus. Muistan että siihen oli merkitty isot ja pienet häpyhuulet, emätin ja klitoriskin. Ynnä peräsuoli. Lisäksi kaavakuvassa oli sana vulva, josta lähtevä viiva ei osoittanut oikein mihinkään, tai enintään kohti emättimen suuta. Jotenkin tulkitsin vulvan olevan joko emättimen suu tai sitten se, minkä nykyään tunnen ja tunnistan sormillani kohdunkaulaksi, cervix uteri.<br /><br />Lääkärileikki-ikä tuli ja meni, eikä käsitykseni tuon jalkainvälikoneen muodoista ja olemuksesta oikein saanut hahmoa. Edellä mainitut sukulaistytötkin alkoivat hiljalleen lähestyä murrosikää, emmekä saunoneet enää yhdessä. Eikä mikään mainitussa kaavakuvassa käynyt oikein yksiin sen kanssa, mitä olin nähnyt saunassa ja parissa hyvin hätäisessä lääkärileikissä. Muutoinkin tytöt muuttuivat aina vain etäisemmiksi ja etäisemmiksi, vaikka niiden kaikissa lapsen ja etenkin nuoren kehitystä kuvaavissa höpötelmissä kerrotaan käyvän läheisemmiksi ja läheisemmiksi. Paskapuhetta, sanon minä kokemukseni ontolla rintakorinalla!<br /><br /></div><p></p><blockquote style="border: none; margin: 0 0 0 40px; padding: 0px;"><p></p><div style="text-align: justify;"><span style="font-size: x-small;">Reunahuomautus: onneksi Suomessa on tämä saunakulttuuri, joten useimmilla on kuitenkin jonkinlainen käsitys ja aavistus siitä, miltä sen toisen sukupuolen edustajat näyttävät missäkin iässä. Ettei nyt yliopistoviisaiden pistokokeessa tökätä neulaa perseeseen, kun sillä pitäisi osoittaa skenen rauhasen aukko.</span></div><p></p></blockquote><p></p><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Toivoin saavani tyttöystävän. Haikailin. Mutta jostain syystä pelkäsin tyttöjä ja heihin liittyvää kasvojen menetystä. Pitkään olin ihastunut naapurin Päiviin, mutta turhauduinhan minä lopulta siihen yksipuolisuuteen. Jossain vaiheessa tapasin Susannan, joka oli aika räväkkä tyyppi ja lähesmurrosikäisen silmäni myötäinen. Sen kerran kun Susanna tuli meille - kaverit lähes kyöräsivät hänet - hän halusi nähdä, mitä on isoveljeni mokkapintaisen julisteen takana. Vuoden 1983 tienoilla sellaisia julisteita ei ollut joka seinällä, ja tuskin ainakaan Susannan kotona, siinä perheessä kun rahat kaadettiin kurkun kautta vessanpönttöön. Äitini sattui tulemaan huoneeseen juuri kun Susanna teki tuota uteliaisuutensa virittämää paljastavaa liikettä. Ja koska äitini on kusipää, hän ei edes kysynyt, että miksi tyttö irrottaa julisteen kulmaa seinästä, vaan ajoi rumin sanakääntein koko sussuehdokkaan ulos kodistamme. Perkele!<br /><br />Niin että... ei tyttöystävää, joka olisi jotenkin, edes etäisesti luonut valoa mieleeni tässä asiassa. Yläasteella luokalleni sattui kuitenkin Jaana P. (Nimi muuttamatta). Hän oli nauravainen ja suorapuheinen, vähän räävitönkin tyttö, joka sivisti, että tyttöjen jalkovälissä on kolme reikää - jos ei mainita skenen rauhasien röörejä ja muita huokosia. Siihen asti minä, pöllö, kuvittelin, että tyttöjen pissa tulee emättimestä, vaikka kaavakuvassa saattoi hyvin olla esitettynä myös virtsaputken suu. Koin ahaa-elämyksen: poimut ja aukot alkoivat hahmottua. Klitoriksen merkitys kuitenkin pysyi salattuna, kunnes luin Anja Kaurasen romaaneja. Vai olisiko se käynyt ilmi Häräntappoaseesta, joka siihen aikaan oli uusi teos.<br /><br />Murrosikäinen vanhenee nopeasti. Sain jo toisen kerran elämässäni pornolehden nähdäkseni, kun pihan murkkuikäisten porukalla löysimme lehtiroskiksesta sellaisen. Sitähän sitten ryhmässä luettiin ja katseltiin, kunnes hämmennys voitti eli ehkä kymmenen minuuttia - jos sitäkään. Ainakin minusta tuntui, etten saanut katsoa sitä tarpeekseni. Mieleeni ei kuitenkaan tullut myöhemmin hiippailla omimaan moista julkaisua.<br /><br />Sattuipa kerran niinkin, että menin kaverini luokse käymään. Soitin ovikelloa ja kaveri itse tuli avaamaan. Eteiskäytävän toisessa päässä kulki hänen äitinsä yllään pelkkä paita ja pelkät sukkahousut - ei siis pikkuhousuja niiden alla. Näin hänen vakonsa ja ihmettelin, miksei hänellä ollut karvoja. Osaisikohan kukaan kertoa, kuinka tavallista häpykarvojen ajelu oli 35 - 40 -vuotiaille naisille 80-luvun alussa? Osmo? Elina!? Kertokaa!<br /><br />Edetään taas muutama vuosi nuoruudessani. Pitkällä purjehdusreissulla meillä oli aivan avoimesti pornolehtiä mukana, eivätkä partionjohtajat meitä siitä toruneet. Tanskasta niitä piti saada lisää, koska siellä ne olivat kuulemma tosi kovia. Kööpenhaminassa totuus paljastui. Saimme kyllä hankittua paikallisia painotuotteita, mutta ne eivät räjäyttäneetkään tajuntaamme. Niin taikka näin, miestenlehtien avoin ja sallittu selailu oli hyvin valaisevaa. Enkä minä muista saaneeni mitään erityisen vääriä käsityksiä seksistä. Olin kyllä ehtinyt kuulla asioista, joista nykyäänkin puhutaan vähän hämillään. Tai oikeastaan asioista, joista silloin ehkä olisikin voinut puhua avoimesti, mutta nykyään pitää puhua härnätäkseen yleistä moraalia tai suorastaan kerskuakseen. Minusta nimittäin tuntuu, että avoin, suora seksistä puhuminen oli helpompaa ennen 90-luvun lama-aikaa. Saattaa kyllä aika kullittaa muistot ja puritaaneja oli silloinkin, he olivat vain vähän lauhkeampia.<br /><br />Ensimmäisen oman pornolehteni ostin 18-vuotiaana. Se oli minulla tallella kauan ja hyvässä kunnossakin. Se nimittäin oli aarre: pornolehdet eivät olleet halpoja, niitä ei kehdannut ostaa noin vain, ne piti säilyttää visusti piilossa ja kiihottavinta aukeaa ei missään tapauksessa halunnut liimata kiinni.<br /><br />Seuraavan vuoden kuluttua, viimein, pääsin tutustumaan itse asiaan oikein henkilökohtaisesti. Kiitoksia, Ellu! Et arvaa, kuinka paljon autoit. Kiitoksia myös Ellun senhetkiselle poikakaverille, joka ei edes ottanut nokkiinsa, vaikka sai tiedon asiasta lähestulkoon saman tien. En mene yksityiskohtiin, mutta sanoisin, että kun sekä reitti että päämäärä ovat edes jossain määrin tiedossa ja ymmärryksessä, paljon turhaa sähläämistä jää pois.<br /><br />Pornolehtiä minulla oli hallussani siitä lähtien vaihtelevasti, lähinnä asuinpaikasta riippuen. Kun välillä asuin vielä kotvan äitni luona ja toisen isäni huushollissa, en kehdannut pitää mitään suoranaista lehtilukusalia. Nyt ehkä voin paljastaa, että isäni luona jemma oli niinkin yksinkertainen kuin hyllyn päällä. Niiden syrjät olivat ihan siinä näkyvissä. Kukaan ei huomauttanut niistä mitään, josta voin päätellä, että isäni ei niitä äkännyt ja siskoni ja veljeni osasivat olla hienotunteisia. Tai mistä minä tiedän, vaikka koko helvetin kylä olisi ollut niitä selailemassa sillä aikaa kun olin itse muualla. Joka tapauksessa ne olivat aina siistejä.<br /><br />Opiskelijakämpissäni minulla oli niitä joitakuita kaapissa. Ajatus muiden tahrimista lehdistä etoi, joten ostin uusia julkaisuja harvakseltaan, kun tilillä sattui olemaan katetta eikä kuumeisempia mielitekoja sattunut olemaan. Enkä minä niitä päivittäin selaillut, mutta ehkä jokusia kertoja viikossa. Samoihin aikoihin toinen velipoikani esitteli minulle naispuolisen opiskelukaverinsa, joka oli ollut mallina pornolehdessä. Ihan tavalliselta nuorelta naiselta hän vaikutti, vähän humanistiboheemilta, eikä nyt ainakaan miltään huoralta. Minun osaltani tuttavuus jäi lyhyeksi, olisimmekohan tavanneet jossain peräti toisenkin kerran. <br /><br />Samoina vuosina löysin myös yhdestä pornolehdestä tutun, nuoren naisen kuvan. Jopa sukua voi sanoa hänen olevan. Kokemus oli hämmentävä, vaikkei sentään aiheuttanut moraalipaniikkia. Piti ensin muutaman kerran katsoa, että näinkö oikein. Olen yhä sitä mieltä, että näin. Seuraava mietteeni oli, että onko oikein kiihottua hänen kuvastaan. Ei taikka kyllä, niin tapahtui. Jätin moraalipohdinnat sikseen, mutta pientä syyllisyyttä tunsin. Erinomaisen kasvattava ja tärkeä oli tajuta kouriintuntuvasti (!), että pornomallit tosiaan ovat jonkun tyttäriä, siskoja, serkkuja, tätejä ja ainakin myöhemmin äitejä - tai sitten vastaavia miespuolisia. Heillä on tunteet eivätkä he halua tulla vähätellyksi siksi, että ovat olleet julkaistuissa pornokuvissa. Siinä on ihan tarpeeksi taakkaa, ettei nyt ainakaan herkimmille sukulaisilleen joudu selittelemään edesottamuksiaan. Heillä on myös jokin syy. Se on voinut olla pakottava rahantarve tai seksuaalinen seikkailunhalu, kenties exhibitionismi. Nykyään, internetin aikana, on melko vähän miehiä, jotka eivät koskaan katsele pornoa. Mutta eivät pornolehdet mitään vähäisiä julkaisuja olleet ennen nettiaikaakaan. Niitä oli joka kioskilla pitkä rivi. Valikoima oli laaja ja jonkin verran oli tarjolla myös erilaisiin fetisseihin liittyviä lehtiä. Toivottavasti enää nykyään kukaan pornoa kuluttava (=kukaan) ei vähättele malleja.<br /><br />Kolmekymppisenä tuli käytettyä paljon ja liikaakin aikaa pornosivuilla. Ihmettelin aiheesta käytävää julkista keskustelua, erityisesti väitteitä pornon epärealistisuudesta ja teennäisyydestä. Olin varmaan paatunut, mutta siinä vaiheessa kuitenkin ollut jo vuosikausia vakiintuneessa parisuhteessa - eikä se edeltäväkään suhde ihan lyhyt ollut. Se, mitä näin pornossa, ei oikein vastannut sitä, mistä julkisuudessa puhuttiin. Näkemäni naiset olivat kyllä kauniita ja nuoria ja ehkä joissain kuvissa kuvankäsittelyohjelmakin oli jonkin verran puraissut julkaistuja tiedostoja. Mutta teennäisesti meikatut miehennielijät ja metrihalkoiset panokoneet olivat vain osa kaikesta, mitä näin. Osaa ääntelystä oli teennäistä, mutta toisaalta, olen kyllä kuullut livenäkin melkoista ääntelyä. Sanoisin, että porno oli silloin - ja on nyt - fantasiaa siinä kuin romantiikkakin. Tämän rinnastuksen kerron usein ja mielelläni. Varmaan paatumiseni ilmeni myös siinä, että osasin jo silloin erottaa pornon erilaisia tyylejä toisistaan. Tiesin, missä tapauksessa tarjolla on jotakin verrattain realistiseksi tarkoitettua ja milloin jotakin ilmiselvää fantasiaa.<br /><br />Olen tullut siihen lopputulokseen, että argumentit pornon lamaannuttavasta, tasapäistävästä, epärealistisesta ja loputtomiin itseään toistavasta luonteesta ovat tietämätätöntä moralismia. Loputon itsensä toistaminen tosin on välttämätön. En tiedä, kuinka monia miljoonia aikuisviihdesivustoja jo on olemassa ja montako miljardia eri kuvaa niillä on julkaistu. On kumma, jos ei toistoa ilmene. Sanoisin, että kaikille on tarjoista mieleistään ja moralisteja muistuttaisin, että ei niille sivuille edelleenkään vahingossa joudu. Kyllä ne aivan itse pitää klikata auki. Lisäksi nykyään R-kioskeilla ja tavaratalojen lehtihyllyillä ei ole riveittäin nuoria naisia rinnat paljaina. Ehkä pitäisi olla, että säilyisi jokin vertailukohta naistenlehtien meikattujen, menestyvien ikinuorten naisten rinnalla. Niitähän siellä kyllä on loputtomiin.<br /><br />Ei kuitenkaan ole tarpeen sortua kritiikittömyyteen. Myönnän auliisti, että pornosta koituu paljon murheita. Jotkut ehkä eivät erota totta ja fantasiaa: he ehkä kuvittelevat, että kaikki naiset pitävät pakaroiden läiskimsestä tai että kaikki miehet jaksavat jyystää 10 minuuttia ilman taukoa. Sellainen seksi todella käy hikilenkistä, mutta kenelle siitä on iloa? Pornoriippuvuudesta voi olla huomattavaakin harmia. Ja seksuaalisuus on minusta erittäin herkkä osa ihmistä ja elämää. Seksi voi koitua haitaksi ilman pornografiaakin. Haluan silti rinnastaa pornon mihin tahansa nautinnon lähteeseen: riesaa on suklaastsakin: siinä on rasvaa ja sokeria ja sitä kasvatetaan siellä, missä olisi fiksua kasvattaa ruokaa nälkäisille. Eivätkä kaakaopavun kasvattajat saa kummoista tienestiä meidän nautinnostamme. Minulla on sellainen käsitys, etteivät kaikki oikein edes tiedä, mitä heidän viljelemistään tuotteista rikkaissa maissa tehdään. Materian hinku ylipäätään on haitallista. Käyttämättömälle tavaralle, joka on kerran ostettu kaupasta, tuntuu usein olevan vain mahdoton hintapyyntö kirppiksillä, vaikka ihan vastaavaa roinaa on jossakin varastoissa vuosikausia vettymässä. Turhan roinan tuotanto saastuttaa ja kuluttaa voimavaroja, jotka - tättärää - voitaisiin käyttää vaikka ruoan tuotantoon. Mutta kun siitä ruoasta ei saa yhtä paljon voittoa kuin halvoista digitaalisista leluista (joita minäkin ostelen mm. nähdäkseni vähäpukeisia naisia). Liika on liikaa - mitä tahansa!<br /><br />Keski-ikä on tullut, eikä ihan hiipien. Vuosien mittaan huomioni on alkanut siirtyä pillusta kuvan kokonaisuuteen: minkä näköinen nainen todella on, onko hänellä kaunis, yliampuva, teatraalinen vai jotenkin taiteellinen meikkaus tai vaatetus. Millaisessa ympäristössä tai lavastuksessa kuva on otettu? Millaisia ilmeitä kuvan ihmisillä on. En muuten kovin usein näe kivusta tai häpeästä kertovia ilmeitä. Jonkun toimittamassa ja julkaisemassa pornossa ei minusta mitenkään mahdottoman usein näy alkoholia tai muita päihteitä. Tosin sellaistakin materiaalia löytyy. Tämän ajatuslinjani perimmäinen moraalikysymys on se, että jos jotkut niin kauheasti vastustavat pornoa, niin heidän pitäisi sitten harkita sitäkin, mikä olisi hyväksyttävää seksin ja seksuaalisuuden kuvausta. Ja perusteetkin toivoisin kuulevani. En edes odottaisi niiden olevan kaikkea mahdollista kritiikkiä kestäviä, vaan haluaisin kuulla sen vastustavan mielipiteen kokonaan, taustoineen.<br /><br />Asia on nimittäin niin, että ei minunkaan pornomyönteisyyteni kaikkea kritiikkiä kestä. Tiedän, että naisia pakotetaan pornoon ja muuhun seksuaaliseen palvelemiseen. Kehtaan epäillä, että vieläkään kaikki lailliseksi julistautuvilla sivuilla esiintyvät mallit eivät ole 18 vuotta täyttäneitä, kyllä siellä joukossa melkoisia lolitoja näkee joskus. Tosin naisetkin kehittyvät eri tahtiin ja osa on aikuisenakin nuoren näköisiä. Kaikista ei ikinä tule kurvikkaita ja joidenkin kasvoihin alkaa tulla uurteita vasta keski-iässä. Yleistysten sijaan kaipaisin jotenkin täsmennettyä tietoa: millainen osuus pornosta on tuotettu niin, että jotakuta on käytetty hyväksi. Voiko nämä kuvat ja sivustot tunnistaa jotenkin? Tai onko edes keinoa tunnistaa niitä sivustoja, joilla malleja tai ketään muutakaan aivan ilmeisesti ei hyväksikäytetä? Ehkä professori Susanna Paasonen Turun yliopistosta osaisi kertoa. Tietääkseni hän on tutkinut pornoa yhteiskunnallisena ilmiönä hyvän tutkimustavan mukaisesti eli esimerkiksi ottamatta ennakkoasenteita asioihin, joista ei ole vakuuttavaa tietoa ja suhtautumalla kunnioittavasti kaikkiin tutkimuskohteen osapuoliin.<br /><br />Olen vastakin katsova pornoa. Ja olen iloinen näkemykseni laajentumisesta ja oman häpeäni hälventymisestä. Olen myös sitä mieltä, että jos joku ei halua nähdä seksin kuvauksia, hänen ei pitäisi joutua niitä näkemään juuri lainkaan. Juuri lainkaan tarkoittaa sen verran, että tietää, mihin ei kannata mennä tai mitä ei kannata tehdä. Hyssyttelyn sijaan kaipaisin kuitenkin reilun pelin henkeä. Tällä hetkellä monet pornon vastustajat nojautuvat yleiseksi kuvittelemaansa moraaliin ja närkästyvät katkerasti, jos tuota kuvitelmaa jotenkin hetkutetaan. Jos joku jääräpää haluaa haluaa löytää kumppanikseen miehen, joka ei ole ikinä katsonut pornoa eikä tule sitä koskaan katsomaan, niin minun mielestäni hän saa rauhassa sellaista etsiä. Häntä kuitenkin on hyvä muistuttaa, ettei sellaisia miehiä ole kovin paljon ja että jos sattuu löytämään oikein täydellisen aseksuaalisen tapauksen, saattaa lasten hankkimisestakin tulla hyvin vaikeaa.<br /><br />Kaikkein iloisin olen kuitenkin siitä, että kuvien ja videoiden katsomistapani on muuttunut. Pillun sijaan katselen, onko siinä ihmisillä hauskaa. Ei minua rassaa erityisesti, jos nainen selvästi näyttelee orgasmin. Tärkeämpää on yleinen hyväntuulisuus. En myöskään enää jaksa kovin paljon vaivata päätäni pornografian ja alastomuutta esittävän taiteen rajankäynnillä. Minusta kaikki alastomuus kiihottaa jotakuta. Luulisin niin. Tai ehkä joissakin se aiheuttaa inhoa, mutta merkityksetöntä en ajattele sen olevan kovin monelle. Jos joku on tyydyttänyt itseään katsellen Gallen-Kallelan Ad Astra -taulua, minun maailmani ei kaadu eikä taulun taiteellinen arvo alene. Minä itse en siitä kovin innostu, mutta minulla onkin muut seikat, joiden kiihottavuutta joku voisi kummastella tai peräti moittia.</div><p></p>tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-24706936535401413442020-12-27T17:37:00.002-08:002020-12-27T17:37:17.335-08:00Madonreikä<p>Avaruudessa on madonreikiä. Ne kuulemma alkavat mustista aukoista, jotka imevät itseensä, tapahtumien horisontin sisäpuolelle kaiken, joka erehtyy liian lähelle; ja ne päättyvät valkoisiin aukkoihin, jotka työntävä itsestään pois kaiken mahdollisen. Tai sitten jotakin muuta. En ymmärrä, kuinka aika ja avaruus voivat taipua, mutta voinhan minä sellaisista asioista puhua vaikuttaakseni fiksummalta kuin olen. Jos nyt haluaa haastaa minut, niin kerron, että ymmärrän vertauskuvan aika-avaruudesta kalvona, jota massiivinen . voisi taivuttaa. Mutta miten ajalla, avaruudella ja näiden yhdistelmällä voi olla sellainen ominaisuus kuin "taipunut"? Hyvä, kun olen saanut miellettyä jonkinmoisen kuvan ajan ja avaruuden yhteisyydestä. Kurkkaa tämän blogin varhaisimpiin teksteihin!<br /><br />Kuka keksi pyörän? Joku nero? Vaikka se valkopartainen äijä Olipa kerran ihminen -sarjasta. Kuka keksi helikopterin? Leonardo da Vinci? Tai Leonardo da Valinardi? Wot da Fak? Entä jos kukaan ei keksinyt oikeastaan mitään, ainakaan ihan itse?<br /><br />Teen ruman yleistyksen: koska olen näin helvetin nero tyyppi, enkä silti ole keksinyt yhtään mitään, yleistän, että ei sitten ole kukaan muukaan! Me kuitenkin olemme samanlaisia. Eromme ovat melko vähäisiä. Pitkän ruumiin suuressa päänupissa ei taida rehottaa paljon sen kummemmat aivot kuin pienemmässäkään. Jos eroja on, ne ovat vähäisiä. En luovu ajatusleikistäni, että kukaan ei ole keksinyt mitään - ainakin tämän pikku esseen ajaksi.<br /><br />Laumasielu, -immuniteetti ja -äly! Onko kukaan yksinäisyydessään koskaan hiffannut mitään hyödyllistä tai hauskaa? Ehkä joku on saanut vähäisen virikkeen jostain ja yksinäisyydessään kehitellyt ja kokeillut sitä. Mutta entä Leonardo tai Albert Einstein. (Pituuden suhteesta älykkyyteen: olen sentin, parin tarkkuudella saman mittainen kuin Alpo Ykskivi. Se meidän kahden yhtäläisyydestämme.) Yksinäisyyteen joutunut ihminen voi kyllä kehitellä yhtä ja toista selviytyäkseen, mutta jos tyhjästä putoaa vauva maailmaan, niin keksiikö se muuta kuin paukuttaa kiviä yhteen? Ehkä tosiaan keksii - siinä vaiheessa kun jättää sormensa väliin.<br /><br />Miten siis on mahdollista, että Leonardo kekkasi likimain toteuttamiskelpoisen idean helikopterista tai A. Einstein suhteellisuusteorian? Daa, he olivat neroja! Jee! Miksi he olivat neroja? Heillä oli korkea älykkyys? Miksi heillä oli korkea älykkyys? He jättivät sormensa paukuttamiensa kivien väliin. Ei, minä en jatka tästä taannoiseen pohdintaani, kuinka huomattavien älyllisten saavutusten taustalla on älykkyyden lisäksi helvetillistä raadantaa ja keskittyä kauemmin kuin muut. Siihen en palaa nyt. Se ei ole ristiriitainen tämänkertaisen ajatusrakennelmani kanssa, mutta ei myöskään saman tarinan aikaisempi osa. Tai edes jälkimmäinen.<br /><br />Mallini on sellainen, että tuollaisesta aika-avaruuden madonreiästä joku tulevaisuuden viisas, tai vaikkapa enkeli tai yliopistotonttu, käy kuiskuttelemassa menneisyydessä sopivaksi katsomansa ihmispolon korvaan pakottavia ajatuksiaan ihmisen mittasuhteista, höyrykoneesta, kvanttimekaniikasta tai (... niin... Kun en ole superimmeinen, en tiedä, mitä suurta on yhä keksimättä ja tietämättä. Olen aikaisemmin blogissani pohtinut kaiken tietämisen edellytyksiä ja päätynyt siihen, että se on mahdottoman vaikea asia tiedettäväksi.)<br /><br />Jossain hyvin muinaisessa Egyptissä pikkupoika leikki kelluvan tukin ja äiteen lakanan kanssa, ja isä rähjäsi rannalta, että tules sieltä joelta hölmöilemästä, krokotiili vielä vie sinut! Täällä on tärkeämpääkin tekemistä kuin ajelehtia vastavirtaan tuulen mukana! Alistuneena poikaparka kauhoo rantaan ja palaa jauhinkivien ääreen. Myllynkivi kaulaan niille, jotka tekevät lapsille pahaa (Jeesus Nasaretilainen, op. cit. Matteus, Markus, Luukas ja Pasi)! Yöllä poikaparan korvaan jokin mystinen henki kuiskuttelee jotakin kaukaisesta merestä, teräksestä, nelimastoparkeista, hiilikuitumastoista, dyneemaköysistä, roottoripurjeista, purjelentokoneista, avaruuspurjeista, kesämekosta kuin purje... Koska uni jotenkin sävähdytti, poika piirtää yksinkertaisen kuvan unensa näystä. 3000 vuotta myöhemmin muuan Mooses löytää kuvan jostakin hiekan peittämästä puunpalasta...<br /><br />Sama koskee monia muitakin asioita. Jossain nykyisen Lähi-Idän suunnalla yritettiin kauan sitten saada tolkkua siihen, kuka on maksanut veronsa ja kuka ei. Kun ihmisiä oli paljon ja kaikki saman näköisiä, piti keksiä luku- ja kirjoitusjärjestelmä. Luvut oli helppo juttu. Jokaista asiaa kohden yksi sormi, jokaista varvasta kohti kymmenen sormea. Mutta kirjoittaminen, kuinka se käy? Aluksi piirreltiin kuvia. Sitten kekattiin, että sama se, mikä venkura mitäkin tarkoittaa, kunhan merkitys pysyy aina samana. Joku kertoi nähneensä unen, jossa kokonaisia, pitkiä puheita oli merkitty muistiin vain noin kolmella varpaallisella mitättömiä kiemuroita. Kumma, kun ei tuo kirjoitustonttu ole vieläkään tullut kunnolla kuulluksi Kiinassa ja Japanissa, vaikka kummassakin on maailman sivu osoitettu huomattavaa kognitiivista kyvykkyyttä.<br /><br />Mistä tämä salainen kuiskuttelija sitten tietää, mitä tuleman pitää? Voimme tietenkin päätellä, että hän on voinut kurkata madonreiästä, mitä tuleman pitää, ja pohtinut, että ahaa, aikanaan tulen ja veden voimalla kuljetetaan laivoja. Miksei hän sitten oitis kuiskutellut höyrykoneista jollekin Nooan pojalle. No katsos: ihminen on jäärä. Uudet ajatukset eivät kelpaa. Ne leimataan hömpötykseksi. Lisäksi, jotta uusi tieto tulisi hyväksyttyä, pitää olla riittävä määrä edeltävää tietoa. Höyrykone ei synny, vaikka kuinka tietäisi, että kuuman, paineistetun veden avulla voi siirtää energiaa, jos käytössä on vain savipurkkeja ja heppoista metallintapaista. Jotta edes ne lukeneimmat, kokeneimmat ja kekseliäimmät saataisiin tajuamaan tuo yksi mukamas uusi keksintö, sillä poikkeusyksilöllä pitää olla riittävät taustatiedot uuden sovittamiseksi vanhaan tietojärjestelmään. Ei, hitto vieköön, käynyt päinsä mennä Platonille liikaa höpöttämään hevositta kulkevista vaunuista, jotka liikkuvat hevositta vielä ylämäkeenkin. Tai sivuvastaiseen tuuleen purjehtivista laivoista. Platon olisi naureskellut jaloon partaansa, höpissyt jotakin ideoista ja patistanut takaisin luolan perälle.<br /><br />Essee tarkoittaa kokeilua. Tämä vanhan tiedon täydentyminen madonreiästä hiljakseen putoavan tulevaisuuden tiedon perusteella on mietityttänyt minua kauan. Nyt voimme todeta, että paska idea. Yhtä hyvin voin kertoa, että jokin jumala tiputtaa uutta tietoa sitä mukaa kun vanha alkaa tuntua tylsältä. Alunperin tämä idea oli mielessäni jotenkin visuaalinen rinkula: vanhaa tietoa vyöryy madonreiän kautta tulevaisuutta keksiville toisen todellisuuden ja tulevaisuuden viisaille. Sekosin omaan näppäryyteeni ja melkeinpä harmittaa. Nykyään uuden tiedon katsovan syntyvän vanhaa yhdistelemällä. Joku keksi kuulan ja sitten vähän myöhemmin joku keksi pistää kuulia kahden sisäkkäisen kehän väliin ja tuli keksineeksi laakerin. Laakeriseppele ja kuula päähän vain!<br /><br />Ei auta itku internetissä. Ehkä tieto ei olekaan itseään ruokkiva, ajallinen ynnä kehämäinen systeemi. Ehkä joku tosiaan keksii jotakin uutta, kun oikein helvetisti raataa tai jättää sormensa kahden kiven väliin. Keksimisen mysteeri jää ilman mystistä selitystä tälläkin kertaa. Luovuus karttaa määritelmää: jos joku määrittelee luovuuden, pian joku huligaani tekee jotakin joka ei sovi määritelmään, mutta on silti uutta ja vielä kiinnostavaa.<br /><br />Perhana! Kävin keskustelua itseni kanssa ja puhuin itseni pussiin. En viitsi vannoa palaavani tähän aiheeseen, yksipäisen köyden paradoksi oli hauskempi juttu. Vai voisinko yrittää lohduttautua sillä, että jos myyttinen tieteistarina uuden keksimisestä ei toiminut, on vielä mahdollisuus yrittää jotakin ihan varteenotettavaa?<br /><br /><br /><br /></p>tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-73069925664157011822020-10-18T09:52:00.003-07:002020-10-18T09:52:37.604-07:00Helvetti, taas tätä naiskauneutta<p>Mistä tietää, missä on kaunis nainen? Katsomalla, tättärää! Taannoin kirjoittelin turhautuneena naiskauneuden rasittavuudesta, mutten saanut ajatuskulkuuni ryhtiä.<br /><br />Mistä tiedämme, mitä havaita? Kuinka paljon virikkeitä on tavallisessa kaupunkinäkymässä? Entä jos näkymän ihmisiä aletaan eritellä vaikka tähän tapaan: tuolla on torin kulma, ja siellä näkyy paljon ihmisiä. Sitten on autoja risteävillä kaduilla, jokaisessa ainakin yksi ihminen, mutta heitä on vähän vaikea nähdä. Jalkakäytävilläkin kulkee ihmisiä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Ja sitten on bussipysäkki, jossa notkuu ankaran odottelun työssä kymmenkunta tyyppiä. Ja siellä, katso, siellä! Siellä on kaunotar! Havaitsimme kaunottaren, muttemme kaljua toimistohiirtä, keskenään nahistelevia pojannaskaleita, autonromuaan kaasuttelevaa nuorukaista, harmaata mummoa, joka köpöttelee hissukseen. Kaunottaren lisäksi olisimme voineet panna merkille jotenkin harvinaiset tapaukset, kuten yksikseen taapertavan pikkulapsen tai kaulailevan homoparin.<br /><br />Ainakin minun päässäni taitaa olla jonkinlainen suodin, joka erottelee kauniit naiset ihmisjoukosta. En siis katso jokaista naista erikseen nähdäkseni, onko hän kaunis, vaan jotkut seikat kiinnittävät huomioni: hoikkuus, säännöllisen muotoiset kasvot, pitkä tukka, hame jne jne. Tavallinen, aikuinen nainen työmatkavaatteissaan ei herätä huomiota. En minä heitä katso, vaikka voisin katsoa jossakin muussa tilanteessa. Taitava meikkitaiteilija loihtii jopa tavallisesta miehestä kauniin naisen.<br /><br />Olisipa homma niin helppo, että havaitsisin vain kauniin naisen, eikä sitten muuta. Vaan kun ei. Ensin siis suodin tai jokin sellainen aivoissani lähettää puolitietoisuuteeni viestin, että tuolla kävelee kaunotar. Sitten käännän katseeni, ja toden totta: yksi maamme ihanimmista opiskelijatytöistähän siellä kävelee. Heitähän on liikkeellä täällä monen yliopiston kaupungissa usein ja toisinaan myös paljon. Sitten on ohjelmassa nopea vilkaisu päästä varpaisiin, tarkka evaluaatio, joka kestää noin noin neljännessilmänräpäyksen: pitkä, vaalea tukka, vähän iso nenä, erottuvat poskipäät, pitkä kaula, hoikka, rinnatkin on, sormet melkein ulottuisivat vyötärön ympärille, kapoiset jalat ja niiden alapäässä uutuuttaan kiiltävät korkonilkkurit. Jees.</p><p>Seuraavaksi havainto- ja arvioketjuun ilmestyy moraali: "Hyi! Ei saa tuijottaa nuoria naisia, vanha äijä!" Okei, okei, ei tuijoteta. Ei tuntuisi minustakaan kivalta, jos joku kaunotar tuijottaisi minua, eihän? Häh? Ja koskahan kukaan on tuijottanut minua? Minne menenkin, näen niskoja. Eikä niissä niskoissa ole edes silmiä. R-kioskin ikkunakin on kiinnostavampi kuin minä, onhan siinä roskalehtien lööpit. Lopulta minun tekisi vielä mieleni vilkaista kaunista opiskelijatarta, mutta mahdollisuus on jo mennyt. Hän kulkee määrätietoisin askelin kohti oikeustieteellistä tiedekuntaa lähes yhtä kauniiden ystäviensä kanssa.<br /><br />Sama toistuu kaupassa. Lehtihyllyssä on naistenlehtiä ja joka ainoan kannessa hymyilee kaunotar. En tunne tarvetta katsoa heitä, mutta panen merkille kuitenkin ja katson sitten aktiivisesti kohti kassoja, joista yhdellä muuten on töissä nuori nainen, joka jotenkin muistuttaa purjehdusleirillä vuonna 1987 näkemääni tyttöä...<br /><br />Aspergerin syndroomaan, jollainen minullakin on todettu, kuuluu väsyminen liioista virikkeistä. Yleensä iloitsen kauniin naisen näkemisestä. En edes viitsi sössöttää nyt mistään puhtaasta estetiikasta. Jotakin seksuaalista siinä iloitsemisessa on. Ensimmäinen ajatukseni ei ole, että panisin. En väitä, ettenkö panisi, mutta salamannopea realisti minussa kertoo, ettei pientäkään mahdollisuutta. Ulkonäöltään vaatimattoman on helppo olla kohtelias.<br /><br />Olen siis manaillut sitä, että joka paikassa on kauniita naisia ja mitään ei myydä ilman jonkun viehkeän beibeen kuvaa. Huomion pomppiminen sinne, tänne on raskasta. Raskasta on myös itsensä tuomitseminen: bussiin nousee 10 lukiotyttöä. Joka ainoa heistä herättää aivojeni kaunotar-automaatin. Joka ainoan kohdalla joudun kokoamaan ajatukseni tai suuntaamaan katseeni muualle. Jokainen havainto-ihailu-tuomio-vilkaisu-ketju väsyttää ja kuormittaa. Päästän itseni helpommalla, kun en mene tarpeettomasti keskustaan tai yliopiston nurkille.<br /><br />Oma erityinen piirteensä tässä on vielä se, että naiskauneus ei tunnu kärsivän inflaatiosta. Kauneuden arvo ei alene, vaikka kaunottaria olisi ympärilläni 100. Joka ainoa heistä laukaisee kaunotarhavaitsimeni. Voin pitää jotakuta heistä kauniimpana kuin toista, mutta jos he kaikki ylipäätään ovat kauniita, niin se saakelin suodatin aivoissani käy ylikierroksilla tauotta. Ongelma lienee siinä, etten ole kauhean kranttu: kaikki naiset, jotka ovat suunnilleen normaalin muotoisia, pitkätukkaisia ja kapeahkokasvoisia ovat kauniita. Tietenkin joukossa on sitten vielä joku mielestäni aivan verraton yksilö, joka mielestäni on kaunis jotenkin vaatimattomalla tavalla (kuten hammastahnatuubin päälle hypännyt Sari, aikaisemmin tässä blogissa). Ja kappas vain, koko lähipiirin koiraslauma on silti huomannut tuon meikkaamatta ja koristelematta suodattimen läpäisevän naisen.<br /><br />Voisin vielä tarttua siihen, kuinka naiset sanovat meikkaavansa itseään varten. Jos nuoren naisen pistää viikoksi purjeveneeseen, meikkaaminen loppuu tai ainakin hupenee päivässä, parissa. Miksi? Palaammeko aiheeseen ensi kerralla?</p>tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-41002258152396125522020-09-03T17:24:00.008-07:002020-09-03T17:25:54.239-07:00Joosef, Maria, Jeesus ja suonsilmä<p></p><div style="text-align: justify;">Joosef, Jeesuksen maallinen isä, perheenisä, on kiintoisa Jeesuksen neitseestä syntymisen vuoksi. Maria, yleisen käsityksen mukaan hyvin nuori tyttö, tuli raskaaksi, vaikka Joosef kunnian miehenä ei ollut koskenut morsiameensa. Joosefin näkökulma on liiankin helppo ymmärtää: nuori morsian tulee raskaaksi, vaikka Joosef itse on sinnitellyt halujensa kanssa ja kenties vaivallakin varjellut tulevaa vaimoaan maailman turmelukselta.</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Paljon, paljon aikaisemmin tässä blogissani olen pohdiskellut Jeesuksen asemaa. Pääideani on suunnilleen sellainen, että Luoja loi maailman ja sijoitti itsensä sinne Jeesukseksi. Aivan samoin kuka tahansa luova voi muodostaa maailman kuvittelemalla ja sijoittaa itsensä siihen kuvitelmaan. Jos ihminen luo mielessään tällaisen maailman, jossa elelee hänen omia kuviaan, niin hän on näiden luomustensa jumala. Asetelma mutkistuu vasta, kun kuvitellaan näillä luomuksilla olevan vapaa tahto. Tai minä ainakaan en tiedä, miten se toteutettaisiin. Tosin olen vuosikausia pohtinut vapaan tahdon olemassaoloa ja sen yhteyttä minän olemassaoloon, ja tullut siihen tulokseen, ettei mitään vapaata tahtoa ole olemassa, eikä meissä edes ole mitään minää. Tästä koituu tietenkin ongelmia, koska kukin meistä kokee oman minuutensa jatkuvasti lukuisin eri tavoin. Joosefkin koki olevansa minä, jonka morsian on käynyt kuksimassa jonkun muun kanssa tai jonka joku on raiskannut. Joosef ei kuitenkaan jätä Mariaa, mikä on kohtalainen ihme. Raamatun mukaan Jumala taisi kuiskia tällaisen ohjeen Joosefin korvaan.</div><div style="text-align: justify;"><br /></div><div style="text-align: justify;">Neitsyestä syntyminen ilmenee erilaisissa sankarikulteissa ja tarinoissa muuallakin. Näin luin, mutten tiedä näitä muita. Yhtä kaikki, Wikipedia kertoo esimerkiksi, että Aleksanteri Suuren kuvattiin syntyneen neitsyestä. Tahdottiinko tällaisella käsityksellä pönkittää sankari ainutkertaisuutta vai oliko kyse siitä, että seksuaalisuutta ja seksiä pidettiin niin pahana asiana, ettei sankaria haluttu sotkea sellaiseen millään tavalla?<br /><br />Olen aikaisemmin pohdiskellut sitäkin, että evankeliumit ovat jonkinlaisia sankaritarinoiden arkkityyppejä. Tavallinen ihminen nousee tavallisuudestaan loistavaksi sankariksi, lankeaa ja palaa lopulta tavallisuuteen tai peräti halveksunnan kohteeksi. Jeesus oli siis kuvaus ihmisen pojasta, joka nousi ei-juuri-mistään, kukoisti aikansa ja päätyi lopulta häpeään.<br /><br />Oikeastaan tällaiseen arkkitarinaan sopisi nimenomaan se, että sen päähenkilö olisi aluksi jokin häpeän alainen, halveksittu hylkiö, äpärä. Sieltä hän nousisi mainetekojen ansiosta juhlituksi sankariksi. Lopulta hänet kuitenkin palautetaan paikalleen tappamalla, ja vieläpä käyttämällä tappamisen keinona halveksittua vieraan vallan ja valloittajan edustajaa ja virkakoneistoa. Näiden ajatusleikkien ja tulkintojen perusteella esitän ajatuksen, että Marian haureus haluttiin selittää pois ja että todellisuudessa hän oli ollut yhdynnässä jonkun muun miehen kanssa, tai ehkä hänet oli raiskattu.<br /><br />Puolet lähipiiristäni on uskovaisia, noin karkeasti sanottuna. Mitä jos esittäisin tämän ajatuksen heille rauhallisesti ja ilman pientäkään tarkoitusta loukata ketään. Kertoisin vain, että tällainen ajatusmalli tuli mieleeni. Aavistelen, että konservatiivisimmat heistä suuttuisivat - mutta miksi? Olisiko kiukun syy se, että kehtaan epäillä Raamatun todenperäisyyttä vai se, että yhdistäisin Marian syntiin, ja vieläpä seksuaalisuuteen liittyvään syntiin? Tai se, että Jeesus itse tulisi näin yhdistettyä syntiin.<br /><br />Synnin käsitteen historia olisi mielenkiintoista tutkittavaa. Vielä 1980-luvulla uskovaiset osasivat luetella yksittäisiä tekoja, jotka olivat syntiä, kuten tanssi, rock-musiikki, kiroileminen, vanhemmille vastaansanominen, verhot ikkunassa, verhottomat ikkunat ja niin edelleen. Voi olla, että jossain yhä ylläpidetään syntilistoja. Lähipiirini on kuitenkin lähes kokonaan akateemisesti koulutettua väkeä, ja heistä nämä uskovat näyttävät suhtautuvan syntiin toisin: kyse on pikemminkin asenteesta kuin väärien tekojen luettelosta. Ja tosiaan: jos minä silloin 1980-luvulla teinipoikana olisin vetänyt isäni luona kunnon kännit, olisin saanut kuulla syntiaiheisen saarnan. Kaanaan häiden tarinassa hääväen kerrotaan olleen juovuksissa ja Jeesuskin oli siellä juhlimassa. Raamattu myös kertoo Jeesuksen kiukutelleen viikunapuulle, jossa ei ollut hedelmiä, vaikkei ollut edes viikunan hedelmien vuodenaika. Jos Jeesus oli synnitön, kyse ei ollut siitä, mitä yksittäisiä asioita hän teki tai ei tehnyt, vaan siitä, että hän oli määritelmällisesti synnitön. Mikään, mitä hän teki, ei missään tapauksessa ollut syntiä. Jotenkin tämä teoista riippumaton synnittömyyskin sopii sankaritarinaan: päähenkilö hölmöilee, mutta sittenkin hyvä voittaa. Ja, kuten tiedämme, lopulta hyvä ei voittanut. Tai uskovat uskovat, että voitti, mutta meille ihmisille hyvän voitto aktualisoituu vasta Jeesuksen paluussa. Jeesus Nasaretilainen -niminen ihminen kuitenkin päätyi ristille riippumaan ja sen jälkeiset häneen liittyvät asiat ovat uskon asioita. Tässä kohden siis huomautan, että tutkijat ovat yksimielisiä Jeesus Nasaretilaisuuden historiallisuudesta: joku merkittävä maallikko-opettaja ja -saarnaaja Israelissa on tosiaan vaikuttanut vuoden 30 jKr. paikkeilla ehkä puolentoista, ehkä kolmen vuoden ajan. Tieteen kannalta Jeesuksen merkitys on kuitenkin kummastelun kohde. Mitään Raamatun ulkopuolisia todisteita hänen tekemistään ihmeistä tai kuolleista nousemisesta ei ole. Ainoa laajalti tunnettu, mahdollinen todistekappale olisi pyhäinjäännöksenä pidetty Torinon käärinliina, mutta monet tutkijat katsovat sen olevan merkittävästi Nasaretin Saarnamiestä myöhemmiltä ajoilta.<br /><br />En halua loukata uskovaisia, en riviuskovaisia enkä pappeja. Minulla toisaalta ei ole mitään velvoitetta uskoa kuten he. Tästä lähtien päätän, että Jeesus Nasaretilainen ei syntynyt neitsyestä, vaan Maria oli päässyt miehen makuun omasta tahdostaan (jos vapaata tahtoa on...) tai vastoin omaa tahtoaan. Koska olen aikaisemmin tässä blogissani selittänyt oman näkemykseni Jeesuksesta maan päällä Jumalan tai jumalan kannalta, minulla ei ole syytä pitää kynsin hampain kiinni Marian neitsyydestä. Ajatuksenihan oli sellainen, että ihminen voi uskoa vain sellaisen Jumalan hyvyyteen, joka on itse astunut luomaansa maailmaan ja kohdannut vapaan tahdon aiheuttaman inhimillisen tuskan. Sillä ei ole mitään keskeistä merkitystä, syntyikö Jeesus neitsyt Mariasta, huora Mariasta tai vaikka suonsilmästä. Oikeastaan minulla on syytä pitää kiinni Marian nuoresta ja hauraasta ihmisyydestään erilaisine taipumuksineen ja tarpeineen.<br /><br />Moraalisyistä ennen oli ehkä toisin, mutta arvelen, että nykyihmistä puhuttelisi enemmän sellainen messias, joka olisi haavoittuvainen, tekisi muutakin epäsovinnaista kuin juttelisi tai söisi ilotyttöjen ja tullimiesten kanssa ja joka olisi lähtöisin jostakin sellaisesta, jonka nykyihminen voisi tuntea omakseen.</div><p></p>tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-70371536652828364362020-07-23T04:49:00.004-07:002020-07-23T04:49:41.360-07:00Käytetty<i>Preloved</i>. Käsittääkseni sana on kotoisin Australiasta. Ja viis siitä, vaikka olisi muualta. Suomeksi on se on "käytetty". Meille tutumpi englanninkielinen ilmaus taitaa olla <i>second hand</i>.<br />
<br />
<i>Secon hand girl </i>on vielä ymmärrettävä ilmaus: tyttö, jolla kaikki on käytettyä ja joka hankkii ja käyttää asioita, jotka ovat jo menossa pois muodista. <i>Second hand girl friend</i> taas olisi varmaan tyttöystävä, jolla on jo ainakin yksi ex. Mutta <i>preloved girl friend</i>? Ennalta rakastettu tyttöystävä? Ei ainakaan neitsyt? Ainakin seurustellut jo jonkun kanssa, joka rakasti häntä? Valmiiksi rakastettu? Tyttöystävä, jonka pinnassa on jo naarmuja ja joka haisee kirpputorilta?tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-92070821143652235792020-07-02T23:58:00.002-07:002020-07-02T23:58:11.948-07:00Suomi-ilmiö<br />
<div style="text-align: justify;">
Olkiluoto 3:a ruvettiin rakentamaan vuonna 2005. Työn piti olla valmis suit sait, muutamassa vuodessa. Sen piti ylpeästi olla maailman ensimmäinen painevesireaktori, tai ainakin Euroopan, tai ainakin Olkiluodon... no, kuten maassamme aina, sen piti olla maailman hienoin. Se vain taitaa olla hankkeen pääpuuhaajalle, Teollisuuden voima OY:lle, liian hieno. Sama koskee myös rakentajaa, Arevaa. Valmista ei tule. Hintakin on yli kaksinkertaistunut - tosin en tiedä, onko nousseissa kustannuksissa huomioitu inflaatio. Eikä kiinnostakaan tämän enempää. Viimeisin uutinen viivästymisestä tuli eilen. Kraanat ovat rikki ja jokin värisee liikaa. Laitoksen vanhimmat osat ovat niin vanhoja, että kaipaavat huoltoa, vaikkei koko pömpeli ole tuutannut valtionverkkoon yhtäkään milliwattisekuntia.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Mistähän tässä nyt on kyse? Ymmärrän, että tällainen laitos on monimutkainen ja että koska sen piti olla ensimmäinen laatuaan, siinä ymmärrettävästi ilmenee prototyypeille ominaisia keskeneräisyyksiä. Niin että miksi moinen piti Suomeen edes rakentaa? Eikö se olisi pitänyt koota maan alle jonnekin Kazakstanin aroille, jossa erinäisistä historiallisista syistä säteilee ennestään ja väestö on jo valmiiksi ydinfysiikan sovellusten koekaniineja. Rumaa politiikkaa, eikö? Joka tapauksessa ensimmäiset miljardikränät Teollisuuden voiman ja Arevan kanssa käytiin jo kymmenen vuotta sitten. Aikanaan virnuilin, että sinä päivänä kun Olkiluoto 3 käynnistetään ensimmäisen kerran, aion olla etäällä. Todella kaukana! Myöhemmin olen alkanut oikeasti toivoa, ettei sitä käynnistetä. Minulla ei ole mitään teräksenlujaa perustetta kannalleni, vain omiin ajatuksiini perustuva intuitio. Niinpä en pyri levittämään tästä aiheesta mitään paniikkia tai kansanliikettä. Minä nyt vain epäilen, että jokin enemmänkin vialla, eikä syy välttämättä ole fyysikoissa, insinööreissä, työnjohdossa, alihankkijoissa, asentajissa, hitsaajissa tai muissa tavallisissa ihmisissä, jotka tekevät työtään - ja ovat kenties tyytyväisiä hommien viivästymiseen, että saavat jatkoa työsuhteilleen ja asuntonsa maksettua.<br /><br />Uutisissa asia esitetään laitoksen turvallisuuteen liittyvänä pikkutarkkuutena. Enkä minä tätäkään pysty mitenkään perustellusti kyseenalaistamaan, koska minulla ei ole mitään uutisissa kerrottua syvempää tietoa asiasta. En myöskään ole salaliittoteorioiden kärkäs kannattaja niissäkään asioissa, joiden yksityiskohdat ovat ainakin minulta hämärän peitossa. Kyse tuskin on siitä, että joku haluaa sabotoida valmistumassa olevaa laitosta aiheuttaakseen ydinonnettomuuden. Pikemminkin mieleeni tulee, että onko hankkeen viivästyminen jonkun etu. Epäilevä katseeni ei kohdistu johonkin puolalaiseen, parakissa asuvaan luokkahitsariin tai venttiilinrunkoja tuottavaan alihankkijaan. Mutta mieleeni tulee, että joku ei halua laitoksen valmistuvan. Miksi?<br /><br />Onko joku peloissaan turvallisuuden vuoksi? Onko vähintäänkin tarkoitus odotuttaa, että jossain muualla vastaava laitos saadaan käyntiin ja mahdolliset ongelmat paljastuvat?</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Hyötyykö joku viivyttelystä huomattavia määriä? Onhan kyseessä miljardihanke, kyllä siitä jokusen miljoonan voi vuosittain ohjailla johonkin parempaan talteen.<br /><br />Onko kyseessä jokin poliittinen mittelö? Ketkä esimerkiksi omistavat Teollisuuden voiman tai Arevan? Edellisestä hiukan yli puolet kuuluu Pohjolan voimalle, jonka taas omistaa joku... mutta kuka? Ovatko kaikki omistajat lopulta jotakin kaukomaille sijoitettuja osakesalkkuja, joita hallinnoivat rahanhimoiset pörssimeklarit, joita taas ei kiinnosta mikään sellainen kuin vastuu tai johtaminen? Kuka nämä salkut omistaa? Yhdysvaltain eläkeläiset, Cayman-saarten yritystenomistajayritykset, bermudalaiset pankit vai kuka oikein? Onko taustalla se, että kun kukaan ei omista tai ole vastuussa, ketään ei kiinnosta? Kuten antiikin Roomassakin tiedettiin: mitä etäämpänä omistaja on pellostaan, sitä huonommassa jamassa pelto on. Tästä voidaan varovasti edetä kysymykseen, että onko kasvoton liberalismi missään suhteessa parempi kuin kasvoton sosialismi?<br /><br />Onko kaiken takana sittenkin Illuminati tai Turkmenian järjestäytynyt huippurikollisuus? Puuttuuko Sallimus aina peliin, kun pitäisi ruveta halkomaan atomien ytimiä? Onko koko hanke jonkinlainen salainen bulvaani: Areva rakentaa voimalaa, pieni Suomi organisoi laitoksen alle ydinasetehdasta? Tuuleeko pääni läpi, ja muodostaako tuuli edes pyörrettä korvieni kautta kulkiessaan? Laskeuman tomua ei passaisi kovasti puhallella!<br /><br />Lopultakin: ydinvoimasta on käyty kovaa poliittista taistelua. Argumentteja piisaa puolin ja toisin. Jäte säteilee kymmeniä tuhansia vuosia, melkoinen perintö tuhannelle seuraavalle sukupolvelle! Fossiilisten polttoaineiden käyttö taas aiheuttaa ilmasto-ongelmia. Entä jos Olkiluoto 3 sittenkin vaikka räjähtää? Siinä tapauksessa voimme kiittää Lavrenti Berijaa. Hän järjesti Kazakstaniin, Semipalatinskin länsipuolelle pienen koeyhteisön, jossa tarkasteltiin, kuinka käy ihmisten, joiden lähistöllä jysäytetään arilaisia ydinpaukkuja maan yllä ja alla. Berijan ja kazakkien uhrausten vuoksi tiedämme, kuinka on käyvä. Missä on kansanliike, joka vaatii tietoa siitä, mikä hitto siellä Olkiluodossa kestää? Erilaiset Suomi-pojat niuhottavat maahanmuuttajista ja käyttävät yhtenä argumenttinaan kustannuksia, vaikka ydinvoimapolitiikka ja tutisevat putket ja hanat aiheuttavat aivan toisen luokan kustannuksia ja huolia? (Kuten huomaatte, persut ovat lempilapseni, kun pitää heittää lokaa yksittäisen poliittisen liikkeen niskaan. Yhtä hyvin voisin sättiä liberalisteja yllä kirjoitetuin perustein, vihervassareita, keskustaa tai hitto vie, vaikka olemassa olevia komminististen puolueiden rippeitä, joiden käytännöllinen vaikutusvalta lienee lähinnä opintopiirien ja pienjulkaisujen luokkaa. Koska joku saa sanottua, että lopettakaa perseily ja muuttakaa se reaktoripytinki vaikka Ikuisen Kasvun Kirkoksi. Tosin siinäkin kävisi niin, ettei ketään voi päästää sisään, koska rakennus ei kestäkään sisällään vallitsevaa alipainetta.<br /><br /></div>
tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-16465315584411893502020-04-19T05:54:00.000-07:002020-04-19T05:54:20.216-07:00KonserniOlen päättänyt perustaa jättimäisen viestintäyrityskonsernin, johon mm. aikaisemmin mainittu O'ou Oy kuuluu. Konsernin nimi on Corona Panmedia. Yksityiskohdista tiedotetaan toiste.tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-8763043462506593972020-04-04T15:18:00.002-07:002020-04-04T15:21:54.495-07:00Täydellisyyden arvoDuvarna skiter också på gyllene kors.tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-24491709135917356832020-02-22T14:03:00.002-08:002020-02-22T14:03:39.494-08:00Korkkarikävelyä miehille<div style="text-align: justify;">
Nyt se tulee, jota olen pitkään kaavaillut mielessäni! Essee korkkareista ja niillä seisomisesta kävelemisestä! Valitan, tarjolla ei ole estetiikkaa, tai jos onkin, se ei ole nyt pääasia. Osta millaiset haluat, tämän luettuasi voit ehkä tarkistaa halujasi. Toivon vielä mahdollisen lukijan muistavan, että en ole fysiatri, pediatri enkä mikään -atri, enkä myöskään fyysikko. Olen siis kiitollinen mahdollisista täsmennyksistä ja korjausehdotuksista.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
(Ensimmäinen kerta koko blogin historiassa kun lupaan jonkin jutun lukemisen vaikuttavan lukijaan jotenkin. Joten älkää uskoko mitään, mitä kohta kirjoitan.)</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Hittoonko se nainen taas jäi jahkailemaan, kun piti lähteä Eufrosyne-tädin 100-vuotissynttäreille. Tyhmä kysymys! Kenkiensä kanssa taistelee hän! Valtaosa miehistä ei ole kokeillut korkkareita, joten eiväthän he voi ymmärtää asiasta mitään. Nyt opetan!</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<b>Statiikkaa</b></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Ei, tässä ei tule tilastotietoja vaan paikallaan pysyvää fysiikkaa. Oletetaanpa nainen, kaunis tietenkin! Pitkä ja hoikka, joten elopainoa on lähes 70 kiloa. Tedin matematiikalla se tekee 35 kiloa per jalkine. Eipä ole paljon, kun huomioi, että erilaiset voimat ja jännitteet ovat kenkiin nähden pystysuorat yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Yläasteen fysiikkaa ja tai matematiikkaa: kuinka suuri paine on tällaisen naisen kengänkannan olla, kun ottaa huomioon, että ihminen on kanta-astuja ja stilettikoron korkolapun pinta-ala on yksi neliösenttimetri?</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Vastasitko, että noin 350 newtonia neliösentille? Aika hyvä, mutta ihan huono vastaus! Korkokengissä seisova ihminen ei ole kanta-astuja. Mitä korkeampi korko, sitä pystysuorempi jalkaterän asento. Tähän seikkaan tietenkin vaikuttaa pohjan paksuus, mutta kun en ole antanut mitään kengän mittoja, niin pidetään tästä kiinni. Mitä pystympi jalkaterä, sitä pienempi osa kengänkkäyttäjän massasta tulee kantapäälle ja sitä suurempi osuus vastaavasti päkiälle ja varpaille.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Ihmistä ei ole luotu tai ihminen ei ole vielä kehittynyt korkokenkien käyttäjiksi. Jalkaterä nimittäin koostuu erinäisistä pienistä luista, jotka eivät ole umpijäykästi kiinni toisissaan. Kantapää, jonka tarkoitus on sietää ihmisen paino, on huomattavasti jäykempi luumöttien kokonaisuus. En tiedä, kuinka suuri osa ihmisen painosta milläkin jalkaterän kulmalla kohdistuu mihinkin, mutta pääsääntö on kiistämätön. Jalkaterän kulman lisäksi asiaan vaikuttaa seisoma-asento. Mitä taaemmas nojaa, sitä enemmän massaa on kantapäillä. Osin tästä syystä korkokengillä kävellään ryhdikkäästi. Etukeno kuormittaa jalkoja ja niiden välityksellä koko ihmistä. Takakenossakin on omat riskinsä.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Kun ihana naisemme seisoo korkokengillään, maapallo vetää häntä korkojen ja päkiöidensä kautta puoleensa kovasti. Nainenkin vetää palloa luokseen, mutta melko kainosti. Kuten väitin, ihminen on kanta-astuja. Vaikka korkeat korot muuttaisivat painojakaumaa jalkaterän alla, hän kuitenkin pyrkii astumaan kantapäällään ja niin myös kannattaa tehdä. Sipsuttelu ja varpaillaan seisominen on rankkaa. Ihmisen päästä lähtee kaksi voimaviivaa tai vektoria, vaikka ne eivät ole ihan suorat. Tai jos ovat, niin sitten on myös sivuttaisvoimia, mutta eipä halota hiuksia, vaikka sellaiset päässä olisikin. Viivat kulkevat kropan läpi lantioitse ensin reisi- ja sitten sääriluihin ja siitä nilkkaan ja edelleen kantapäähän JA päkiään ja varpaisiin. Kantapään kohdalla viivalle on määriteltävissä painopiste.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Painopiste on tietenkin kaikille miehille selvä ja naisille epäselvä, koska miehet ovat syntyjään fyysikkoja ja naiset esteetikkoja, eikö niin? Kantapään alle kohdistuvan massan tai paineen painopiste on piste, johon voitaisiin asettaa hyvin, hyvin ohut kengänkannan yläpää, eikä nilkka silti pyrkisi taipumaan sisään tai ulos. <b>Eräs korkokenkästatiikan keskeisin seikka on se, että kengänkäyttäjän seistessä voimaviivan pitää jatkua kantapäälle tulevan voiman painopisteestä kääntymättä tai taittumatta mihinkään ja jatkua korkolapun kautta lattiaan tai maahan</b>. Jos näin ei ole, kenkä pyrkii kaatumaan sisään tai ulos ja nilkka pyrkii sen mukana taittumaan vastaavasti. Ihminen joko seisoo niin rennosti kuin korkkareilla voi, tai jos voimaviiva tekee kantapään jälkeen mutkaan, eikä päädy tantereeseen kantalapuitse, hän joutuu jännittämään erinäisiä lihaksiaan, jotta pysyy kengillään. Täsmälleen sama koskee luistimia, joskin fysiikan kohdalla ilmenee sitten eroja. Emme mene siihen vielä, kenties emme milloinkaan.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Korkokengillä seisovan ihmisen sivuttainen vakavuus riippuu paljolti juuri tästä, että kenkä pysyy luontevasti pystyssä jalan alla. Jos se ei pysy, eikä kenkäilijä ehdi reagoida lihaksillaan, hän lähtee kaatumaan vasemmalle tai oikealle. Pitkittäinen vakavuus on vähän erilainen seikka. Korkokengän pohja on kalteva pinta. Omistamissani korkokengissä jalkaholvi ja muu kantapään ja päkiöiden välinen osa ei juurikaan varaa kengän pohjalle, mutta koska jalkaterä kääntyy nilkasta ja on jonkinasteisesta joustavuudestaan huolimatta liikkeiltään rajallinen, myös kantapään kohdan kengän sisällä pitää olla kalteva. Tästä seuraa, että jalka pyrkii valumaan kengän kärkeä kohti ja kuorma päkiällä, ja ehkä myös varpaissa, lisääntyy. Valumistaipumukseen vaikuttaa vielä kenkäpohjan ja jalkapohjan välinen kitka, johon puolestaan liittyy vielä sukkakin.<br /><br />Kuinka käy ihmiselle, joka huomaamattaan astuu alaspäin viettävälle, liukkaalle pinnalle? Hän kaatuu selälleen. Jos on pakko aloittaa korkokenkäkävely stilettikoroilla, voi kokea tämän ilmiön tai sen uhkan helpolla. Välttääkseen selälleen menoa ainakin minulla oli tapana nojata hiukan liikaa eteenpäin. Ja koska en ole tasapainon ihmelapsi, lopputulos oli, että hoipuin eteen ja taakse. Jalan uusi asento ja tukipinnan, siis kannan ja päkiän välisen etäisyyden, lyheneminen tekee pituusvakavuudesta tavallista vaikeamman asian. Käytännössä homma on kyllä helppo. Pidetään jostakin kiinni, kunnes tasapaino seistessä alkaa löytyä. Opettelu kannattaa kuitenkin pitää helpompana alkuvaiheessa jättämällä korkeimmat korkkokengät kauppaan tai ainakin hyllyyn. Jos et milllään usko tätä vaan annat esteettisten seikkojen sotkea pasmasi, tee näin: osta ne ne stilettikorkkarit. Osta myös 30 litran kanisteri. Laske kanisteriin 20 litraa. Sen jälkeen kuljeta kanisteri nopeasti kenkien viereen, jotta vesi alkaisi hölskyä. Tasapainota noin 20 kiloa painava, hölskyvä kanisteri 10 - 12 senttiä pitkän ja sentinpaksuisen kepin nokkaan!</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Vielä yksi asia statiikan ja fysiikan rajamailta: jos korkokenkäilijä seisoo laajassa haara-asennossa liukkaalla pinnalla, korkolapun pohjan läpäisevä voimaviiva ei kohtaa lattiaa tai maata suorassa kulmassa. Kenkä lähtee luistamaan ja päivystysreissu on jossain määrin todennäköinen. 1) Älä aloita liukkaalla lattialla. 2) Älä aloita kaltevalla pinnalla. Ok?</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<b>Fysiikkaa</b></div>
<div style="text-align: justify;">
<b><br /></b></div>
<div style="text-align: justify;">
<b>Korkokengillä kävelevä lähtee ajoissa tai myöhästyy.</b> Kiirehtiminen ei ole hyvä vaihtoehto, sillä määränpääksi vaihtuu päivystys liian helposti. Asiaan: kun seisova ihminen lähtee liikkeelle, hän nostaa jompaa kumpaa jalkaansa hivenen alustalta. Yläkropan liike alkaa, kun ihminen nojautuu eteen ja alkaa kaatua nenälleen. Äsken nostettu jalka kuitenkin ojentuu eteen ja estää kaatumisen. Jos nyt mitään olen kävelemisestä ymmärtänyt, niin liikkeelle lähteneen yläkropan massan hitaus ja etummaisen jalan koukistajat ynnä sen seitsemät muut lihakset jatkavat yläkropan liikettä. Tapahtuu ihme: taakse jäänyt jalkaa alkaa nousta alustastaan, ensin kantapää ja sitten päkiä ja varpaat. Polvi koukistuu - ja korkokengillä kävelijällä todella myös koukistuu, joskaan ei liikaa - jotta eteenpäin liikkuva jalka ei kolahda alustaan ohittaessaan alustan suhteen paikallaan olevan jalan. Ihminen pysyy pystyssä, vaikka paino on vain toisella jalalla ja toinen jalka vielä liikkuu. Koko kropan painopiste on jatkuvassa liikkeessä. Ja kaikesta tästä huolimatta sen tukijalan kautta kulkeva voimaviiva pysyy koron suuntaisena - tai ainakin riittävässä määrin, ettei kävelijä kaadu. Ihminen on ihmeellinen hieno olio!</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Vuorottaisen kummankin jalan ojentumisen, koukistumisen ja hallitun kaatumisen lisäksi kävelemiseen liittyy toinenkin kiintoisa seikka. Kun jalka 1 on ojentunut eteen ja kantapää on kohdannut lattian ja jalka ylipäätään on ottanut vastuun kävelevän ihmisen tasapainosta, jalka 2 lähtee liikkeelle. Tämä on mahdottoman hieno juttu. Seiso jossakin, jossa saat otettua kädellä tukea. Sen jälkeen ojenna jalkaasi numero 2 (saa nauraa!) taakse sen verran, että jalkaterä irtoaa lattiasta. Nyt: rentouta kyseinen jalka, paitsi lihakset, jotka pitävät polvea koukistuneena! Joo, en onnistunut minäkään. Mutta kuitenkin, periaatteessa painovoima yksin riittäisi aiheuttamaan eteenpäin heilahtavan liikkeen, jossa koko jalka kääntyy lonkkanivelen varassa vartalon alle tai ehkä jopa hiukan eteen. Tämä ei taida olla koko totuus, mutta kuitenkin jalka on tässä hetken heiluri. Kävelyn koordinaation ja nopeuden säätelyn vuoksi arvelen tosin melkoisen lihasmäärän osallistuvan tähän kakkosjalan heilautukseen eteen. Käytännössä kuitenkin kävelevä ihminen kiihdyttää vuorotellen kummankin jalkansa johonkin nopeuteen. Kun tämä liikkuva jalka saavuttaa etummaisen ääriasentonsa kävellessä, polvi oikenee ja kantapää painuu kävelyalustaa vasten. Muun vartalon massan hitaus pyrkii taivuttamaan polvea, mutta ojentajat tekevät massan työn turhaksi. Kulkija ei päädy kyykkyyn tai kumoon, vaan jalka toimii vartena, jonka nokassa koko muu persoona jatkaa matkaansa edellä kuvatulla tavalla. Olennaista ovat siis ensin jalan kiihdytys ja sitten polven taittumisen estäminen. Kiihdytys, hidastus, kiihdytys, hidastus... kuulostaako raskaalta? No, sitä se on, voima on massa kertaa kiihtyvyys. Autuaita ovat joko voimakkaat tai kevytjalkaiset ja -kenkäiset!</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Ensin helpompi pala kenkäfysiikkaa. Kun kävellessä korko kohtaa alustan, voiman on tultava juuri koron suuntaisena, tai kenkä pyrkii kallistumaan sisään tai ulos. Muun ruumiin massan hitaus estänee kohtalaisesti kengänkärjen kääntymisen ylös tässä äkkipysäyksessä siinäkin tapauksessa, että korko olisi kantapäähän nähden liian takana. Ja toisaalta, kengänkärjen on nimenomaan määrä kääntyä alas. Kokeile joutessasi, kuinka nilkka kääntyy kävellessä. Kääntyykö jalkaterä ensin ylös vai alas jalan kohdattua permannon tai tantereen? Joka tapauksessa, jos korko on sivussa painopisteestä, nilkka nuljuu jälleen. Ja voi jehna kun tekee mojovaa, kun kiirehtivä korkokenkäilijä harppaa liian pitkän askeleen. Niinpä: kävele pienin askelin JA ojenna jalkasi edes suunnilleen koko tomumajasi kävelynaikaisen painopisteen eteen. Liikkeen kauneusihanne ei ole ainoa syy sille, miksi korkkarien jalanjäljet ovat suunnilleen yhdessä jonossa, ei kahdessa rinnakkaisessa kuin kyntömiehen.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<b>Kokemuksia</b></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgPRYQcIDedMCKicbK1Rw7Emr_HWGQWIfxycLNmoDf_cnO3qYM_3rGnMtG1FrfsH3prgysxx1J-RcHzhu1675X1deAcbyjgIdUvwwuW44uWpf3PR4DAoviOW5RdaaBPev1Bvt3G5DQ3dw/s1600/P1000456a.jpg" imageanchor="1"><img border="0" height="231" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgPRYQcIDedMCKicbK1Rw7Emr_HWGQWIfxycLNmoDf_cnO3qYM_3rGnMtG1FrfsH3prgysxx1J-RcHzhu1675X1deAcbyjgIdUvwwuW44uWpf3PR4DAoviOW5RdaaBPev1Bvt3G5DQ3dw/s320/P1000456a.jpg" width="320" /></a></div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Äläkä, Laneyn tähden, kävele vahvistimen päällä! Kauniit, punaiset korkkarit kokoa 43. Zalandolta tai Ellokselta anno dazumal.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Kävin taannoin lääkärin vastaanotolla. Muiden monituisten hyvin puoliensa lisäksi tämä erään toisen alan erikoislääkäri on myös fysiatri. Hän kysyi, että osaanko kävellä korkokengillä ja väitin osaavani. Vastatessani näyttelin varmempaa kuin olinkaan, mutta seuraavalle vastaanotolle todellakin toin korolliset talvikengät. Lääkäri kävelytti minua pitkin sairaalan käytäviä ja sain melkoisesti kehuja kävelystäni.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
En ole syntynyt korkokengät jalassani. Opettelun alku oli tuskallinen. Naispuoliset nettituttavani moneen kertaan painottivat, että älä osta mitään stilettikorkoisia. Kuuntelin heitä, panin heidän neuvonsa huolella mieleeni ja tilasin nuo: stilettikorot, 11 senttimetriä ja kantalappujen pinta-ala pikkusormen kynnen luokkaa - eivätkä sormeni ole suuret. Sain mitä tilasin: kauniit kengät, joilla käveleminen oli aluksi hiton vaikeaa.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Avasin paketin ja pujottelin jalkateräni tuonne nirunarujen väleihin. Ja sitten vain urheasti pystyyn tuttavani Rouva A:n ohjeita noudattaen: ihminen on kanta-astuja. Ihminen muuten on myös kylkikaatuja ja polvikolhija! Seuraavan yrityksen tein sitten tunnollisesti suljetun oven vieressä. Kahvasta tukien seisominen onnistui jotenkuten, mutta liukkaalla eteisen lattialla mikä tahansa liike johti nilkkojen nuljumiseen, huojuntaan ja horjumiseen. Askelten ottaminen oli aivan pähkähullun tuntuista. Piti nöyrtyä ja palata kirjoituspöydän ääreen katsomaan Youtubesta, kuinka tämä homma hoidetaan. En tajunnut kauniiden mallityttöjen opetusvideoista mitään, koska en tiennyt, mihin ne kaikki ohjeet perustuivat. Minä en ole oppinut ikinä mitään, paitsi lukemaan, ilman että ensin perehdyn teoriaan. Ja teoriaahan ei ollut missään saatavissa.<br /><br />Kävelyn opettelin räsymatolla. Onneksi valitsin riittävän ison. Pidin seinästä tukea ja kiihdyttelin jalkojani vuorotahtiin jalan mittaisiin liikkeisiin... ja siis suunnilleen oman jalkani 22 sentin liikahduksiin, en jalka-pituusmitan pituisiin askeliin, n. 305 millimetriä. Kun mattokävely alkoi jotenkin sujua, irrotin käteni seinästä, ja katso: asian mieltäminen helpotti. Kävelin räsymattoa edestakaisin. Otin neljä askelta kohti keittiötä, täyskäännös ja sitten neljä askelta kohti eteistä. Tiukka käännös näiden kanssa on myös oma taiteenlajinsa, mutta armeijassa opittu täyskäännös toisen jalan päkijän ja toisen jalan kantapään varassa on yksi mahdollinen lähtökohta. Kuten arvaatte, seuraavana oli vuorossa liukkaalla lattialla kävely. SE oli täyttä helvettiä. Noin kymmenennellä kerralla sain irrotettua otteeni keittiön työpöydän reunasta. Harjoittelukeinona oli edestakaisin kävelemisen lisäksi myös kahvinkeitto korkkarit jalassa.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Ryhti, tahti, ojennnnnus! Korkkarikävelijä tuntee kroppansa edes jotenkin. Aikuisen pää painaa viitisen kiloa. Se lepää kauniisti ojennetun niskan nokassa, mutta ei jäykkänä. Pään massa kulkee pitkin ryhdikästä mutta joustavaa selkärankaa lantioon. Pään, torson ja käsien massa lepää lantioiden, reisien, polvien, säärten, nilkkojen, jalkaterien, päkiöiden ja ehkä jossain määrin varpaiden varassa. Korkkarit ovat perinteisesti naisten juttu, ja yhtä perinteisesti naiset eivät seiso kasarmin pihalla jäykässä asennossa. Harjoittelun tavoitteena on jännittää vain välttämöttömiä lihaksia. Turha jännittäminen heikentää koordinaatiota, tekee liikkumisesta kankeaa ja altistaa horjahduksille. Tavoitteena on siis jo alkuvaiheessa, kädellä tukea pidettäessä toteuttaa komento "Lepo!" Turha jännitys pois, mutta ryhti on ja pysyy! Jos ei pysy, edessä on lihasjumppaa ja kenties muukin omaan kroppaan tutustiminen - tämä nimenomaan on minun vaikeuteni. Minullakin siis on sellainen, vaikka ilmeisesti olen jossain määrin lahjakas korkokävelijä. Viimeinen varoituksen sana: osta maltilliset korot siksi, että ostamalla liian korkeat opit jännittämään lihaksiasi turhaan sekä hoippumaan. Minäkin jouduin ostamaan nilkkurit, joissa on noin kuuden sentin korko. Niillä käveleminen tosin tuntui alun alkaen helpolta. Ainoastaan pohkeet ja etureidet tuntuivat väsyvän äkkiä.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Tällä hetkellä pystyn kantamaan stilettikorkkareilla täyden kahvikupin liukasta lattiaa myöten keittiöstä kirjoituspöydän ääreen. Matkalla joutuu varomaan kynnystä, maton reunoja ja kitarapiuhoja. Kuuden sentin koroilla kävelymaktaa rajoittaa lähinnä tarvittavien lihasten kunto. Lisäksi minulla on talvisaappaat, joissa on on noin 10 sentin korot. Niissä pystyin kävelemään jo aika luontevasti pitkin lasaretin käytäviä ja jopa hiukan kiirehtimään joutumatta päivystävän -atrin huomiin. Kiirehtiminen kuitenkin on tässäkin aika suhteellinen käsite. Nopeuteni oli tavallisen ihmisen tavallinen työpaikkakävelyvauhti.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
(Julkaisen tän nyt ja luen huomenna uudelleen. Teen korjaukset, jos haluan.)</div>
tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-2879895409285816252020-01-21T09:27:00.002-08:002020-01-21T09:27:38.868-08:00Kuvallissi esimerkei<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgReiIgxMRiZ64u7W7GycuD-YJjmRqyhlpBsQ2GV4wD29Iq8NXK9bIq02U34c_tLdBx3wCa9_cAeFLDXwFBb5yaYFpx3cOK0oAC142MglYv_jh7N1t1XcBZRNG1huw10DenHHLLCSf4SQ/s1600/DSC_0267.JPG" imageanchor="1"><img border="0" height="424" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgReiIgxMRiZ64u7W7GycuD-YJjmRqyhlpBsQ2GV4wD29Iq8NXK9bIq02U34c_tLdBx3wCa9_cAeFLDXwFBb5yaYFpx3cOK0oAC142MglYv_jh7N1t1XcBZRNG1huw10DenHHLLCSf4SQ/s640/DSC_0267.JPG" width="640" /></a><br />
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgReiIgxMRiZ64u7W7GycuD-YJjmRqyhlpBsQ2GV4wD29Iq8NXK9bIq02U34c_tLdBx3wCa9_cAeFLDXwFBb5yaYFpx3cOK0oAC142MglYv_jh7N1t1XcBZRNG1huw10DenHHLLCSf4SQ/s1600/DSC_0267.JPG" imageanchor="1"></a><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhQA2GfNDSO-aymJ_1YCmWcm8HmS1l8FTnqYyar6_6XOtP5ZPqfHYKiCJw0neD38Bli-g84U0nAMInYQhysztEVCNSnra1KS6dk2NKdfrgza-utLJlfdSES_PCgVmmDB28JehFyLhHz6Q/s1600/DSC_0291b.JPG" imageanchor="1"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhQA2GfNDSO-aymJ_1YCmWcm8HmS1l8FTnqYyar6_6XOtP5ZPqfHYKiCJw0neD38Bli-g84U0nAMInYQhysztEVCNSnra1KS6dk2NKdfrgza-utLJlfdSES_PCgVmmDB28JehFyLhHz6Q/s320/DSC_0291b.JPG" width="200" /></a><br />
<br />
Ja kas tässä esimerkkikuvia. Ihan ilmaa lupaa julkaistu. Venäläisnuorukaisten Post Scriptum -yhtye vaikutti Turussa vuoden 2005 tienoilla.tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-84636029891730617682020-01-07T19:22:00.002-08:002020-01-07T19:22:36.768-08:00Liz ja Tanja<div style="text-align: justify;">
Olen löytänyt Lizin.<br />
<br />
Jep. Juuri <i>sen</i> Lizin.<br />
<br />
Hänet, jota sivistyneissä pöydissä ei mainita ääneen.<br />
<br />
Jonka kaikki miehet ovat nähneet.<br />
<br />
Josta kaikki miehet tietävät, miltä hänen pillunsa näyttää, mutta eivät sitä, että hän pitää mystisistä avaruuseläintarinoista.<br />
<br />
Että hän pitää myös sarjakuvista ja on visuaalisesti lahjakas.<br />
<br />
Että hän katosi miesten päiväunisivustoilta, koska sairastui.<br />
<br />
Että hän on vähän yksinäinen perheenäiti nykyään, ehkä kotiäiti.<br />
<br />
Että hän on tuittupää.<br />
<br />
Että hänellä on kaunis puheääni.<br />
<br />
Että hän itkee.<br />
<br />
Että hän iloitsi ennen synnytystä kaikenlaisten vauvatarvikkeiden saamisesta.<br />
<br />
Että hän polttaa yhä tupakkaa.<br />
<br />
Jep. Minä tiedän, kuka hän on. Tutustuttuani Liziin edes tämän verran minusta on alkanut tuntua pahalta nähdä kymmenen vuoden takaisia videoita, joissa kaiken maailman häntäheikit panevat häntä edestä ja takaa.<br />
<br />
Älkää nyt vain luulko, että kerron hänen oikean nimensä. Tai millaiselta hänen kotonaan näyttää. Tai millaisia kuvia hän on julkaissut itsestään, kun raskaus on ehkä ollut rankimmillaan. Piti katsoa jostain vanhasta kuvasta silmäterien yksityiskohtia, että varmistuin löytäneeni oikean ihmisen. Mutta totta. Aikuisen naisen muodot ovat ilmenneet ehkä lääkityksen myötä ja varmasti myös raskauden aiheuttamana. Pullistuneetkin kasvonpiirteet ja silmien yksiktyiskohdat riittivät vakuuttamaan, että olen löytänyt saman ihmisen.<br />
<br />
Meille miehille ne naiset ovat vain anatomisia yksityiskohtia. Meitä ei kiinnosta heidän tunteensa. Emme vaivaa päätämme sillä, mistä he ovat tulleet studioon ja mihin he katoavat turhiksi osoittautuneine kuuluisuuden ja makean elämän toiveineen. Tai joutuvatko he palaamaan pieneen kotikyläänsä, josta useimmiten muutamia kuukausia sitten lähtivät pakoon ahdasmielisyyttä ja näköalattomuutta. Wellcome back to Snells Crossroads, Alabama! Oikein muutakaan keinoa ei ollut. Snellsin lähiseudulla olin kenkäkaupassa myymässä puoli vuotta. Vaikka Miamissa tai Los Angelesissa kenkämyyjän palkka on paljon korkeampi, se ei silti riitä elinkustannuksiin.<br />
<br />
Miksi Liz alkoi pornomalliksi? "Well, I thought: Hell, why not!" Hän menestyi alalla, mutta paljonko jäi käteen? Kokemus. Rahaa hän kuitenkin pyytää yhdellä videolla. Tekikö kuuluisuus elämästä mahtavaa? Ei, ei näytä siltä. Mutta varmasti on ollut hienojakin hetkiä. Montako tuhatta vähemmän menestynyttä pornomallityttöä maailmassa on? Monelleko heistä on piankin onneksi, että ura ei urjennut uraa urkamalla?<br />
<br />
Katuuko hän? En tiedä. Voisin ehkä kysyä, mutta kuten sanottu, hän on tuittupää. Jos sohaisen kipeään kohtaan, hän ei ehkä vastaa. Ja hiljaisuudesta ei sittenkään voi tehdä johtopäätöksiä, koska hiljaisuuden tai kiukunpuuskan motiivi ei ehkä olekaan oikeaan osunut kysymys vaan turhautuminen aina samoihin uteluihin.<br />
<br />
Hänen enemmän tai vähemmän henkilökohtaisella somesivullaan on nyt kolmisenkymmentä jäsentä, jotka ovat saaneet tietoonsa hänen oikean henkilöllisyytensä ehkä samoin kuin minä. Ei se muuten ollut kovin vaikeaa, jos nyt ei ihan mahdottoman helppoakaan. Suurin edellytys kuitenkin taisi olla se, että kiinnostui hänestä: Kuka tuo ihminen on? Millainen hän oikeastaan on, kun julkisemmissa kuvissa ilmenee lähinnä pantavuus.<br />
<br />
Voisin olla traaginen: sairas tyttöparka miesten törkeiden himojen kuvana. Mutta... helvetti, miksi ei? Olen yrittänyt täällä blogissani kyseenalaistaa ainakin radikaalia valinnanvaputta. Siksi "miksi ei" on yhtä hyvä peruste kuin mikä tahansa. Ja toisaalta, en ole kovin kiinnostunut kaupan kassaneidinkään (tai -rouvan) henkilöllisyydestä. Voinhan minä sen nimilapun taas kerran katsoa. Siinä lukee "Tanja". Painotuksesta ja osin ulkonäöstä päätellen hän varmaan on Tatjana. Tanjakin voi olla sairas jollain tavalla. Ja itkee toisinaan yksinäisyyttään. Kenties hänelläkin on lapsi, jonka kanssa viettää sen ajan, joka työltä ja muulta jää. Ne kaikki kolme minuuttia kännykän, television ja vauvan muodostamassa bermudankolmiossa.<br />
<br />
Panin merkille, että Tanjan nimikyltti on hänen rintansa päällä. Toisin kuin Lizillä, siinä on kyllä työpaita välissä, mutta ehkä hän silti tulkitsee, että taas tuo pervo tyyppi tuijottaa hänen naiseutensa ja äitiytensä yhtä ilmenemää. Vaan meillä päin ei ole tapana tatuoida etunimeä otsaan.<br />
<br />
Niin että... ketä kohtaan minä olen ollut törkeä koska tiedän nimen, Lissua vai Tanjaa? Tiedän Lissusta enemmän kuin Tanjasta. Tanjasta en tiedä edes sukunimeä. Tanja ei ole <i>niitä</i> naisia. Enkä minä tiedä, onko hän yksinäinen, mutta kovin tavallista yksinäisyys nykyään on. Kukaan ei kysy, miksi Tanja on S-marketissa töissä. "Ja dumatala: suka, pochemu net!"<br />
<br />
Välitämmekö me Tanjasta sen enempää kuin Lizistä? Lizin somesivustolla kolmisenkymmentä toivottaa hänelle hyvää uutta vuotta ja kyselee vauvan voinnista ja arkisista kuulumisistakin. Hyvin vähän tosin, mutta sanoisin, että lähimmäisenrakkaus vallitsee. Niin että kun seuraavan kerran menet kauppaan muistamatta Liziä, voisit edes hymyillä sille paikalliselle tanjalle!</div>
tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-32158374616119292572019-12-17T08:45:00.002-08:002019-12-17T08:45:44.602-08:00Sankaritarina<div style="text-align: justify;">
<span style="font-family: Verdana; font-size: 12px;"><b>6. </b>Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, <b>7. </b>ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa. (Luuk. 2: 6 - 7)</span></div>
<div style="text-align: justify;">
<span style="font-family: Verdana; font-size: 12px;"><br /></span></div>
<div style="text-align: justify;">
<span style="font-family: Verdana; font-size: 12px;">Minulle on opetettu, että Joosef ja Maria eivät saaneet paikkaa majatalossa, koska niin monet ihmiset olivat tulleet Beetlehemiin verollepantaviksi. Ainakaan Luukkaan evankeliumi ei sano niin. Se sanoo vain, että heille ei ollut tilaa majapaikassa. Tämä on nyt painotuskysymys: saamani opetus on oikea, jos tuossa seitsemännen jakeen virkkeessä paino osuu sanalle "ollut" tai "tilaa". Jos painottaa sanaa "heille", jakeen merkitys muuttuu. Siinä tapauksessa jollekin muulle olisi ollut tilaa, mutta Marialle, Josefille ja syntymässä olevalle lapselle ei ollut. Miksi ei? Syntymässä oleva lapsi oli avioton, Joosef ja Maria eivät siinä vaiheessa olleet naimisissa. En tiedä sen ajan seksuaalimoraalista, mutta mikä sulkee pois mahdollisuuden niin tylyyn kohteluun? Evankeliumitekstit kertovat myöhemmissä käänteissä ainakin joidenkin sen ajan juutalaisten olleen äärimmäisen ahdasmielisiä.</span></div>
<div style="text-align: justify;">
<span style="font-family: Verdana; font-size: 12px;"><br /></span></div>
<div style="text-align: justify;">
<span style="font-family: Verdana; font-size: 12px;">Miksi olisi tarpeen, että Jeesus olisi syntynyt kurjissa oloissa karjasuojassa, joka saattoi olla siivoton? Evankeliumien tarina Jeesus Nasaretilaisesta on sankaritarinoiden arkkityyppi. Sankari syntyy äärimmäisen ankeissa oloissa ja halveksittuna. Erilaisten tapahtumien kautta ja myyttisten avustajien tuella hän nousee tavallisten - siis hyvien - ihmisten sankariksi. Lopulta hän kuitenkin tuhoutuu, koska ihmiset haluavat hänet oman sankariutensa uhriksi. Pääsiäistarinassa kerrotaan, kuinka juutalaisten eliitti kannusti kansaa pyytämään Barabbaan (Bar Abbas = "isästä") vapaaksi Jeesuksen sijaan. Miksi niin kävi, vaikka Jeesuksen kerrotaan tehneen ihmeitä ja puhuneen suuria viisauksia? Mielessäni on tällainen mahdollisuus: Jerusalemin pääsiäisjuhlissa oli valtavasti israelilaisia. Heistä vain osa oli itse nähnyt ja kuullut Nasaretilaisen toimet ja sanat. Loput olivat pelkkien huhujen armoilla, kuin MV-lehteä lukeva rivipersu. Uskoisitko sinä kuulopuheita äpärästä, joka herättelee kuolleita henkiin, etenkin kun tietää väitteen olevan kymmenennen käden tietoa? Eiköhän viisaan ja arvostetun eliitin ollut verrattain helppo saada monet ihmiset kannattamaan omaa näkemystään. Huuhaahemmo ristille ja se siitä! Ensi kuussa kiertää jo uudet huhut.</span></div>
<div style="text-align: justify;">
<span style="font-family: Verdana; font-size: 12px;"><br /></span></div>
<div style="text-align: justify;">
<span style="font-family: Verdana;"><span style="font-size: 12px;">Eiköhän noita kaikenlaisia ukkeleita tapettu Israelissa. Miksi juuri Jeesus Nasaretilaisen tarina jäi elämään ja muodostui maailmanlaajuisen kultin, kristinuskon, perustaksi? Jeesuksen kuollessa ei vielä ollut mitään huimaa sankaritarinaa vaan huhuja, juoruja, kuulopuheita, pilapuheita, mustamaalausta ja ties mitä. Todennäköisempää on, että antisankaritarina kukoisti. Jeesus Nasaretilaisesta on Raamatun ulkopuolisia, toisistaan riippumattomia kirjallisia muistiinpanoja. Tunnetuimpien tekijät lienevät Josephus ja Tacitus. Kun puhutaan noin 2 000 vuoden takaisista asioista, jossittelun tarve on jopa ilmeinen. Mikään teksti tai historiallinen muistiinpano ei voi olla kiistaton. Vaikka olisi kivenkova ateisti joka ei juuri pohdiskeluihin alennu, on kaiketi pakko tunnustaa, että jotakin erityistä Nasaretin Saarnamiehessä on ollut.</span></span></div>
<div style="text-align: justify;">
<span style="font-family: Verdana;"><span style="font-size: 12px;"><br /></span></span></div>
<div style="text-align: justify;">
<span style="font-family: Verdana;"><span style="font-size: 12px;">Hyvää joulua mahdollisille lukijoilleni!</span></span></div>
<div style="text-align: justify;">
<span style="font-family: Verdana;"><span style="font-size: 12px;"><br /></span></span></div>
<div style="text-align: justify;">
<span style="font-family: Verdana;"><span style="font-size: 12px;">Merry Nazareth Man's celebration to all my possible readers!</span></span></div>
<div style="text-align: justify;">
<span style="font-family: Verdana;"><span style="font-size: 12px;"><br /></span></span></div>
<div style="text-align: justify;">
<span style="font-family: Verdana;"><span style="font-size: 12px;">-ted-</span></span></div>
tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1367598182183448352.post-12862485881016213612019-12-11T13:25:00.000-08:002019-12-11T13:25:06.648-08:00Seksialan perustutkinto<div style="text-align: justify;">
Vaihdoin pari viestiä kansanedustajan kanssa. Hänet tunnetaan seksuaalisesta ennakkoluulottomuudestaan. Ehdotin, että seksialalle pitäisi luoda oma koulutusjärjestelmänsä. Hiukan yllättäen sain vastauksen jo seuraavana päivänä. Ei kuulemma tarvitse, sellainen koulutus on jo olemassa. En ehkä ollut tarpeeksi täsmällinen sanoissani. Edustaja ehkä tarkoitti, että seksuaaliterapeutin koulutus on olemassa.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Ajatukseni oli kuitenkin toinen. Tarkoitin koulutusta, jonka suorittaneet kykenisivät tarjoamaan seksipalveluita turvallisesti sekä omalta että asiakkaan kannalta, huolehtimaan palveluun liittyvistä hallinnollisista toimista kuten verotuksesta, rakentamaan palveluaan vastaavaa julkisuuskuvaa ja markkinointia, pistämään rajoja sille, mitä palveluita tarjoaa ja niin edelleen. Lisäksi koulutukseen kuuluisi tanssi ja muu liikunta, terveystieto, anatomia, kauneudenhoito, jonkinsortin sosiaalisia opinkappaleita, käytännöllistä moraalifilosofiaa sekä työnohjauksellisia asioita. Jokin kielikin voisi olla tarpeen. Eikä tässä varmaan ollut kaikki, mitä tarvitaan, mutta jostakin tällaisen asian suunnittelu pitää aloittaa.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Mitä nämä seksialan ammatit sitten olisivat? Maailman vanhinta ammattiahan ne, tai sitä lähellä olevia työsarkoja tavalla tai toisella: ilotyttö tai -poika (En käytä sanaa <i>prostituoitu</i>, koska jos itse hankkiutuu alalle, kukaan ei ole prostituoinut.), eroottinen tanssija, ammattimainen sub, domina tai master, seksikaupan myyjä, pornomalli, liikuntarajoitteisten seksiavustaja - siinä joitakin esimerkkejä.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Miksi tällaista tarvitaan? Kyllähän jokainen naida osaa ja tangon ympärillä oppii tanssimaan kuka tahansa, jolla lihaskoordinaatio toimii. Näen asian toisin. Yhdyntätavat tai tanssiliikkeet eivät ole kuin pieni osa koko koulutusta. Tällainen luonto tikanpojan puuhun vetää -vertaus on jotenkin samanlainen kuin ajatus siitä, että ajoneuvoasentajalle piisaa tieto siitä, että yleensä ruuvit aukeavat myötäpäivään ja kiristyvät vastapäivään kiertämällä. Kuten edellinen koulutukseen liittyvien oppiaineiden alustava luettelo kertoo, alalla tarvitaan erinäisiä taitoja, jotka on kurja oppia kantapään kautta. Miten tunnistaa ennakkoon asiaks, jota ei halua missään tapauksessa kohdata? Kuinka tunnistaa asiakas, jolla on sellainen sairaus, joka estää palvelun käytön? Mitä tehdä, jos työ alkaa aiheuttaa stressiä ja ahdistusta? Kuinka kehittää uudenlaisia palveluita, koska kilpailu alalla tuskin on vähenemään päin ja asiakkaistakin jonkinlainen osa varmaan kaipaa muutakin kuin yhdyntää tai orgasmiin päättyvää hierontaa?</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Yksi ongelma selvästi näyttää olevan työn moraali. Se suhteellisen vähä, mitä ilotytön työstä on julkisesti luettavissa, tuo esiin kerran toisensa jälkeen sen, ettei työstään pysty kertomaan lähipiirilleen. On valehdeltava tai ainakin esitettävä kaunisteltuja totuuksia. Miksi katoaa välillä moneksi päiväksi jollekin hämärälle lomamatkalle, vaikka todellisuudessa on palvelemassa asiakkaita jossakin maamme toisella reunalla? Miten selittää vanhemmille, että hyvin menee taloudellisesti, vaikka on väittänyt opiskelevansa ahkerasti kansantaloustiedettä yliopistolla? Näen asian niinkin, että pelkkä tällaisen koulutuksen olemassaolo toisi ihmisten tietoisuuteen sen ajatuksen tai ainakin mahdollisuuden, että suoranaisten seksipalvelujen myynti ei olisikaan synkkää syntiä, jota harrastavat lähinnä narkomaanit ja ylivelkaiset, nuoret yksinhuoltajaäidit. Pitäisi olla mahdollisuus pohtia seksipalveluita ammatikseen ilman sivullisten alamaailmamielikuvia. Uskon kyllä, että monesta tuntuisi pahalta, jos perheen parikymppinen nuori alkaisi pohtia seksiä ammatikseen. Monilla on jyrkkiä moraalisia näkemyksiä asioita, jopa lapsenomainen usko siihen, että kaikkien ihmisten mielestä seksi ja romanttinen rakkaus kulkevat käsi kädessä tai ainakin niin pitäisi olla.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Yksinäisyys kaiketi lisääntyy. Julkaistujen tutkimusten (mm. Osmo Kontula) mukaan seksin harrastaminen vähenee. Syrjäseutujen yksinäiset miehet ovat iän kaiken olleen esimerkkinä tästä yksinäisyydestä. Jo vuosikymmeniä sitten pornolehtiä lähellä olevat henkilöt tai tahot järjestivä seksimatkoja puutteessa eläville miehille. Eiköhän kuitenkin olisi parempi, että heidän kaipaamiaan palveluita olisi saatavissa lähiseuduilta joltakulta asiansa osaavalta. Asiallinen käynti paleltavana jossakin kotiseudulla on huomattavasti turvallisempi ratkaisu kuin humalainen toikkarointi Viipurin tai Pietarin klubeilla ja kaduilla. Seksipalveluiden tarve lisääntyy ja epämääräisten palveluntarjoajien aiheuttamat ongelmat, kuten sairaudet ja rikollisuus, aiheuttavat helposti kustannuksia yhteiskunnalle.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Kaikki nämä ongelmat ovat osa seksin tarpeen ja sen moraalittomuuden kierrettä. Olen seurannut erilaisia keskusteluita aiheesta ja nähnyt paljon hyvin valitettavia asenteita. Tässä joitakin:</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
-Ne, jotka voisivat tarjota seksiseuraa, eivät sitä halua ja lisäksi vielä väheksyvät ja solvaavat puutteesta kärsiviä ihmisiä.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
-Monet asiakkaat ovat seksin tarpeessa, mutta väheksyvät niitä, jotka sitä palvelua myyvät.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
-Asia kiinnostaa monia, mutta asiallinen tieto ja sosiaalipornografinen urkkiminen menevät helposti sekaisin.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
-Monet näyttävät kuvittelevan seksin ammattilaisten olevan huoria. Tällä tarkoitan sitä, että joidenkin on vaikea ymmärtää seksipalveluiden myyjillä olevan muutakin elämää. Vaikka he myyvät seksiä, he ovat joidenkin hyviä ystäviä, mahdollisesti huolehtivaisia vanhempia, joidenkin lapsia ja toisten sisaruksia, moni kenties opiskelija ja niin edelleen. Seksiammatti ei tee ihmisestä läpikotaisin seksin kyllästämää ihmistä ja siksi pahaa. Ja tähänkin liittyy se, että seksin ammattilaiset myyvät asiakkaille mahdollisuutta tyydyttää hyvin syvällisiä tarpeita. Siitä ei saa syyttää eikä moittia ketään.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
-Aika usein kuulee tai näkee argumentin, että seksi ei ole perustarve tai -oikeus. Tällaiset näkemykset antavat aiheita kipakoille vastaväitteille. Jos seksuaalinen tarve ei ole perustarve, niin mitä se on. Yksilön kannalta seksi jonkun toisen kanssa ei ole välttämätöntä. Ihmislajin kannalta seksi on täysin välttämätön asia, eikä seksuaalisuutta voi lopettaa poliittisluontoisella näkemyksellä. Ihmislajin tarve säilyä toteutuu kunkin ihmisen seksin tarpeessa - joka kuitenkin on vaihteleva. Jos seksi taas ei ole perusoikeus, niin keneltä seksi kielletään? Tulisiko seksin olla sallittua vain kaunottarille vai komistuksille? Tai vain varakkaille? Entä riittävän pitkälle koulutetuille? On tietenkin totta, että kenelläkään ei ole oikeutta toisten ihmisten ruumiseen. Se, joka ei halua seksiä, on oikeutettu olemaan ilman. Mutta se, joka pärjää ilman, ei ole oikeutettu kieltämään seksiä muilta.</div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Seksi ja seksuaalisuus yhteisöllisenä asiana näyttää kaipaavan yhä erityistä huomiota. 1960-luvulla alkanut seksuaalinen vapautuminen näyttää tavoittavan vain joitakin ihmisiä. Kulttuuria voidaan muuttaa seksimyönteiseksi vain, jos puheisiin liittyy myös konkreettisia tekoja. Kun kerran tunnustetaan kaikkien ihmisten seksuaaliset tarpeet ja oikeudet, on myös annettava mahdollisuus toteuttaa niitä. Seksialan koulutus ei tietenkään ratkaise koko asiaa, mutta olisi osana konkreettista muutosta. Ja vielä pitää todeta, että seksin myynti ei lopu, vaikka osto kiellettäisiin. Avoimuudella saavutetaan ilmiön hallittavuus ja reilun pelin henki, kieltämisellä ja torjumisella vaikeutetaan kaikkien asianosaisten tilannetta. </div>
<div style="text-align: justify;">
<br /></div>
<div style="text-align: justify;">
Tämä teksti on vain luonnos. Olen sivuuttanut esimerkiksi lakiin liittyvät näkökohdat. Aikani pohdittauni ja viimeisteltyäni lähettänen tämän tekstin linkin alussa mainitsemmalleni kansanedustajalle.</div>
tedhttp://www.blogger.com/profile/15369638192655743926noreply@blogger.com1