perjantai 5. joulukuuta 2008

Kauhun tasapaino

Kauhun tasapainosta puhuttiin kiivaasti 1980-luvun alkupuolella. Sitä saamme kiittää siitä, että olemme vielä täällä. Nyt aikuisuutensa kynnyksellä oleva sukupolvi on syntynyt vuosina, jolloin kauhun tasapainosta puhuminen taukosi. Näyttäisi siltä, että on syntymässä aikuisten polvi, joka on historiankirjasta lukenut, että ydinsodan uhkakin oli olemassa. Muistutan, että monet kokivat sen uhan aivan yhtä konkreettisesti kuin pelon joutua pahoinpidellyksi öisessä keskustassa. Tai mitä uhkakuvia kelläkin lienee. Kauhun tasapainoa käsittelevän puheen taukoaminen johtui liennytyspolitiikasta, jonka alkamisen suomalaiset mielellään omivat omaksi meriitikseen. Ai? Etkö tiennyt? Ainakin suomalaiset mielellään mainitsevat liennytyspolitiikan alkaneen Helsingissä vuonna 1975 pidetystä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssista. Etyk:in takana olevaa kansainvälisen politiikan ilmapiiriä kutsutaan Helsingin hengeksi. (Helsinki spirit/Spirit of Helsinki). Sittemmin Helsingin hengellä näemmä on tarkoitettu sitä sun tätä. Näinhän erilaisille muoti-ilmauksilla on tapana käydä, kuten olen tekstissäni Luovuus ja muut muoti-ilmaukset maininnut. Turkulainen! Löydä sisäinen helsinginhenkesi! Helsingin henki olisi tietenkin voinut olla Zürichin henki tai Wienin henki.

Kauhun tasapaino oli seuraavanlainen: maailmassa oli kaksi valtiota, joilla oli niin paljon ydinaseita, että ne olisivat pystyneet omalla arsenaalillaan tappamaan jokseenkin kaiken elollisen maan päältä. Olen kyllä kuullut urbaanilegendoja siitä, että rotat tai torakat voisivat selvitä täysimittaisesta ydinsodasta ja sitä seuraavasta, vuosien mittaisesta ydintalvesta. Kumpikaan valtio ei voi hyökätä toisensa kimppuun, koska se voisi johtaa hyökkääjän välittömään ja täydelliseen tuhoon. Kauhun tasapainoa voi havainnollistaa sellaisella mustekalalla, jolla tavaroita kiinnitetään polkupyörän tavaratelineelle. Kaksi ihmistä ottaa kiinni sen päistä, ja alkavat venyttää sitä välillään. Kumpikaan ei päästä omasta päästään irti, vaikka molemmat tietävät, että se, kumpi päästää ensin, ei satuta kättään. Tässä vertailussa tosin on yksi heikkous: mustekalakauhuntasapainossa voi voittaa eli suoriutua kivutta. Laajamittaisessa kansainvälisessä ydinkonfliktissa on vain häviäjiä.

Yhdysvallat ei siis voinut hyökätä Neuvostoliiton kimppuun tai päinvastoin. Kauhun tasapainon ylläpitäminen oli kuitenkin kummallekin valtiolle tärkeää, ja sitä piti uusintaa jatkuvasti. Ulkopoliittisesti vähänoppineena (Vain lukion historian oppimäärä) näen tilanteen näin: ihmiset ovat kovia kränäämään, ja siitä syystä ympäri maailmaa ilmenee tavan takaa erilaisia kansainvälisiä mittelöitä. Mittelöinti on kallista ja usein myös aikaavievää, joten yleensä valtiot tarvitsevat ulkopuolista tukea mittelöinnilleen. Sitä oli saatavissa kahdelta mahtavalta. Toisen brändiin kuului, ja kuuluu yhä valkoiset, viisisakaraiset tähdet sinisellä pohjalla ynnä puna-valkoinen raidoitus. Toisenkin mahtavan brändiin kuului viisisakarainen tähti. Pohja oli ns. aatteenvärinen eli 3343punainen. Vielä tunnetumpi jälkimmäisen brändin tuotemerkki oli kuva kesken töiden ristikkäin makaamaan jätetyistä sirpistä ja vasarasta. Mahtivallat eivät tavallisesti tukeneet rintaman samalla puolella olevia, vaan etsivät mahdollisuuksien mukaan juuri vastakkaiset tuettavat. Jakamalla tietoa ja materiaa kaiketikin melko avokätisesti suurvallat saivat testata aseteknologiaansa tosi toimissa. Oman valtiollisen turvallisuutensa takaamiseksi ne kuitenkin pitivät uusimmat saavutuksensa vain omassa käytössään tai luovuttivat niitä vain erittäin harkitusti. Tuollaisella kaupallahan Neuvostoliitto myi Suomelle MiG-21 -hävittäjiä Leningradin ja Murmanskin turvaksi. Kenties myös Petroskoin.

1980-luvun loppupuolelle tultaessa pääsihteeri Mihail Gorbatshov aloitti Neuvostoliitossa uudistuksen, perestroikan (jälleenrakentaminen), jonka tarkoitus oli uudistaa Neuvostoliittoa ja mahdollisesti koko itäblokkia. Grorbatshovin suunnitelmiin kuului mm. talouselämän uudistaminen. Yksityisten pienyritysten sallittiin jälleen toimia, ja valtio hellitti otettaan ulkomaankaupasta. Seurauksena oli "katastroika". Inflaatio söi kaikkien tovereiden ostovoimaa ja valtion länsivaluutoissa ottama laina kasvoi. Perestroika ja siihen liittyvä julkisen hallintokulttuurin uudistusideologia glasnost eivät saaneet vankkumatonta kannatusta. Taloudellinen ahdinko ja ymmärtääkseni Puolassa vaientamatta jääneen Solidaarisuus-liikkeen aloittama itäblokin maiden henkisen ilmapiirin muutos johtivat Neuvostoliiton vaikeaan sisäiseen kriisiin. Elokuussa 1991 Gennadi Janajev ja joukko muita vanhoillisia kommunisteja yritti vallankaappausta. Voisin sanoa maailman pidätelleen henkeään. Kahakassa voittajaksi ei selvinnyt Janajev eikä datshalleen vangittu Gorbtatshov, vaan uudistusmielinen Boris Jeltsin. Gorbatshov erosi tehtävästään joulupäivänä ja Neuvostoliiton valtio lakkasi olemasta seuraavana päivänä, 26.12.1991. (Epäilen, että ne, joille nämä tiedot ovat uusia, eivät jaksa lukea tätä.)

Toisen supervallan loppu oli kansainväliseen politiikkaan perehtymättömän mielestä hämmästyttävän kivuton ja nopea tapahtuma. Tai ehkä onkin ajateltava niin, että vasta ne seuraukset ovat kivulloisia. Karkeasti ottaen puolet maailmanloppuun tarvittavista aseista jäi omista liitoksistaan nitisevän Uus-Venäjän ja kenties sen löyhien liittolaisten haltuun. Jeltsinin ote Venäjän johdossa alkoi nopeasti murentua. Kännissä toilailevasta presidentistä muodostui jonkinlainen maailmanpolitiikan mattinykänen. Seuraajaksi nousi Vladimir Vladimirovitsh Putin. Vladjasta ei tullut maailmanpolitiikan mattinykästä. Venäjän presidenttinä hän aloitti kovan ulkopoliittisen linjan.

Itänaapurin johdon ärähtelyä on kelju seurata. Venäjä ei ole paperitiikeri, kuten suomettumisesta kovasti vaahtoavat ilmeisesti olettavat. Kekkosen ja YYA-ajan suomettumisilmiöstä pitää muistaa, että sinä aikana Suomen on ollut mahdollista olla länsimainen valtio vain jos Suomi ei muodosta uhkaa Neuvostoliitolle. Mahdollisessa uusintamittelössä Suomella ei olisi ollut takanaan muuta kuin omia rajojaan tiukasti vartioivat ruotsi. Ei Natoa, eikä muitakaan maita. Lisäksi Suomen pohjoispäässä kulki Naton ja maailman suurimman sotilastukikohdan välinen rajamaa. Neuvostoliitolla olisi ollut tarvetta kasvaa Norjan vastaisen rajan valtapiiriään. Edelleen Neuvostoliiton aikana julkinen Nato-haikailu Suomessa olisi johtanut melkoiseen noottikriisiin, kauniisti sanottuna.

Tehdäänpä selväksi, mikä Suomen asema minun tietääkseni olisi ollut kansainvälisessä ydinkonfliktissa. Uskoo ken tahtoo - näitä tietoja on julkistettu silloin tällöin lehdistössä, ja esimerkiksi siviilipalvelusmiesten peruskoulutuksessa tämä seuraava tieto käydään läpi. Varusmiehille Neuvostoliiton loppuvaiheiden aikana sanottiin, että Suomen Puolustusvoimat pudottavat kaikki sen ilmatilaa loukkaavat ydinaseita kantavat ohjukset, ja että aseet eivät voi laueta tuhoamisensa yhteydessä. Onko kukaan muuten kuullut ihmisen luomasta teknisestä järjestelmästä, joka EI olisi koskaan temppuillut? Terveisiä vain erään varuskunnan vuonna 1991 vallassa olleelle komendantille... Nato olisi tuhonnut koko Suomen 21 pienehköllä ydinlatauksella. Kohteita olisivat olleet mm. suurimmat kaupungit ja varuskunnat. Niin muodoin Neuvostoliitolla ei olisi ollut viime hetkinään mitään tarvetta miehittää Suomea. Tällaista ääritapausta ajatellen YYA-sopimus olisi ollut kummankin osapuolen kannalta lähinnä paperiroskaa.

Takaisin kauhun tasapainoon: minua ei suuremmin kiinnosta, millaisia henkilöitä tai persoonia Vladimir Vladimirovitsh ja hänen seuraajansa Dmitri Nikolajevitsh Medvedev ovat. Toki etenkin Putinilla on varmasti ollut mahdollisuus vaikuttaa siihen instituutioon, jonka keulakuvana hän Venäjän presidenttinä on ollut. Kuitenkin Venäjän presidentti voidaan nähdä instituutiona, jolloin mahdollisuudet oman persoonan esiintuomiseen ovat rajalliset. Venäjä, Neuvostoliitto ja Nyky-Venäjä on vanha mahtivalta, ja sitä asemaa se haluaa suojella. Venäjällä oli myös, ja kenties on yhä, sisäpoliittisia ongelmia. Olen kuullut venäläisten itse (Kyllä, olen tavannut venäläisiä.) puhuvan Venäjän mahdollisesta hajoamisesta. Paitsi, että siinä tilanteessa yksi maailman harvoista todellisista tuhatvuotisista valtakunnista olisi hajonnut, olisi voinut myös merkittäviä määriä ydinaseita, erilaisia tärkeitä luonnonvaroja tai muita maailmanlaajuisesti merkittäviä varoja päätyä ties millaisten ryhmittymien käyttöön. Ymmärtääkseni Venäjän johdolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pitää Venäjä koossa. Sillä ei ole varaa antaa omalta kannaltaan rosvojoukoiksi luettavien kerhojen uhkailla itseään, olivatpa ne ulkopuolisia (esim. Nato-maat) tai sisäpuolisia. Ja milläpä suurvaltaa pidetään koossa, ellei ideologialla? Yhdysvaltoja on ainakin tähän asti pitänyt koossa liberalismi, poliittinen kristillisyys ja patriotismi. Venäjää pitää koossa patriotismi ja kenties jonkinlainen uus-liberalismi. Ortodoksisen kirkon asemaa nykyvenäjällä en tunne. Vanhan Venäjän aikaan se lieni hyvinkin tärkeä ainakin valtion länsiosissa.

Yhdysvallat ovat huolissaan Venäjän noususta ja toisaalta islamilaisten maiden aggressiivisuudesta. Ilmeisesti näillä mielin entisiin varsovanliitonmaihin on kaavailtu ohjustorjuntajärjestelmää, mikä ei Venäjää miellytä. Sehän voimistaisi Natoa, mikä taas heikentäisi tällä hetkellä vallitsevaa kauhun tasapainotilaa. Eipä tietenkään. Yhdysvallat tai Nato ylipäätään lienee ainoa varteenotettava sotilaallinen uhka Venäjälle. Kiinan uhkasta en tiedä. Neuvostoliiton ja Kiinan suhteethan olivat viileät. Joka tapauksessa Kiina on kasvava talousmahti, joka varmasti haluaa myös sotilaallista vahvuutta. Olenkohan nyt selvittänyt, miksi minun nähdäkseni Venäjän on pakko äristä kuin äkäisen vanhuksen, mitä se oikeastaan myös on?

Tehdään pieni seikkailu tulevaisuuteen. Ydinaseista ei kahteenkymmeneen vuoteen ole paljon puhuttu. Hyvin vähällä huomiolla sivuutettiin sekin, että Venäjä muutti perustuslaissaan oleva ydinaseita käsittelevää kohtaa niin, että ydinaseita voidaan lain mukaan käyttää helpommin kuin ennen. Osa kylmän sodan aikaisista ydinaseista mahdollisesti purettiin. Siihen kummallakin osapuolella oli hyvin varaa, koska kumpikin pystyy edelleen tuhoamaan kaiken tunnetun elollisen. Asejärjestelmät ovat sitten 1980-luvun kehittyneet huimasti. Ronald Reagan aikanaan hämmensi maailmanpolitiikkaa Tähtien sota -suunnitelmallaan. Sen idea oli tuhota Yhdysvaltoihin hyökkäävät strategiset aseet maata kiertävistä satelliiteista käsin. Näppärä ja turvallinen idea, eikö? Tosin se olisi järkyttänyt kauhun tasapainoa kohtalokkaasti. Jos Reagan olisi saanut tahtonsa läpi, Yhdysvallat olisivat ehkä pystyneet tekemään ainakin jonkinasteisen ydinhyökkäyksen ja torjumaan vastaiskut. Uutistelu hankkeesta hiljeni mahdollisesti siitä syystä, että maailman mielenkiinto kohdistui esimerkiksi Neuvostoliittoon ja muihin Varsovanliiton maihin. Jos Yhdysvallat luopuivat hankkeesta, syitä voi olla kaksi: sillä ei ollut varaa - mihin en usko - tai käyttöön saatiin jokin muu vastaava järjestelmä. Ja jos Yhdysvalloilla on sellainen, uskon ainakin Venäjän ja Kiinan olevan tietoinen siitä. Kenties se on aivan yleisessäkin teitoisuudessa. Vaikka kirjoitan tällaista tekstiä, en väitä olevani sotilasasioiden tuntija.

Oletetaanpa, että Yhdysvalloilla, Venäjällä ja Kiinalla on järjestelmä, joka reksiteröi vähäisenkin vihollisen ydinaseiden aktiivisuuden, kuten taistelukärjettömien ohjusten koekäytön jne. Se tekee mahdolliseksi aivan uudenlaisen kauhuntasapainon ylläpidon. Suurvaltakonfliktissa toinen kahdesta, tai jokin kolmesta, suurvallasta voi vaatimustensa pönkitykseksi lähettää matkaan esimerkiksi strategisen ohjuksen, koska tietää kohdevaltion pystyvän tuhoamaan sen matkalla. Tällaiseen kauhuntasapainoiluun sisältyy tietenkin se sama pikku riski kuin ydinkärkiohjuksen pudottamiseen Suomen ilmatilassa. Entä, jos jokin meneekin pieleen? Hyvää yötä!

Ei kommentteja: